SIRUIKSI PIRSTOITUNEET LASIKENGÄT
(Psykoanalyysi Anni Saastamoisesta, luku kirjasta Massapsykologia - Perusteet)
Palatkaamme nyt tapaukseen Iltalehden toimittaja Anni Saastamoinen, joka on mitä erinomaisin vielä elävä käytännön esimerkki siitä, mitä "siveä seksuaalikasvatus" saa yhteiskunnan perusyksikössä, perheissä aikaan! Ja tämä ei ole suinkaan mitään kostonhimoa, vanhojen muistelua tai silmän tökkimistä tikulla, vaan havainnollinen ja yksityiskohtainen esitys siitä, miten vanhemmat käytännössä tuhoavat lastensa elämää.
Kirjasessa "Pahan Naamiot" kerroin kuinka Saastamoinen putoaa Iltalehdessä (22.3.2018) epäoleellisuuksien sudenkuoppaan. Kun ensin Anne kertoo näkökulma-artikkelissaan kokemastaan seksuaalisesta häirinnästä ja yleensä seksuaalisen häirinnän ilmenemismuodoista yhteiskunnassamme sekä vallitsevan keskustelun älyllisestä tasosta, niin hän lausuu lopuksi:
Jonkun mielestä on ehkä turhaa muistella asioita, jotka ovat tapahtuneet vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Minä muistan tuon ensimmäisen esineellistävän läiskäisyn yhä, sillä se näytti jollain tapaa minun asemani maailmassa. Pitäisikö minun pitää turpani kiinni siitä, kun minusta jo ennen teini-ikääni tehtiin esine?
Miten asiat koskaan muuttuisivat, jos me olisimme hiljaa? Miten tulevat vihamieliset sanat ja halventavat teot lakkaisivat olemasta, jos näistä menneistäkään ei saisi lausua sanaakaan? Tässä hetkessä #metoo -kampanjaan satavia palautteita lukiessa tuntuu, että te ette edes halua tietää, mitä meille on tehty ja tehdään. Vaikka meidän olisi turvallisempaa pitää turpamme kiinni kuin pitää kiinni oikeuksistamme, me emme vaikene. Koska jos me vaikenemme, mikään ei koskaan tule muuttumaan.
Kirjoitankin, että on ihan mukavaa, että sinä Anni auot turpaasi – jo oli muuten aikakin. Mutta kuvitteletko, että asiat muuttuvat turpaa aukomalla? "Vihamieliset sanat ja halventavat teot", eivät valitettavasti lakkaa, vaikka kuinka toivoisi, vaikka kuinka huutaisi. Ei, ilmi tullessaan teot vain muuttavat muotoansa, kuin virtaava joki uomaansa. On ihan oikein, että et vaikene. Mutta on täysin väärin, että et tee mitään. Kristitty kasvatuksesi, että vain usko merkitsee jotain, ratkaisee, eivät teot, kuultaakin sanojesi ja asenteittesi takaa. Miksi et voi ottaa vihdoinkin itse itseäsi niskasta kiinni, kukaan muuhan ei sitä tee?
Sitten siirryn käsittelemään yleisesti feministi-naisista: Entä mitä näille feministi-naisille on tapahtunut? Kuka heidät on lannistanut kesyiksi tahdottomiksi kutomakoneen osiksi tai näennäiskapinallisiksi, hihnan päässä kulkeviksi ja hampaitaan vastaantuleville miehille väläyttäviksi trimmatuiksi villakoiriksi? Törmäsitkö sinäkin epäonneksesi pahvipäiseen luomakunnan kruunuun? Joka veltolla vesurillaan huitoi ohimenevän hetken huulille ja lähtiessään huikkasi:
Sika kivat tisut, kiitos Jeesus pillusta, ota pois jos saat!
