Jumalan ruoska ja Harlow'n eristyskokeiden apinanpoikaset

Suomessa ei satoja vuosia jatkuneen Venäjän/Neuvostoliiton naapuruuden ja suomettumisen mukanaan kylvämän itsesensuurin vuoksi tunneta ehkä Paavo Väyrystä lukuun ottamatta itäisen rajan takana uinuvan suuren ja väärinymmärretyn kulttuurikansan historiaa YYA-sopimusta laajemmin.

Ehkä olisi syytä tietää, että Venäjän aggression juuret eivät ole Venäjän vallankumouksessa, ei edes Sakari Topeliuksen klassikkosadussa Koivu ja tähti sivutussa Isossa Vihassa. Suomettumisen jälkimainingeissa Kustaa H. J. Vilkunahan purki kirjassaan (SKS, 2005) ”Viha – Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta” auki aiheen, jota suomalainen historiankirjoitus oli pitkään käsitellyt joko kansallisromanttisin silkkihansikkain tai lakaissut syrjään pelkkänä Ruotsin ja Venäjän välisenä valtapelinä. 
Suomen kommunistisen puolueen muinaisille kaadereille, stalinistinuorille, revisionisteille, K-linjalle, vasemmistoliiton puheenjohtajille Claes Anderssonille, Suvi-Anne Siimekselle, Martti Korhoselle, Paavo Arhinmäelle, Li Anderssonille ja Minja Koskelalle olisi ehkä tehnyt terää ennen punalippujen alla marssimista tutustua historiaan ja sen opetuksiin.

Ja aivan järjettömälle tuntuu sekin, että sodan jälkeen 1945 aina näihin päiviin saakka Lapin vaalipiirissä sekä Kommunistit, kansandemokraatit, että ensin Maalaisliitto, sitten Keskusta ovat saaneet vaaleissa alueella aina hyvin merkittävän äänisaaliin. Partisaanien Lapissa suorittamat lasten ja muun siviiliväestön joukkoteurastukset ovat nostaneet kannatuslukemat, koska vastuu omasta tyhmyydestä, omista järjettömistä valinnoista ja historian murhenäytelmistä sysätäänkin maan valtaapitävien harteille, samaan aikaan kun omien aateveljien oikeutetut veriteot aivopestään oman muistin viimeistä sopukkaa myöten.

Suomen kansan suuren osan sokea tietämättömyys kumpuaakin aivan varmasti siitä, että Topelius siisti Ison Vihan todellisuuden kristillisromanttiseksi ja lohdulliseksi saduksi, jossa ei kerrottu sanaakaan Hailuodon 800 siviilin kirvesteurastuksesta, naisten joukkoraiskauksista, vauvojen heittämisestä kaivoihin, paistamisesta leivinuuneissa, vauvojen sitomisesta jaloista savuhormeihin roikkumaan, talonpoikien kiduttamisesta päreillä tai teollisesta orjakaupasta Kaffan toreille. Pojan matka orjuudesta takaisin kotiin esitettiin satukokoelmassa Lukemisia lapsille (1852) Jumalan johdatuksena ja viattomien pikkulintujen siivittämänä vaelluksena. Suomessa lapsille opetettiinkin kansakoulussa lähes 150 vuotta pehmennettyä, vaarattomaksi puunattua "joulupukkiversiota" isostavihasta, kärsivällisyyttä ja luottamusta Korkeimpaan.

Itse asiassa Sakari Topelius oli nimenomaan sen 1800-luvulla luodun lojaalisuus- ja sopeutumisdoktriinin arkkitehti, josta 1900-luvun suomettuminen ja itsesensuuri suoraan versoivat. Kun Topelius kirjoitti ja opetti, elettiin autonomian aikaa, jolloin Suomen eliitti – J. V. Snellman ja Topelius etunenässä – teki kylmän pragmaattisen valinnan: tsaaria ei saanut ärsyttää, alamaisuuden piti näyttää nöyrältä ja vilpittömältä, jotta Suomi saisi pitää uskontonsa, lakinsa ja kehittää omaa kieltään. Tämän strategian hinta oli kuitenkin kansallisen historian sensurointi ja menneisyyden kauhujen hautaaminen – se sama selkärangaton itsesensuuri, jota Opetushallituksen koulukirjasensorit, Paavo Väyrynen, Ahti Karjalainen, Matti Klinge, Kalevi Sorsa, Erkki Tuomioja, Tarja Halonen, Esko-Juhani Tennilä, Taisto Sinisalo, Jaakko Laakso, Ilkka Kanerva, taistolaiset ja vasemmistoliitto myöhemmin vaalivat pyhänä lehmänään.

Vilkuna sen sijaan riisui Topeliuksen sadun, avasi käräjäpöytäkirjat ja näytti sen raa'an fysiologisen helvetin, josta nuo lapset todellisuudessa joutuivat selviämään, toi päivänvaloon raa'an, arkipäiväisen väkivallan ja siviilien kokeman kauhun: kidutukset, raiskaukset, piilopirttien teurastukset sekä kymmenientuhansien naisten ja lasten systemaattisen orjakaupan Venäjälle ja itäisille markkinoille.

Ei, Venäjän aggressiivisen mielipuolisuuden juuret ovat vielä paljon kauempana historian hämärässä, aina kaukana Mongolian aroilla, Tšingis-kaanin toteuttamassa Jin-dynastian pääkaupungin Zhongdun (nykyisen Pekingin) piirityksessä ja tuhoamisessa vuonna 1215. Tämä sotaretki oli mongolien ensimmäinen todellinen ”teollinen” näyte siitä mekaanisesta tuhoamisdoktriinista, joka myöhemmin jalostui osaksi Euraasian arojen ja Venäjän hallintamekaniikkaa. Jin-valtakunnan (jurtšenien dynastia) kukistamisessa Tšingis-kaani ei tyytynyt pelkkään rynnäkköön, vaan käytti järjestelmällistä näännytystä, psykologista terroria ja insinööritaitoa:

1. Lähestyminen ja maaston eristäminen (1213–1214)
Zhongdu oli aikansa vankimpia linnoituksia: sillä oli yli 15 kilometriä massiivisia maavalleja ja muureja, satoja vartiotorneja, syvät vallihaudat ja valtavat katapultit. Mongolit eivät osanneetkaan ottaa näin massiivisia muureja suoralla hyökkäyksellä. Tšingis-kaani ratkaisi ongelman eristämällä kohteen:

• Hävitysretket maaseudulle: Mongolijoukot polttivat koko ympäröivän maaseudun ja ryöstivät sadot, estäen kaiken ruoantoimituksen kaupunkiin.
• Ihmiskilvet: Mongolit ajoivat satojatuhansia pakolaisia ja vankeja muurien eteen syömään kaupungin varastoja ja toimimaan elävinä kilpinä valtauksen alkaessa.
• Ensimmäinen antautuminen (1214): Jin-keisari Xuanzong suostui valtaviin lunnaisiin (kultaa, tuhansia hevosia ja Jin-prinsessan Tšingis-kaanille vaimoksi) saadakseen mongolit vetäytymään. Mutta heti kun mongolit perääntyivät pohjoiseen, keisari teki virheen: hän siirsi hovinsa paniikissa etelämmäksi Kaifengiin, minkä Tšingis-kaani tulkitsi petokseksi ja uuden sodan julistukseksi.