Vai etkö edes kelvannut kenellekään rumuutesi, luonteesi tai estojesi vuoksi? Oliko vain silkkaa epäonnea, että prinssi valkoisella ratsullaan ratsasti huomaamattaan ohitsesi, pudonnut lasikenkäsi meni tuusan nuuskaksi tai suutelit aivan väärää rupisammakkoa? Miksi kohdallesi ei osunut ihminen, joka ei olisi tehnyt numeroa itsestään, jota ei olisi kiinnostanut vähääkään vaginallasi ja sen voimalla elvistely, vaan olisi ottanut sinua lämmöllä kädestä kiinni. Opettanut sinulle älyn ja tunteen hellää levottomuutta. Kuljettanut sormenpäitään ihollasi, kuvittaen sinut salaisilla rakkauden aakkosilla. Uinut kanssasi ruusun leijailevien terälehtien lempeässä sateessa ja aika olisi pysähtynyt...
En siis edes väitä, että prinssi olisi ratsastanut huomaamattaan Saastamoinen ohitse, tai että hän olisi suudellut väärää rupisammakkoa, mikä saattaa olla hyvinkin mahdollista, vaan että telaketju-feminismin syy saattaa hyvinkin olla siruiksi pirstaloituneet lasikengät, vagina-kammo ja kadotetut rakkauden aakkoset.
Kirjan "Pahan Naamiot" ilmestymisen jälkeen aloin kirjoittaa uutta kirjaa, jossa oli tarkoitus käsitellä muun muassa naisen vuosituhantista alistamista sekä Tukholman syndroomaa, jota voisi kutsua myös siveellisyys-syndroomaksi. Tätä varten lähetän Annille sähköpostin 7.4:
Näkökulmasi Torstai 22.3.2018. Sinulla on varmaan joku rakentava ehdotus seksuaalisen väkivallan poistamiseksi ”turvan aukomisen” sijaan?
Johon Anni vastasi välittömästi Iltalehden toimittajana:
kuten tuossa kirjoituksessani rivien välissä ehdottelin, olisi jokaiseen ihmiseen kunnioittavasti suhtautuminen tärkeässä asemassa tässä. Jokaisen ihmisen koskemattomuutta tulee kunnioittaa. Anni Saastamoinen Uutistoimittaja / IL-Uutiset
Teen vastakysymyksen välittömästi:
siis kuvittelet että kunnioittamisella seksuaalinen ahdistelu saadaan loppumaan? et voi olla tosissasi? kuinka ihmiset oppivat kunnioittamaan tosiaan? päteekö sama kunnioittaminen kouluampumisten suhteen myös?
Olen aistivinani Annin käytöksessä loukkaantumisen makua, sillä hän ei vastaa enää kysymyksiini, vaan kiertää hiljaisuuteen 7.4 lähettämäni uteluni "loukkaannuitko kun et viitsinyt vastata?" vastaamalla 8.4 lopulta:
Voi Kari, jos jokaisesta sähköpostista loukkaantuisin, en muuta ehtisikään tekemään. Työpäivän aikana vain on usein muutakin tekemistä kuin vastata epäkohteliaaseen sävyyn kirjoitettuihin sähköposteihin. Iloista viikonlopun jatkoa! Anni Saastamoinen
Toinen näytös: Lähetän Uuden Suomen Puheenvuoro blogiini 16.4 aamuvarhaisella artikkelin otsikolla ”Naiset itse aiheuttavat heihin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan” (sensuroitu blogi löytyy nykyisin osoitteesta massapsykologia.blogspot.com/2018/04/naiset-itse-aiheuttavat-seksuaalisen.html), jossa lainaan edellä mainittua Saastamoisen Näkökulma vuodatusta laajemmin:
Tämä ei ole noitavainoa. Noitavainoa on se, mitä on harrastettu vuosikymmenet pukuhuoneissa, kabineteissa, käytävillä ja pubien nurkissa, kun naissukupuolisista on puhuttu halventavasti pantavina huorina ja tyhminä lehminä ja ajateltu, että on ihan täydellisen hyväksyttävää painautua liki, vaikka toinen sanoisi selkeästi EI