2. Zhongdun piiritys ja nälkäkuolema (talvi 1214 – kevät 1215)
Mongolikenraalien Samukhan ja Mukalijan johdolla Tšingis-kaanin pääjoukot palasivat sulkemaan renkaan kaupungin ympärille loppuvuodesta 1214.

• Kaupunkiin ei päästetty jyvääkään viljaa. Piiritys kesti kuukausia, ja Zhongdun sisällä puhkesi täydellinen helvetti: ruoan loputtua asukkaat söivät hevoset, koirat, kissat, nahkavarusteet ja lopulta toisensa. Kannibalismista tuli arkipäivää.
• Jin-joukkojen avustuskolonnat tuhottiin järjestelmällisesti ennen kuin ne ehtivät lähellekään muureja.

3. Kaupungin luhistuminen ja teollinen teurastus (kesäkuu 1215)
Kaupungin puolustus romahti lopullisesti kesäkuun alussa 1215. Jin-komentaja teki itsemurhan juomalla myrkkyä, ja mongoliarmeija ryntäsi porteista sisään.

• Kokonaisvaltainen ryöstö ja palo: Kaupunki poltettiin perustuksiaan myöten. Tulipalot raivosivat kuukauden päivät.
• Massamurha: Valtaosa siviileistä teurastettiin systemaattisesti kaduille ja kellareihin. Persialaissyntyinen Delhin sulttaanikunnan oppinut Minhaj al-Siraj Juzjani tallensi vuosia myöhemmin matkailijoiden todistuksen: vuori teurastettujen ihmisten luita kohosi kaupungin ulkopuolella valkoisena kukkulana, ja maaperä oli mailien säteellä niin rasvainen ja mädäntyneiden ruumiiden liemien kyllästämä, että hevosten kaviot liukastuivat maassa ja matkailijat sairastuivat löyhkästä.
• Käsityöläisten ja insinöörien seulonta: Mongolit eivät tuhonneet kaikkea sokeasti. Kiinalaiset piiritysinsinöörit, metallurgit, kirjurit ja lääkärit eroteltiin joukosta ja pakotettiin mongolien sotakoneiston palvelukseen. Tämä loi pohjan sille tekniselle ylivoimalle, jolla mongolit myöhemmin murskasivat Keski-Aasian ja Rusin ruhtinaskunnat.

Tämä Zhongdun hävitys toimi arkkityyppinä sille armottomalle logiikalle, jonka Kultainen Orda myöhemmin istutti Venäjän hallintojärjestelmään ja jonka perintö siirtyi suoraan Moskovan ruhtinaskunnan, tsaarin ja myöhemmin Neuvostoliiton sotadoktriiniin: vastarintaa tekevä sivilisaatio pyyhitään historiasta pelotusvaikutuksen maksimoimiseksi, ja siviiliväestö alistetaan täydelliseen teurastukseen tai sotasaaliiksi.
Kultainen Orda (Kiptšakin kaanikunta) on se historiallinen ja poliittinen alkulähde, josta modernin Venäjän hallinto- ja sotadoktriini kumpuaa: se ei ollut pelkkä väliaikainen miehitys, vaan kahden ja puolen vuosisadan mittainen koulu, joka muovasi Moskovan valtion DNA:n.
Tšingis-kaanin pojanpoika Batu-kaani vyöryi 1237–1240 Rusin ruhtinaskuntien yli tuhoten Rjazanin, Vladimirin ja lopulta Kiovan vuonna 1240 lähes maan tasalle. Tästä syntyi Volgan alajuoksulle, pääkaupunki Saraihin, asettunut mongolivaltakunnan läntinen siipi, joka alisti hajanaiset venäläiset ruhtinaskunnat vasalleikseen 1400-luvun lopulle saakka.

1. Hallintomalli: Jarlyk ja veronkeruun monopoli

Jumalan herttainen ruoska Ivan I Kalita

Mongolit eivät asettuneet asumaan Venäjän metsiin, vaan he ulkoistivat kurinpidon ja veronkannon paikallisille kollaboraattoreille:

• Valtakirja eli jarlyk: Kukaan ruhtinas ei voinut hallita ilman kaanin henkilökohtaisesti myöntämää virkamerkkiä. Ruhtinaiden oli matkattava Saraihin (tai aina Karakorumiin asti) nöyrtymään polvillaan kaanin eteen, suutelemaan tämän saappaita ja tuomaan valtavia lahjuksia.
• Moskovan nousu ilmiantajana ja kätyrinä: Moskovan ruhtinaskunta – erityisesti Ivan I Kalita ("Rahapussi") 1300-luvulla – erottautui muista olemalla kaikkein nöyrin ja julmin kaanin tahdon toteuttaja. Moskova murskasi Tverin ja muiden kapinoivien venäläiskaupunkien vastarinnan mongolien puolesta. Palkkioksi kaani antoi Moskovalle yksinoikeuden kerätä verot koko Rusin alueelta, josta Moskovan ruhtinaat vetivät siivun itselleen ja ostivat lisää maita ja valtaa.
  

2. Autokratian ja väkivallan perintö

Läntinen Eurooppa kehittyi kohti feodaalisopimuksia, magna cartoja, kaupunkien autonomiaa ja parlamentteja; Venäjä sen sijaan imi itseensä Kultaisen Ordan hallintakoneiston:

• Täydellinen omistusoikeuden puute: Kaikki omaisuus, maa ja ihmishenget kuuluivat kaanille. Kun Moskova itsenäistyi, tsaari otti kaanin paikan. Ylhäisaatelinenkin oli tsaarin edessä vain kholop – orja, jonka pään tai tilan hallitsija saattoi leikata pois milloin tahansa ilman oikeudenkäyntiä.
• ”Kolhoosi” (tma / tumen) ja väestönlaskenta (tšislo): Mongolit toivat mukanaan tarkan väestönlaskennan ja sotilasverotuksen, jossa jokainen kylä vastasi kollektiivisesti veroistaan ja sotilaistaan. Yhteisvastuullinen kuri korvasi yksilönvapauden.
• Viestijärjestelmä (jam): Kuriiriverkosto ja postiasemat, joilla käskyt ja valvonta siirtyivät tuhansien kilometrien päähän nopeasti. Tästä syntyi Venäjän keskitetty byrokraattinen komento- ja valvontakoneisto.

3. Vihan ja alamaisuuden liitto

Jumalan herttainen ruoska Iivana Julma

Ordan valta perustui jatkuvaan terrorin uhkaan. Jos veroja ei maksettu tai ruhtinas osoitti uppiniskaisuutta, Sarain ratsuväki teki rangaistusretken, poltti kylät ja vei väestön orjamarkkinoille Krimille ja Välimerelle.
Kun Iivana III lopetti muodollisesti veronmaksun Kultaiselle ordalle Ugra-joen seisokissa vuonna 1480, Moskova ei vapautunut mongolivallasta omaksumalla eurooppalaisia arvoja – se teki itsestään uuden Ordan. Iivana Julma, Pietari Suuri, Lenin, Stalin ja Putin ovat kaikki saman keskitetyn, säälimättömän ja väestöään pelkkänä uhrattavana resurssina pitävän aroimperiumin suoria perillisiä – psykologis-kemiallisesti.