Tämä kampanja ei ole rajoitettu millekään sukupuolelle, tämä on kaikille avoin foorumi tuoda esiin kohtaamiaan tilanteita. Anna tulla: kerro, mitä sinulle on tehty. Älä vaikene kuoliaaksi sitä asiaa, sillä ilman puhetta ei tule ymmärrystä. Tämä ei ole vihakampanja, tämä ei ole lynkkaamista, tämä on vain hetki ja paikka, jona sorretut vaativat saada äänensä kuuluviin. Tämä on hätähuuto, tämä on avunpyyntö, tämä on toive, että asiat nähtäisiin ja niitä pyrittäisiin muuttamaan
Miten asiat koskaan muuttuisivat, jos me olisimme hiljaa? Miten tulevat vihamieliset sanat ja halventavat teot lakkaisivat olemasta, jos näistä menneistäkään ei saisi lausua sanaakaan? Tässä hetkessä #metoo -kampanjaan satavia palautteita lukiessa tuntuu, että te ette edes halua tietää, mitä meille on tehty ja tehdään. Vaikka meidän olisi turvallisempaa pitää turpamme kiinni kuin pitää kiinni oikeuksistamme, me emme vaikene. Koska jos me vaikenemme, mikään ei koskaan tule muuttumaan.
Lisäksi kirjoitan blogissa muun muassa, että:
Ei kai ole mitään mieltä hakea apua miehiltä tai toisilta naisilta saati syyttää miehiä, sillä vallitsevat olosuhteet ovat yhtä hyvin omaa, eli yhteiskunnan aikaansaannosta? Vuosituhantinen yhteiskunnallinen ilmapiiri on opettanut, jopa käskenyt naiset kuolemanrangaistuksen uhalla vaikenemaan ja nöyrtymään? Ja koska naiset yhä odottavat tilanteen korjaamiseksi yhteiskunnan toimia ja naiset itse ovat tuo yhteiskunta, niin naiset odottavat apua itseltään. Seksuaalinen ahdistelu on naisten aivan omaa syytä täysin samoin kuin se, että yhteisö, massat, ei suinkaan yksi Aadolf Hitler, itse synnyttivät fasismin.
Tällä viittaan Wilhelm Reichin kirjassaan Fasismin Massapsykologia julkaisemiin johtopäätöksiin:
Yhtä hedelmätön on (länsimaiden vaalima väite) väite, että poliittinen taantumus fasismin hahmossa muka olisi sumuttanut, vietellyt tai "hypnotisoinut" massat... Aidoille vapautuspyrkimyksille ja vapauden tavoittelulle on haitaksi, että fasismi on käsitetty ja käsitetään yhä pienen, taantumuksellisen kuppikunnan diktatuuriksi... Puhtaimmillaan fasismi on luonteeltaan keskimääräisen ihmisen kaikkien irrationaalisten reaktioiden (järjenvastaisten vastausten) summa.
Sekä totean:
Ja jos jollekulle naiselle tulisi mieleen pyrkiä vapauteen, niin hän ei edes tiedä, minne hän menisi. Hän tuntee korkeintaan vain kaksi vaihtoehtoa: Sukupuolisen pakkomoraalin, joka hänelle on suositeltu ja jonka vanki hän on ja seksuaalianarkian, josta hänelle on maalailtu kauhukuvia ja joka itse asiassa on hänelle suositellun sukupuolisen pakkomoraalin aiheuttama perversio. Täysin tuntematon hänelle on seksuaalinen, vahvasta itsetunnosta kumpuava itsesäätely, joka eroaa kuin yö ja päivä edellisistä. Hänellähän ei ole edes itsetuntoa! Kuinka hän siten voisi ylipäätään kuvitella, että hän voisi itse määrätä kehostaan, haluistaan ja himoistaan ilman, että joku mies-raakalainen ei olisi koko ajan lääppimässä puskureita, käpälöimässä hilloviivaa tai tekemässä imeliä in-out ehdotuksia? Komentotaloudessa kasvaneena ja käskyjen kahlitsemana nainen ei luota itseensä, hyvä jos hän edes tietää mitä luottamus on. Valtaosa naisista on saamansa kasvatuksen vuoksi kyvytön kritiikkiin. He eivät ole koskaan oppineet elämään luonnollisesti. Siksi he karttavat vastuuta teoistaan ja ratkaisuistaan ja kaipaa aina ohjeita ja johtoa ‒ komentoa. Nainen on niin kuin eläin, jota ei voi tarhassa, vankeudessa vietettyjen vuosien jälkeen päästää edes oman turvallisuutensa vuoksi vapaaksi.