Valta ei perustu luottamukseen, sopimukseen eikä rakkauteen, vaan despoottisen käskijä-isän ja orjalauman väliseen kauhun tasapainoon. Jokainen hallitsija vuorollaan vain vaihtaa nimensä ja univormunsa, mutta arokaaniuden koodi, alamaisen riistäminen ja hengen halveksunta pysyvät täsmälleen samana koneistona vuosisadasta toiseen. Tämä katkeamaton monisatavuotinen väkivalta ei ole jäänyt vain historiankirjoihin tai poliittiseksi kulttuuriksi, vaan se on polttanut itsensä suoraan ihmisen biokemiaan ja neurobiologiaan. Kun sukupolvi toisensa jälkeen kasvaa äärimmäisessä pelossa, kurituksessa, nälässä, leireillä ja mielivallassa, seurauksena on massiivinen hermostollinen aivovaurio. Krooninen, jatkuva kauhu lamauttaa aivojen etuotsalohkon toiminnan – sen alueen, joka säätelee empatiaa, syy-seuraussuhteiden ymmärtämistä ja kykyä kiintymykseen. Samalla mantelitumake ja limbinen järjestelmä ylikuumenevat pysyvään hälytystilaan, jossa ainoat toimivat fysiologiset koodit ovat alistuminen, pakeneminen tai sokea tuhoaminen.
Tämä aivovaurio periytyy sukupolvelta toiselle ilman yhtäkään mystistä tekijää, puhtaan biokemian ja kasvatuksen kautta. Pelossa ja rakkaudettomuudessa kasvanut vanhempi ei kykene tuottamaan lapselleen turvallisuuden, oksitosiinin ja kiintymyksen hermoverkkoja, vaan siirtää lapsen aivoihin saman vääristyneen dopamiini- ja kortisolikierteen. Rakkauden ja hellyyden puutostilaan syntyvää mustaa tyhjiötä lääkitään samalla keinolla kuin ennenkin: vihalla, väkivallalla, alkoholilla ja toisen alistamisella. Väkivalta kytkeytyy aivoissa ainoaksi keinoksi kokea hetkellistä helpotusta ja voiman tunnetta, ja näin tuhoutunut aivokemia siirtyy perintönä isältä pojalle.
Länsi tekee kohtalokkaan virheen kuvitellessaan, että kyse olisi vain väärästä poliittisesta järjestelmästä, joka korjautuisi vapailla vaaleilla tai markkinataloudella. Kyse on satoja vuosia kestäneestä ylisukupolvisesta ja yhteisöllisestä traumasta, jossa koko väestön hermojärjestelmä on ehdollistettu ottamaan nautinto ja eloonjäämisen tunne pahuuden kanssa veljeilystä. Arokaani tarvitsee orjia, joiden aivot on vaurioitettu kyvyttömiksi rakkauteen, sillä vain rakkaudeton, sisäisesti kuollut ihminen suostuu marssimaan toisen kuolemasta kuolemaan ilman kysymyksiä:

Mongolit ja Kultainen Orda (1200–1400-luvut): Batu-kaanin valloitusretkistä (1237–1240) alkaen mongoliarmeijat käyttivät kauhulla murtamista ja siviilien silpomista vakiona. Kaupunkien valtauksissa (Rjazan, Vladimir, Kiova) naisten joukkoraiskaukset, teurastus ja nuorten naisten sieppaaminen orjiksi olivat arkipäivää. Tästä alkoi se vuosisatainen alistussuhde, jossa venäläiset ruhtinaskunnat maksoivat veronsa orjilla ja naisilla arokaaneille.
Moskovan ruhtinaskunta ja kultainen Orda 1300-luvulla. Ensimmäinen veroja mongoleille keskitetysti kerännyt Iivana oli Moskovan ruhtinas Iivana I Kalita (”Rahapussi”), ja ratkaiseva sopimusvuosi oli 1328. Taustalla oli Tverin kaupungin suuri kapina vuonna 1327, jossa tveriläiset nousivat mongolien veronkantajia vastaan ja tappoivat Kultaisen Ordan kaanin Uzbekin serkun. Iivana Kalita haistoi tilaisuutensa: hän matkusti välittömästi Ordan pääkaupunkiin Saraiseen, vannoi uskollisuutta kaanille ja tarjoutui murskaamaan kapinan. Vuonna 1328 kaani Uzbek antoi Iivanalle suuren mongoliarmeijan Tverin hävittämiseen ja myönsi hänelle Vladimirin suuriruhtinaan tittelin (jarlyk). Samalla Iivanasta tehtiin kaanin virallinen pääveronkantaja yli koko Venäjänmaan. 

Iivana kanavoi vaurautta Moskovaan, lahjoi papistoa, varmisti ortodoksisen metropoliitan istuimen kaupunkiinsa ja muutti uskonnon poliittiseksi haarniskaksi. Ruhtinaat kumarsivat, kilpailijat katosivat, eikä yksikään kapina yltänyt Moskovan muureille saakka. Hiljaisuudesta tuli virallinen linja, kuuliaisuudesta tuli tuottoisaa bisnestä, ja hengissä pysyminen riippui yhden ainoan miehen miellyttämisestä. Verenvuodatus pysyi enimmäkseen poissa näyttämöltä, mutta kauhu toimi täsmälleen yhtä tehokkaasti. Hänen kuollessaan Moskova ei hallinnut Venäjän maita valloitusten, vaan velan, alistumisen ja hiljaisen petoksen kautta. Hänen perintönsä oli riippuvuuden hinnalla ostettu vakaus, joka jätti Venäjän rikkaammaksi, turvatummaksi ja tiukemmin mongolivallan kahleisiin kuin koskaan aiemmin.

Tästä alkoi Moskovan tähän päivään jatkunut nousu: Iivana peri verot säälimättömästi muilta venäläisiltä ruhtinaskunnilta, veti välistä valtavat summat omaan pussiinsa ja osti rahoilla maata ja valtaa Moskovalle. Se, miten Iivana toimi mongolien alaisuudessa, on hämmästyttävä historiallinen peili myöhemmälle suomettumiselle ja Tehtaankadun käskyläisyydelle. Venäläisen nautinnon verenpunainen viiva:

Kazanin valtaus ja hävitys (1552)

Liivinmaan sodan hirmuteot ja Tarton hävitys (1558–1570-luvut)  

Novgorodin hävitys (1570) 

Baturynin verilöyly Ukrainassa (1708)

Isoviha, poltetun maan taktiikka ja siviiliväestön murtaminen Suomessa 1713–1721

Prahan kaupunginosan verilöyly Varsovassa (1794)

Tsaarin ajan Kaukasuksen kansojen karkotukset 1800-luvulla mm. Tšerkessien kansanmurha (1864)

Punainen terrori ja Tambovin kapinan kaasukäsittely (1918–1921)