Ellet tiedä, niin kyseinen kappale viittaa "Tukholman syndroomaan". Wikipedian mukaan tutkimukset erilaisista kaappaustilanteista ovat osoittaneet, että Tukholma-syndroomaa voidaan tavata muun muassa panttivangeilla, keskitysleirien vangeilta, sotavangeilta, prostituoiduilta, insestin uhreilta, pahoinpidellyiltä lapsilta ja pahoinpidellyiltä puolisoilta. Kello 10:12 Saan Uuden Suomen ylläpidosta ”Varoituksen asiattomasta sisällöstä”.
Kohta a) "Nainen on niin kuin eläin, jota ei voi tarhassa, vankeudessa vietettyjen vuosien jälkeen päästää edes oman turvallisuutensa vuoksi vapaaksi." ja kohta b) "Seksuaalinen ahdistelu on naisten aivan omaa syytä täysin samoin"
Pidän varoitusta myöhästyneenä aprillipilana tai lukemaan kykenemättömän robotin tekemänä lapsuksena, koska varoitus kohdistuu asiayhteydestä irrotettuihin tieteellisesti todennettuihin tosiasioihin (Wilhelm Reich ja Tukholman syndrooma). Ja nimenomaan siksi, että juuri nuo varoitukset asiattomasta sisällöstä kohdistuvat ajatuksiin, jotka olin sijoittanut puheenvuorooni houkutteleviksi täkyiksi, joilla lietsotaan keskustelua ja pyydystetään kuin viettelevällä vieheellä yleissivistystä omaamattomia, propagandaan uskovia, helposti johdatettavia, loogiseen punnintaan kykenemättömiä, vain kuvanvaraiseen ajatteluun pystyviä sekä hysteeriset fasistiset käytöstavat itseensä imeneitä kansalaisia puhumaan ohi suunsa ja paljastamaan ajattelukyvyttömyytensä – todelliset karvansa.
Vaikka Puheenvuoroni ei millään muotoa ollut osoitettu Iltalehden toimittaja Anni Saastamoiselle, niin yksityishenkilönä esiintyen Anni kirjoitti Twitterissä 16.4.2018 illalla kello 8:37 (20.37) osoitteettomasti kavereilleen:
Ainii sellasenki jutun luin tänään internetistä, että naiset on itse syyllisiä seksuaaliseen ahdisteluun ja väkivaltaan, jota he osakseen saavat. Että naiset on sillä tapaa tän yhteiskunnan rakentaneet, että kaikki pyörii seksin ympärillä ja niin edelleen ja niiin edelleeeen. Ja jatkoi kello 8:38 (20.38) ikään kuin ilkkuen: Oliki kyllä sellanen hot take, jossa naisista puhuttiin eläiminä ja muutenki melko arveluttavasti ja kappas kummaa, se katosi internetistä kuin pieru tuuleen.