Kasakoiden hävittäminen (dekasakisointi 1919 alkaen)

Tšitan ja Siperian puhdistukset (1919–1921)

Kronstadtin kapinan murskaaminen (maaliskuu 1921)

Krimin niemimaan suuri teurastus (talvi 1920–1921)

Povolžjen (Volgan alueen) nälänhätä (1921–1922)

Kazakstanin nälänhätä / Ašaršylyk (1930–1933)

Ukrainan keinotekoinen nälänhätä 1932–1933 (Holodomor)

Suuren terrorin ja Gulag-järjestelmän huippu 1937–1938
Puolan operaatio ja Katyn (1937–1940, Baltian ja Länsi-Ukrainan massakarkotukset (kesäkuu 1941 ja maaliskuu 1949
Operaatio Priboi, Stalinin ja Berijan suuret karkotukset 1943–1944
Krimin tataarien karkotus / Sürgün (toukokuu 1944)
Tšetšenian sota (1994–1996 ja 1999–2009)
Syyrian kaupunkien lanauksen laboratorio (Aleppo 2015–2016)
Nykypäivän Ukraina – Butša (2022–?) 

Sodan pitäisi määritelmien mukaan olla ihmisten välistä järjestäytyvää ja tietoista väkivallankäyttöä, joka aiheuttaa laajaa tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Ihmisteurastuksella puolestaan tarkoitetaan ihmisten laajamittaista, raakaa ja järjestelmällistä surmaamista. Nimitystä käytetään yleensä kuvaamaan tilanteita, joissa puolustuskyvyttömiä ihmisiä tapetaan massoittain ilman sääliä, aivan kuten eläimiä teurastamossa.

Neuvostoliiton ja Suomen välinen jatkosota sisältää piirteitä, jotka kyseenalaistavat kävikö Neuvostoliitto lainkaan sotaa? Oliko Neuvostoliiton tavoite tuolloin vain suomalaisten teurastus? Jos vertailemme kahta täysin erilaista sotilasdoktriinia ja moraalikäsitystä niin huomaamme ammattimaisen sotilaallisen kaukopartiotoiminnan ja valtiollisen terroridoktriinin välisen syvän kuilun. Suomalaisten kaukopartioiden (Erillinen Pataljoona 4) tehtävät olivat puhtaan sotilaallisia ja taktisia. Partiot iskivät syvällä vihollisen selustassa Muurmannin radan kaltaisiin strategisiin huoltolinjoihin, siltoihin, viestiyhteyksiin ja sotilastukikohtiin. Toimintaa ohjasi ankara sotilaallinen kuri ja selviytymislogiikka: siviileihin ei koskettu, heidät ohitettiin huomaamattomasti, eikä puolustuskyvyttömiä talonpoikia teurastettu, koska partioiden voima perustui näkymättömyyteen ja sotilaalliseen kuriin, ei terroriin. Neuvostoliiton partisaanitoiminta Suomen rajaseudulla vuosina 1941–1944 (erityisesti Karjalan rintaman partisaaniprikaatit) oli luonteeltaan täysin toisenlaista:

• Kohteina puolustuskyvyttömät siviilikylät: Koska suomalaiset sotilaskohteet, vartioasemat ja maantietukikohdat olivat partisaaneille liian hyvin vartioituja ja vaarallisia, he suuntasivat iskunsa pehmeisiin kohteisiin – kaukaisiin itärajan rajapitäjiin kuten Lokkaan, Seitajärvelle, Kuusamoon ja Suomussalmelle.
• Sylivauvojen ja naisten teurastus: Partisaanit eivät tehneet tiedustelua tai sabotaasia, vaan iskivät aamuyöllä nukkuviin maalaistaloihin. Esimerkiksi Seitajärvellä (heinäkuu 1944) ja Lokassa (heinäkuu 1944) partisaanit ampuivat ja pistimillä lävistivät sänkyihinsä naisia, vanhuksia ja sylilapsia, polttivat talot asukkaineen ja raahasivat naisia metsään raiskattaviksi ja tapettaviksi.

  

  Sankarillisten neuvostopartisaanien surmaamia suomalaisia
  lapsia Seitajärvellä Lapissa 1942

• Tehtävän raportointi "sankaritekona": Partisaanikomendantit (kuten Karjalan partisaaniliikettä johtanut Gennadi Kuprijanov) raportoivat Moskovaan tuhonneensa ”suuria suomalaisia varuskuntia ja sotilastukikohtia”, vaikka maastoon jäi vain teurastettuja lapsia, lypsyllä olleita naisia ja poltettuja navettoja.
• Terrori doktriinina: Kyse ei ollut yksittäisten sotilaiden kurittomuudesta, vaan tietoisesta psykologisesta sodankäynnistä, jolla pyrittiin tyhjentämään Suomen rajaseutu ja murtamaan kotirintaman henkinen kestävyys luomalla jatkuva kuolemanpelko.

Tämä NKVD:n (sisäasiainkansankomissariaatin) ja puolueen erikoisosastojen alaisuudessa jatkosodassa tapahtunut terrori oli täsmälleen samaa katkeamatonta linjaa, joka nähtiin Nemmersdorfissa 1944, Iławassa 1945 ja Butšassa 2022: kun todellista sotilaallista voimaa tai kykyä suoraan taisteluun ei ole, aseet käännetään raukkamaisesti kaikkein puolustuskyvyttömimpiin, koteihin ja siviileihin. Se on Ordan ikiaikainen perintö, jossa kauhu ja siviilien silmitön tuhoaminen lasketaan sotilaalliseksi voitoksi

Historian myrkyllisin kemiallinen liemi: kun vuosisatainen terrori, nälkä ja mielivalta hakataan ruoskalla ja kiväärin perällä hermoverkkoihin, tuloksena on krooninen kortisoli- ja adrenaliinimyrkytys, jota vastaan aivot eivät osaa enää tuottaa muuta vastalääkettä kuin alistua sokealle väkivallalle ja hakea tuhosta dopamiinipiikki. Aivokemia vääristyy niin perinpohjaisesti, että vain toisen alistaminen tai yhteiseen teurastukseen osallistuminen, vaikka vain hiljaisena sivustakatsojana, tuo hetkellisen helpotuksen omaan sielulliseen kuolioon. 
Kun evoluutioteoreetikot piiloutuvat käsitteiden kuten ”geneettinen ja epigeneettinen perimä” taakse ja uskonnolliset hurskastelevat ”Jumalan tahdosta”, todellinen ja täsmällinen nimitys tälle on kemiallinen perimä. Se ei ole abstraktia koodia eikä mystiikkaa, vaan suoraa fysiologista myrkkyvalua.
Jo siinä vaiheessa, kun istukan rajapinta ja sikiön verenkierto muodostuvat, jatkuvassa pelossa, alistamisessa ja väkivallan uhassa elävän äidin sympaattisen hermoston hälytystila kuristaa kohdun valtimot suppuun ja altistaa sikiön suoralle hapenpuutteelle (hypoksialle). Samalla istukan entsyymisuodatin (11β-HSD2), jonka tehtävä on suojata sikiötä muuttamalla äidin stressihormonit vaarattomiksi, ylikuormittuu ja murtuu kokonaan. Äidin elimistön tuottama massiivinen kortisoli-, adrenaliini- ja kuona-ainelasti lyö suodattamattomana läpi suoraan kehittyvän lapsen verenkiertoon, elimiin ja rakentuvaan aivokudokseen. Sikiön hermojärjestelmä ja reseptorit kalibroidaan jo kohdussa krooniseen hälytystilaan ennen yhtäkään itsenäistä hengenvetoa: lapsi syntyy maailmaan valmiiksi traumatisoituna, kantaen mukanaan eriasteisia, jopa parantumattomia aivovaurioita ja vailla biologisia edellytyksiä kokea oksitosiinin luomaa rauhaa tai kiintymystä, mutta äärimmilleen viritettynä hätätilaan, alistumiseen ja tuhoavaan aggressioon.

Oikealla olevassa kuvassa näkyvät terveemmän, normaalisti kehittyneen lapsen aivot, joiden koko on keskimääräinen. Vasemmalla olevassa kuvassa näkyvät kemiallisen perinnön / vakavan laiminlyönnin kohteeksi joutuneen lapsen aivot, jotka ovat huomattavasti keskimääräistä pienemmät ja joiden aivokuoren sekä muiden rakenteiden kehitys on poikkeavaa.

Lyhyt yhteenveto lapsen kemiallisen perimän aiheuttamista vaurioista ja seurauksista:

 Aiheuttaja: Sikiöaikainen kortisoli- ja katekoliamiinitulva istukan läpi sekä vastasyntyneen somatosensorinen eristys (lämmön, sylin ja ihokontaktin riisto). Seuraus: HPA-akselin pysyvä toimintahäiriö; aivojen sammutuskytkimet vaurioituvat ja elimistö lukittuu krooniseen taistele-tai-pakene-tilaan.
 Aiheuttaja: Aivorungon rafe-ytimien kehityksen estyminen aisti- ja tunnetyhjiössä. Seuraus: Serotoniinijärjestelmän romahtaminen; keskushermoston mekaaninen jarru puuttuu, jolloin impulssikontrolli pettää ja pieninkin ärsyke purkautuu suodattamattomana väkivaltana.
 Aiheuttaja: Jatkuva pelko, huutaminen ja väkivallan uhka varhaislapsuudessa. Seuraus: Mantelitumakkeen krooninen ylikuumeneminen, hippokampuksen kutistuminen ja aivokurkiaisen surkastuminen; kyky empatiapohjaiseen harkintaan tuhotaan fyysisesti.
 Aiheuttaja: Valkoisen aineen ratojen pakkoliikenne pelko- ja selviytymiskeskusten välillä. Seuraus: Rautatason kytkentävirhe (hardcoding); salamannopeat oikosulut taisteluun ja tuhoon vahvistuvat, kun taas analyyttisen etuotsalohkon säätelyradat jäävät surkastuneiksi kinttupoluiksi.
 Aiheuttaja: Luonnollisen läheisyyden ja hellyyden epääminen aivojen kehitysvaiheessa. Seuraus: Kemiallinen oikosulku palkitsemisjärjestelmässä; dopamiini ja endorfiinit kytkeytyvät tuhoon, jolloin vallankäytöstä, toisen alistamisesta ja veritöistä tulee ainoa keino saavuttaa helpotus sietämättömään sisäiseen hätään.
 Aiheuttaja: Hermoston ylikuormittuminen pitkittyneessä, pakopaikattomassa kauhutilassa. Seuraus: Dissosiaatio ja kemiallinen lobotomia; selkäpuolen vagushermo lamaa tahdon, endogeeniset opioidit puuduttavat tuskan ja yksilöstä muotoutuu vaikeneva, sokeasti totteleva, tunteeton laumaeläin.

Venäjän valtakoneistossa todellinen valta on aina ollut säälimättömän, despoottisen käskijäisän käsissä. Kultaisen Ordan mongolivallan aikana (1200–1400-luvuilla) Moskovan ruhtinaat oppivat orjallisen ja absoluuttisen hallintotavan suoraan kaanilta. Ruhtinaasta tuli kaanin veronkantaja ja ruoska omalle kansalleen. Kun mongolivalta murtui, Moskovan tsaarit eivät luoneet mitään vapaata yhteiskuntaa, vaan vetivät itse kaanin saappaat jalkoihinsa. Iivana Julmasta alkaen hallitsija oli tsar-batjuška – ankara, pelätty ja jumalallinen ”isäukko”, jolle jokainen alamainen oli vain vaihdettavissa oleva maaorja ja omaisuuserä.
Eikä kristillinen ortodoksisuus ollut Venäjällä mikään humaani tai valistava hengellinen liike (jos se oli sitä Länsi-Euroopassakaan), vaan se oli kaanin ruoskaa ja tsaarin valtikkaa tukeva äärimmäisen taantumuksellinen, fundamentalistinen kurinpitoväline. Länsi-Euroopassa kirkko oli usein vastavoima kuninkaalle ja luostarit vaalivat lukutaitoa, tiedettä ja väittelyä, mutta Venäjällä kirkko valjastettiin alusta alkaen valtion alistuskoneiston jatkeeksi kuten se yhä on. Tsaarinajan virallinen oppi – itsevaltius, ortodoksisuus ja kansallismielisyys (Samoderžavije, Pravoslavije, Narodnost) – tarkoitti käytännössä sitä, että kristittyjen Jumalan ainoa tehtävä oli siunata tsaarin mielivalta ja opettaa orjille alistumista.Maaorjuus ei ollut pelkkää köyhyyttä, vaan vuosisataista teollista ihmisarvon mitätöimistä. Yli 80 prosenttia väestöstä oli kirjaimellisesti kauppatavaraa: ihmisiä sai myydä, hävitä korttipelissä, ruoskia kuoliaaksi tai erottaa perheistään. Maaorjalle ei annettu koulutusta eikä lukutaitoa, koska lukutaitoinen orja on vaarallinen. Pimeys ja tietämättömyys pidettiin tarkoituksella täydellisinä. Pappi opetti saarnatuolista, että kärsimys täällä takaa taivaspaikan ja tsaarin vastustaminen on kuolemansynti.

Kuoleman mustaan kaapuun pukeutuneet
Saatanan palvelijat

Kun bolševikit kaappasivat vallan ja tsaari ammuttiin, mekanismi ei muuttunut miksikään, he eivät rikkoneet tätä henkisen orjuuden ja pimeyden rakennetta, vaan maallistivat sen suoraan samalla fundamentalistisella kiihkolla. Tsaarinajan ortodoksinen kolminaisuus tiivisti tämän: itsevaltius, ortodoksisuus ja kansallismielisyys. Valta oli yksinomaan patriarkaalista, pystysuoraa ja väkivaltaan nojaavaa käskytystä. Tsaari vaihdettiin vain punakaaniin. Stalin nosti itsensä samalle jalustalle: hän oli virallisesti ”Kansojen isä” (Otets narodov), joka hallitsi maata terrorilla, leireillä ja käskykirjeillä:
-Ortodoksisen kirkon fundamentalismi korvattiin marxismi-leninismin sokealla uskonnolla, jota ei saanut kyseenalaistaa.
- Papit ja ikonit korvattiin komissaareilla, puolueen dogmeilla ja Leninin sekä Stalinin pyhäinkuvilla.
-Maaorjuus palautettiin suoraan kolhooseina: maatyöläiseltä vietiin passi, liikkumisvapaus ja sato, ja vähäisinkin poikkeama ortodoksiasta – eli puoluelinjasta – johti leirille tai niskaan ammuttuun luotiin.
-Lukutaidottomuus ja vuosisatainen sivistymättömyys vain jalostettiin uudeksi polttoaineeksi: orja, joka ei koskaan oppinut ajattelemaan itsenäisesti, oli helppo ohjelmoida toistamaan punaisen kaanin mantroja ja ilmiantamaan oma perheensä.