Anni siis tiesi jo tuolloin, että blogini on poistettu tunteja ennen kuin se lopulta poistettiin, vaikka se tuohon aikaan oli yhä Uuden Suomen sivuilla. Tarkistettuani Puheenvuoroni olemassaolon, ihmetyksissäni twiittasinkin hänelle kello 9:01:
ei se mihinkään ole kadonnut! eikä naisista puhuttu eläiminä, et vain osaa lukea....kuin et myöskään osaa tehdä mitään muuta kuin aukoa turpaasi kariheimonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253869-naiset-ovat-itse-syyllisia-seksuaaliseen-hairintaan-ja-vakivaltaan#comment-3833281
Lisäksi lähetin Annille sähköpostia aamulla 17.4
En tiennytkään että olet vielä tyhjänpuhujan lisäksi liero. Olit niin tyhmä, että ilkuit Twitterissä: (puheenvuoroni) ”katosi internetistä kuin pieru tuuleen” kello 8.37 mutta et hölmöyksissäsi tajunnut, että vastatessani twiittiisi kello 9.01 puheenvuoro oli yhä edelleen Uuden Suomen sivuilla! Puheenvuoro katosi Uuden Suomen sivuilta vasta myöhemmin yöllä.
Ilkkumiseesi on vain yksi syy, sinä järjestit toimittajakaverisi kanssa sensuroinnin, sillä et muuten olisi voinut tietää katoamisesta mitään, ennen kuin se todella katosi! Mitähän toimittajan ammattietiikka suhtautuu tällaiseen sensurointiin?
Anni vastaa heti sähköpostilla, josta käy ilmi, että hänen ymmärryskykynsä on kyseenalainen. Anni ei näytä ensinnäkään kykenevän luetun loogiseen punnintaan (naisista puhuttiin eläiminä?). Toiseksi, "Saastis" väittää, ettei lukenut, toisin kuin twiitissään illalla 16.4, itse puheenvuoroani. Kolmanneksi, että puheenvuoroni oli muka sovinistinen ja neljänneksi, Anni esiintyy yhtä aikaa sekä yksityishenkilönä, että Iltalehden toimittajana:
En ymmärrä, miksi häiritset minua jatkuvasti. Häiritsetkö kaikkia seksuaalisesta ahdistelusta kirjoittaneita toimittajia? Valitettavaa on sekin, että en itse sinun sulokasta verbaalista ilmaisua Uuden Suomen sivuilta ehtinyt näkemään. Siitä kun olivat jotkut muut tahot tehneet noita ilmiantoja. Et voi myöskään syyttää minua sensuurista, sillä minä en ole tehnyt päätöstä poistaa ilmeisen sovinistista tekstiäsi, vaan sen päätöksen ovat tehneet tahot Uudessa Suomessa. Nyt voisit jättää minut rauhaan. Terveisin Anni Saastamoinen Uutistoimittaja / IL-Uutiset
Anni Saastamoinen rehvastelee omaamilla tiedoillaan vielä kirjoittajalle sähköpostissaan 18.4:
Sinulla on oikeus omaan mielipiteeseen mutta ei oikeutta omiin faktoihin. Palataan asiaan sitten kun osaat erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Saastamoisen lausahdus paljastaakin sen, että toimittajalla ei tarvitse olla lainkaan yleissivistystä, riittää kun omaa "yleisluulon" ja pystyy kuvanvaraiseen ajatteluun sekä kykenee imemään itseensä hysteeriset fasistiset käytöstavat. Feministithän nimittävät kaikkea, mikä ei sovi heidän pirtaansa sovinismiksi!
Koko sensurointihan olisi pikku kärpäsenpaska, ellei se sisältäisi esimerkillisiä yhtymäkohtia menneisyyteen ja siten toimisi varoittavana esimerkkinä siitä, miten yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttumassa. Sillä puheenvuoro-blogini hyväksyneet sensuroijat ja sensuroinnin hyväksyneet sekä toteuttaneet, muun muassa Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko sekä Iltalehden uutispäätoimittaja Tuukka Matilainen, eivät ymmärrä, että sensuroidessaan blogistani Wilhelm Reichin kirjan "Fasismin Massapsykologia" lainaukset, he sensuroivat aivan saman teoksen kuin natsit sytyttäessään ensimmäisen kirjarovion Berliinin Bebelplatz-aukiolla 10. toukokuuta 1933. Samalla sensuroijat hyväksyvät feministikaaderi Anni Saastamoisen fasismia tihkuvan käyttäytymisen. Ja jos blogissani käsitelty Tukholman-syndrooma olisi jo tuolloin 1933 ollut tunnettu, niin aivan varmasti myös nuo siihen liittyvät kirjat ja artikkelit, kuten Nils Bejerotin, olisi poltettu.