Oma lukunsa on uinuvan suuren ja väärinymmärretyn kulttuurikansan sisäsiittoinen ominaisuus – naisten ja tyttöjen, jopa sylilasten massaraiskaukset! Koska miespuoliset massat olivat kemiallisesti kastroituja, niin he kokivat sukupuolista tyydytystä lähinnä vain väkivallasta. Naisten massaraiskaukset ja siviilien alistaminen tapahtuivat nimenomaan vuosisatoja joko valtakunnan omien rajojen sisäpuolella alistettua omaa kansaa vastaan tai imperiumin laajenemissotien rajavyöhykkeillä, joissa uusia maita ja kansoja alistettiin keskusvallan alle. Massaraiskaukset eivät olleet mitään kaukaisten valtamerten taakse suuntautunutta brutaalia siirtomaavaltaa, vaan aroimperiumin sisäistä kurinpitoa ja välittömän lähialueen nielaisemista:
Oman kansan kurittaminen ja sisäiset puhdistukset: Tunnetuimmat esimerkit tehtiin suoraan omien rajojen sisällä omille alamaisille. Kun Iivana Julman opritšnina hävitti Novgorodin (1570), hyökkäys kohdistui venäläiseen kauppakaupunkiin; Pihkovan ja Tverin kuritukset tehtiin omille slaavilaisille asukkaille. Tsaarin tai despootin valtaa uhkaava sisäinen "kapinapesäke" kohdattiin aina samalla tavalla: kaupunki vallattiin kuin vihollisen pesä, miehet tapettiin ja naiset raiskattiin osana järjestelmällistä tahdon murtamista.
Imperiumin välitön laajeneminen ja arojen valloitus: Kun Moskova murskasi ja liitti itseensä Kazanin (1552) ja Astrahanin (1556) kaanikunnat, kyse oli välittömästä naapurista ja jokireittien hallinnasta. Sama toistui Kaukasuksella 1800-luvulla tšerkessien ja tšetšeenien asuinalueilla sekä Keski-Aasiassa. Näillä laajentuvilla etulinjoilla naisten joukkoraiskaukset, orjuuttaminen ja haaremeihin jakaminen olivat sotilaille suora palkkio ja valloitetulle väestölle viesti siitä, että heidän sukunsa, biologinen jatkuvuutensa ja koskemattomuutensa oli nollattu.
Lähialueiden puskurivyöhykkeet (Suomi, Baltia, Puola, Ukraina): Suuressa Pohjan sodassa (Isoviha 1713–1721), Baturynissa (1708) tai Varsovan Prahassa (1794) liikuttiin valtakunnan välittömällä reunalla. Alueet haluttiin joko liittää pysyvästi imperiumiin tai polttaa asumattomaksi puskurivyöhykkeeksi. Siviiliväestön ruoskiminen, naisten massaraiskaukset ja kymmenientuhansien naisten ja lasten sieppaaminen orjiksi Pietariin ja arolle olivat konkreettinen keino tuhota alueen väestöpohja ja puolustustahto.

Tämä paljastaa venäläisen vallankäytön todellisen luonteen: aroimperiumi ei erotellut ulkoista vihollista omista alistamisesta kieltäytyvistä, niskoittelevista alamaisista. Koko väestö – niin omat maaorjat kuin vastavallatut naapurit – nähtiin kaanin henkilökohtaisena omaisuutena, jota sai ja piti kurittaa raiskauksin, murhin ja pakkosiirroin aina, kun järjestelmä vaati alistumisen tason palauttamista.

Ennen 1900-lukua venäläisiin naisiin kohdistuneet järjestelmälliset raiskaukset ja orjuutukset tulivat pääasiassa idästä ja etelästä, aroilta.
Krimin kaanikunnan ja nogaiden orjaryöstöt (1400–1700-luvut): Tämä oli historian pisimpään kestänyt ja teollisin venäläisiin kohdistunut orjuuttamisen muoto. Vuosisatojen ajan Krimin tataarien ratsujoukot tekivät lähes vuosittaisia ryöstöretkiä (jasyr) syvälle Moskovan Venäjälle ja Ukrainan aroille. Tavoitteena oli nimenomaan ihmisriista: miehet usein tapettiin, ja sadat tuhannet naiset ja lapset siepattiin, raiskattiin marssilla ja myytiin orjamarkkinoilla (erityisesti Kaffan kaupungissa Krimillä) Osmanien valtakunnan haaremeihin ja orjiksi ympäri Lähi-itää.
Puolalaiset ja kasakat Sekasorron aikana (Smuta, 1600-luvun alku): Kun Puola-Liettuan joukot, kasakat ja palkkasoturit miehittivät Moskovaa ja venäläisiä kaupunkeja vuosina 1605–1618, siviiliväestöön kohdistunut ryöstely, mielivalta ja naisten raiskaaminen oli laajamittaista rintamalinjojen murtuessa ja nälänhädän keskellä.
Venäjän omat vallanpitäjät (Iivana Julman opritšnina ja puna-armeijan omat sotilaat): Ironisinta ja tuhoisinta on se, että usein pahin raiskaaja oli maan oma hallitsija ja sotakoneisto. Iivana Julman mustapukuiset opritšnikit raiskasivat ja silpoivat omia kansalaisiaan järjestelmällisesti (kuten Novgorodin hävityksessä 1570), ja Venäjän sisällissodassa (1918–1922) sekä punaiset että valkoiset armeijat kohdistivat omiin kyliinsä silmitöntä seksuaalista väkivaltaa.