Kirjasessa "Mielenhallinta, menetelmät ja todellisuus" kirjoitan tapausta sivuten, että #Metoo -liikkeen kiihkeimmät kannattajatkaan tai yksikään ainoa telaketjufeministi ei kuitenkaan uhraa vähäisiä ajatuksiaan naisten kokeman seksuaalisen ahdistelun kulttuurillisiin ja yhteiskunnallisiin syihin. Paljon mielenkiintoisempaa on inhota sisuksia kalvavan orgastisen kaipuun puutteessa kipuilevia "jormia" ja jahdata syyllisiä tai syyllisiltä vaikuttavia "vellimunia". Jotkut seksuaalista pahoinvointia kokevista naisista, kuten esimerkiksi jo aiemmin esillä ollut Iltalehden toimittaja, filosofian ja journalistiikan opintojaan Hatfieldissä Englannissa harjoittanut julkifeministi Anni Saastamoinen, jopa hyökkäävät kimppuusi, mikäli yrität puolustaa nurkkaan ajettua naista. Prescott:
seksuaalisen aggression syynä on fyysisen hellyyden ja mieltymyksen katoaminen vanhemmat-lapset -suhteesta, ja myös aikuisten seksuaalisesta käyttäytymisestä, ja uskonnolliset arvomaailmat, joissa kärsimystä ja ruumiillisen puolen torjuntaa pidetään moraalisena ja fyysistä nautintoa epämoraalisena. Raiskaukset ylläpitävät miehen ylivaltaa naisen yli, ja ikuistavat patriarkaaliset arvot yhteiskunnassamme
"Saastishan", jonka pitäisi yleissivistyksen perusteella ja erityisesti oikein Englannissa saamansa filosofian koulutuksensa perusteella tuntea Wilhelm Reichin ajatuksia ja tapaus Tukholman syndrooma, hyökkäsi kimppuuni, vaikka en edes missään vaiheessa arvostellessani hänen älyllistä limboilua sisältänyttä näkökulma-artikkeliaan (IL 22.3.2018) käyttänyt asiatonta kieltä, enkä nimitellyt Annia edes tyhmäksi lehmäksi, ainoastaan tyhmäksi, sillä kun olin pieni lapsi, niin meillä oli lehmä nimeltä Eeva ja naapurissa oli lehmä nimeltä Anni. En koskaan pitänyt niitä tyhminä, vaikka ne olivatkin vain eläimiä ja siksi Saastamoisen vertaaminen vaikkapa Eeva-lehmään, ei olisi lehmää kohtaan oikein.
Kyseisessä kirjasessa otan myös esille jo aiemmin ajattelukyvyttömyytensä osoittaneen Iltalehden Anni Saastamoisen uuden älyttömyyden. Anni on nimittäin päästänyt typeryytensä irti nyt uudessa näkökulma-artikkelissaan "Kaukametsän pakolaiset herätti jo lapsena kammoksumaan ihmisen aikaansaamaa tuhoa" (IL 8.10.2018). "Saastis" yhtyy artikkelissaan Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajan Markku Ollikaisen näkemykseen, jonka mukaan kuluttajan kolme tärkeintä päästölähdettä ovat liikkuminen, asuminen ja syöminen. Helpointa on Ollikaisen mukaan valita liikennemuoto, joka ei saastuta, suosia kasvisruokaa ja käyttää asumiseen energiaa, joka on peräisin uudistuvista lähteistä.