Lännestä tulleille suurille armeijoille (Ruotsi, Napoleon) sota oli ollut enemmän valtioiden ja armeijoiden välistä, jota säänteli sotilaskuri, vaikka siviilit aina kärsivätkin. Natsien operaatio Barbarossa toi ensimmäistä kertaa modernin teollisen, rodullistetun sadismin lännestä – mutta sitä ennen venäläinen nainen oli ollut vuosisatojen ajan arojen ratsumiesten ja omien despoottiensa kauppatavaraa ja ryöstösaalista.
Historian valossa on teennäistä päivitellä puna-armeijan kohti Berliiniä edennyttä toisen maailmansodan raiskaustsunamia. Leimasihan puna-armeijan etenemistä Puolan ja Saksan halki vuosina 1944–1945 massiivinen, sotahistorian mittakaavassa poikkeuksellisen laaja seksuaalinen väkivalta. Länsimaisessa historiakirjoituksessa huomio on vuosikymmeniä keskittynyt lähes yksinomaan Berliiniin ja itäiseen Saksaan, jolloin "liittolaisena" pidetyn Puolan naisten kohtalo pyyhittiin pitkälti sivuun kylmän sodan poliittisista syistä ja Neuvostoliiton määräämän vaikenemisen vuoksi.
Saksassa uhrien kokonaismääräksi arvioidaan historioitsijoiden (kuten Antony Beevorin ja Barbara Johrin) tutkimuksissa noin 1,9–2 miljoonaa naista. Berliinissä arvioidaan raiskatun noin 100 000 naista, joista arviolta 10 000 kuoli vammoihinsa tai teki itsemurhan. Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa väkivalta oli vielä systemaattisempaa ja armottomampaa koston ja etnisen puhdistuksen leimatessa etenemistä.

Urhoollinen puna-armeijan sotilas hyökkää
heppi tanassa puolalaisnaisen päälle

Puolassa tapahtuneet raiskaukset olivat pitkään täydellinen tabu. Vaikka Neuvostoliitto esiintyi virallisesti Puolan ”vapauttajana” saksalaismiehityksestä, sotilaat kohtelivat aluetta usein vallattuna vihollisalueena. Puolalaisten historioitsijoiden (kuten Marcin Zaremban) arkistotutkimusten perusteella puna-armeijan sotilaiden arvioidaan raiskanneen Puolassa vähintään 100 000 naista, joidenkin arvioiden mukaan huomattavasti enemmän. Uhreiksi joutuivat kaikenikäiset tytöistä vanhuksiin, mukaan lukien keskitysleireiltä ja pakkotyöstä vapautetut puolalaiset ja juutalaiset naiset sekä luostarien nunnat.

Länsimaissa Puolan kohtalosta vaiettiin pitkään kahdesta syystä: toisen maailmansodan jälkeen läntiset liittolaiset halusivat oikeuttaa liittolaisuutensa Stalinin kanssa, ja kylmän sodan alettua Puolan kommunistihallinto ja Moskova tekivät aiheesta ankarasti rangaistavan rikoksen. Jokainen, joka puhui puna-armeijan tekemistä raiskauksista, leimattiin "neuvostovastaiseksi provokaattoriksi" tai fasistiksi. Totuus alkoi nousta puolalaisista paikallis- ja oikeusarkistoista esiin laajemmin vasta Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvulla.

Olkoonkin, että puna-armeijan seksuaalista sikailua on puolusteltu oikeutettuna kostona natsien vuoden 1941 hyökkäyksen, operaatio Barbarossan, raakalaisuuksille. Poistihan Barbarossa-tuomiovalta-asetus (Kriegsgerichtsbarkeitserlass) Wehrmachtin sotilailta käytännössä kaiken juridisen vastuun neuvostoliittolaisia siviilejä vastaan tehdyistä rikoksista. Asetus antoi sotilaille ja SS-miehille käytännössä avoimen valtakirjan ryöstää, kiduttaa, murhata ja raiskata siviilejä ilman pelkoa sotaoikeudesta. Ja vaikka ideologisella tasolla natsihallinto julisti slaavit ja juutalaiset ”ali-ihmisiksi”, niin käytännön rintamaolosuhteissa ja miehitysalueilla tämä ideologinen kielto kuitenkin heitettiin usein romukoppaan:

• Sotilaat tekivät lukemattomia joukkoraiskauksia ja yksittäisiä raiskauksia vallatuissa kylissä ja kaupungeissa.
• Uhreja olivat naiset, nuoret tytöt ja jopa lapset. Raiskauksia seurasi hyvin usein uhrin välitön ampuminen – osittain siksi, että sotilas peitti todisteet rotuhäpeästä tai kuririkkomuksesta, osittain puhtaasta sadismista ja tuhoamisvimmasta.
• Juutalaisten naisten kohdalla seksuaalinen väkivalta toimi usein teloitusmontuilla viimeisenä nöyryytyksenä ennen joukkomurhaa (Holocaust by Bullets).

  

  Natsien Liv-offensiivi 
  vihollisen eliminoimiseksi

Mielivaltaisten kenttäraiskausten lisäksi natsikoneisto loi järjestelmällisen seksuaaliorjuuden verkoston:

• Wehrmacht ja SS perustivat miehitetyille Neuvostoliiton alueille (kuten Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Länsi-Venäjälle) laajan armeijan bordellijärjestelmän (Wehrmachtsbordelle).
• Tuhansia nuoria neuvostonaisia ja -tyttöjä pakotettiin näihin sotilasbordelleihin seksiorjiksi. Tämän järjestelmän virallinen tarkoitus natseille oli kontrolloida sukupuolitauteja ja estää "hallitsematonta" kontaktia arjalaisten ja paikallisväestön välillä, mutta todellisuudessa se oli valtion organisoimaa, toistuvaa ja teollista väkivaltaa.
• Miljoonia naisia ja miehiä siirrettiin myös orjatyövoimaksi (Ostarbeiter) Saksaan, missä pakkotyöläisnaiset olivat jatkuvasti alttiina valvontakoneiston ja isäntiensä mielivallalle ja raiskauksille.

Valko-Venäjällä ja Venäjän miehitetyillä alueilla partisaanien vastaisissa operaatioissa (Bandenbekämpfung) kokonaiset kylät poltettiin asukkaineen lukittuina latoihin tai kirkkoihin. Näiden operaatioiden yhteydessä naisten raiskaaminen ennen koko kylän teurastusta oli toistuva kaava. Historioitsijoiden mukaan Wehrmachtin ja SS:n tekemien raiskausten määrää itärintamalla mitataan sadoissa tuhansissa, mahdollisesti jopa yli miljoonassa tapauksessa. Sitä ei kuitenkaan sodan jälkeen dokumentoitu samalla tavalla kuin puna-armeijan vuonna 1944–1945 tekemiä joukkoraiskauksia Saksassa ja Itä-Euroopassa, koska Neuvostoliitto kielsi aiheesta puhumisen: neuvostodoktriinissa natsien uhreiksi joutuneita omia kansalaisia pidettiin usein ”saastuneina” tai epäilyttävinä kollaboraattoreina, ja aihe haudattiin virallisen sankarimyytin alle. Natsien väkivalta itärintamalla ei siis ollut vain sotilaallista kurittomuutta, vaan se oli rotuopin, laillistetun mielivallan ja tuhoamissodan kylmäverinen tuote, jossa ihmisarvo oli poistettu kokonaan.

Siveä äiti Venäjä vaatii verta

”Äiti Maa” (Rodina-mat) kaivettiin naftaliinista vasta silloin, kun käskijä-isän oma henki ja valta olivat vaarassa. Kun Hitlerin armeijat seisoivat Moskovan porteilla vuonna 1941, Stalin tajusi, ettei kukaan halunnut kuolla kommunistisen puolueen tai ”isän” puolesta. Miesten taistelutahto sytytettiin ilmiliekkeihin aivan samalla menetelmällä kuin vähän aiemmin natsi-Saksassa tai tänä päivänä Länsi-Euroopassa – maahanmuuttajat uhkaavat rotusi puhtautta ja naistesi siveyttä! Tällöin julisteisiin iskettiin huivipäinen nainen ja huuto ”Synnyinmaa-äiti kutsuu!”. Äitisymboli valjastettiin vain lihamyllyn sytykkeeksi: alamaiset kutsuttiin äidin nimissä kuolemaan, jotta käskijä-isä Kremlin bunkkerissa säilyttäisi valtansa.Koko käsite ”Äiti Venäjä / Äiti Maa” (Mat-Rossija, Mat-Zemlja) on toki vanha slaavilainen myytti ja kansanuskomus, mutta Neuvostoliitto valjasti sen häikäilemättömästi propagandakoneeseensa ja sotateollisuuteensa toisen maailmansodan aikana (Rodina-mat zovjot! – ”Synnyinmaa/Äiti kutsuu!”).

Tämä myytti ei kuitenkaan edusta länsimaista käsitystä hoivaavasta tai suojelevasta äidistä, vaan se toimii vain valtion mekanismina, jolla vaaditaan alamaisilta täydellistä uhrautumista:

1. Uhrausta vaativa kultti
Länsimainen äiti suojelee lastaan, mutta venäläinen ”Äiti-synnyinmaa” vaatii lastaan kuolemaan puolestaan. Tämä tiivistyi kuuluisassa toisen maailmansodan propagandajulisteessa Rodina-mat’ zovjot! (”Synnyinmaa-äiti kutsuu!”), jossa ankara, punahuivinen nainen ojentaa sotilasvalaa ja vaatii poikiaan rintamalle. Nyky-Venäjällä sotilaiden äideille syötetään samaa mantraa: pojan kaatuminen rintamalla ei ole valtion tekemä rikos tai tragedia, vaan ”korkein velvollisuus Äitiä kohtaan”, josta valtio palkitsee Lada-autolla tai kenties vain pussillisella perunoita ja sirkuslipuilla.
2. Sakraali uhri ja synninpäästö
Kun valtio samastetaan pyhään ”Äitiin”, kaikki valtion tekemät julmuudet ja sotarikokset muuttuvat automaattisesti oikeutetuiksi. Äiti Venäjä esitetään aina hyveellisenä, neitsyenkaltaisena viattomana ja ulkoisten vihollisten saartamana uhrina, jota ”fasistit”, ”länsi” tai ”mongolit” uhkaavat (vaikka todellinen uhka on oman kansan rakkauden puutostautia potevat miehet). Tällöin hyökkäyssodat, kaupunkien lanaaminen ja naapurimaiden ryöstäminen käännetään retoriikassa nyrkin ja hellan välissä kyykistelevän  ”Äidin puolustamiseksi”.
3. Sukupuoliroolit hallinnan välineenä: Isä käskee, Äiti vaatii kuolemaan
Vallan arkkitehtuurissa hallitsija (tsaari, pääsihteeri, Putin) asettuu ankaraksi, kuria pitäväksi isähahmoksi (tsar-batjuška), jota ei saa kyseenalaistaa. ”Äiti Venäjä” puolestaan toimii emotionaalisena ja mystisenä vetonaulana, johon vetoamalla kansalaiset saadaan marssimaan teurastettavaksi ilman moraalista pohdintaa.

Putinin ajan uusuho: Nykypäivän Venäjällä karhu otettiin lopullisesti valtiollisen militarismin ja machoilun käyttöön. Putinin valtapuolue valitsi nimekseen ja tunnuksekseen suoraan karhun (Yhtenäinen Venäjä). Putin on pullistellessaan useissa puheissaan suoraan julistanut: ”Taigan karhu ei kysy keneltäkään lupaa, eikä luovuta taigaansa muille.”

Putin ei tiedä, kuten valtaosa maapallon väestöstäkään, että psykologi Harry F. Harlow (1905–1981) teki yhdessä tutkimusryhmänsä ja vaimonsa Margaret Kuenne Harlow’n kanssa pääosin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla (tunnetuin ”The Nature of Love” -tutkimus julkaistiin vuonna 1958) Wisconsinin yliopiston kädellistutkimuskeskuksessa kokeita apinanpoikasilla – mitä tapahtuu kehittyvälle nisäkkäälle, kun sen aistijärjestelmä ja perusturva revitään auki ja korvataan pelolla:

Harlow'n eristyskokeissa apinanpoikaset, jotka eristettiin emon lämmöstä, pehmeästä kosketuksesta ja liikkeestä, eivät kasvaneet "normaaleiksi eläimiksi, joilla vain on paha mieli". Niiden hermosto hajosi mekaanisesti: ne vetäytyivät kasaan, hakkasivat itseään häkin kaltereihin, purivat omaa lihaansa ja vaipuivat apaattiseen heijaukseen. Mutta kun nämä samat eristetyt ja runnellut apinat päästettiin muiden joukkoon tai kun ne itse saivat poikasia, seurauksena ei ollut lajityypillinen hoiva, vaan silmitön, kaoottinen väkivalta: ne joko hylkäsivät omat pentunsa kokonaan tai murskasivat niiden päät häkin lattiaan ja repivät niiltä sormia irti. Niiltä puuttui fysiologinen jarru ja peilisolujen kyky rekisteröidä toisen tuskaa, koska niille ei ollut koskaan asennettu hermostollista kytkentää turvaan ja hoivaan.

Ihminen (ja Taigan karhu) toimii tismalleen saman biologisen konesalin ehdoilla: kun lapsen kehittyvä hermosto hakataan kotona ja kasvuympäristössä jatkuvaan hälytystilaan, lapselta riistetään biologinen kyky rauhoittua luonnollisesti. Keho jää vaille oksitosiinin luomaa maadoitusta, ja ainoaksi keinoksi purkaa sietämätöntä sisäistä painetta jää sama mekanismi kuin vaurioitetulla apinalla: heikomman raateleminen. Vahvemman valtaan alistutaan sokeasti oman hengen pitimiksi, mutta heti kun eteen tulee puolustuskyvytön kohde – oma lapsi, maaorja, valloitettu naapuri tai viholliseksi leimattu siviili – vaurioitunut konesali vetää vivut kaakkoon ja hakee helpotusta tuhoamisesta. Se on orjuutetun ainoa fysiologinen dopamiinipumppu, jolla omaa sielullista kuoliota ja häkkieläimen raivoa pidetään loitolla.

Kun Taigan karhun pesä ja kasvuympäristö ovat jatkuvan pelon, hakkaamisen ja mitätöinnin täyttämiä, pentukarhun kehittyvä hermosto ei koskaan pääse rauhaan. Keho oppii purkamaan sietämätöntä sisäistä painetta ainoalla tuntemallaan tavalla: liittymällä raaempien uroskarhujen joukkoon ja raatelemalla heikompansa lihanpaloiksi. Tuhosta ja lajitovereiden alistamisesta tulee ainoa saatavilla oleva fysiologinen dopamiinin lähde, joka antaa hetkellisen helpotuksen orjuutetun omaan sisäiseen hätään – häkissä vammautetun pedon pakkoliikkeenä.