Valitettavasti Ollikaisen neuvot ovat vain almuja oman mielenrauhan säilyttämiseksi ja omien harhakuvitelmien hellimiseksi. Ja huomio, että Saastamoinen käyttää artikkelissaan ihmisestä sanaa "kuluttaja", vaikka juuri kuluttaminen on ilmastohysteerikkojen mukaan syy ilmaston lämpötilan nousuun. Mutta ei mikä tahansa kuluttaminen ole suinkaan syy, vaan ihmiskunnan pelastus löytyy "vastuullisesta" kuluttamisesta, joka ei saastuta! Ikävä vain, että ei ole edes olemassakaan sellaista kulutusta, ei edes mitään "vastuullista" kulutusta, kuten jo itse sanakin kertoo, joka säilyttäisi, parantaisi tai jopa korjaisi. Kulutus tuhoaa, hävittää ja hajottaa aina! Ei ole myöskään olemassa sellaista liikenne- tai asumismuotoa, joka ei saastuttaisi, ellei kulje jalan ja asu taivaan alla. Ja kuluuhan ihminen itsekin!
Jos todella haluttaisiin tehdä jotain käytännössä, eikä vain puhua, laastaroida omaatuntoa tai työntää epämiellyttävät uhkakuvat syrjään, niin kaiken kuluttamisen olisi lopetettava heti ja välittömästi. Esimerkiksi ilmailu lomalentoineen, autoilu työmatkoineen sekä varustelu-, viihde- ja vaateteollisuus olisi julistettava pannaan ja kaikkein olisi muutettava lähes ilmatiiviisiin kommuuneihin, jossa he nyhtökauraa napostellessaan räpistelivät kuin nuijapäät kuivuvassa mutalammikossa sydämettömien sterilisaatio-viranomaisten partioidessa säteilymittareitaan silmäillen maailmaa ristiin rastiin. Ja kommuunit ilman muuta ja totta kai lämmitettäisiin biologisesti kituvien nuijapäiden suolikaasulla!
Ja kun yhteiskunta on kasvattanut kansalaiset uusavuttomiksi, niin esimerkiksi tuhannet kuluttajat osaavat vain marssia (HS 20.10.2018), jotta heidän äänestämänsä poliitikot pysäyttäisivät heitä pelottavan ilmastonmuutoksen. Iltalehti kertoi samana päivänä:
"Ilmastovaalit! Ilmastovaalit!" Rytmikkäät huudot jatkuivat eduskuntatalon edessä neljän aikaan, ja väkijoukko teki aaltoja.
"Kotona yksin ahdistumisesta ei ole mitään iloa, vaan on parempi kerääntyä yhteen marssimaan", sanoo keravalainen Sini. Jenny Lucander puolestaan odottaa, että marssi herättelee poliitikkoja: "Poliitikoilta kaivataan tekoja, ei vain mielipiteitä. Välinpitämättömyys on pahinta." Lauran ja Annan mukaan ilmastomarssi innostaa ihmisiä. He toivovat, että mielenilmauksella on vaikutusta myös poliittiseen päätöksentekoon, jotta päätökset ohjaisivat kuluttajia tekemään hyviä, esimerkiksi liikenteeseen ja ruokaan liittyviä valintoja: "Pelkät omat teot eivät riitä, vaan asiat on vietävä seuraavalle tasolle. Päätöksiä on tehtävä nyt, ei huomenna."
Ylen Iltauutiset puolestaan uutisoi samasta aiheesta, että tuhannet ihmiset ovat marssineet ilmastonmuutosta vastaan. Marssijat eivät suinkaan toitottaneet megafoneihinsa mitä he itse aikovat tehdä, vaan he toivoivat päättäjiltä pikaisia konkreettisia toimia, jotta Suomen ilmastopäästöt saataisiin pikaisesti kuriin.
Voi hyvä itku! Poliitikkojen olisi siis ohjattava kuluttajia tekemään hyviä päätöksiä. Ihminen itse kuluttajana tekee osansa osoittamalla välittävänsä ja lepyttää omaatuntoansa marssimalla tutti suussa eduskuntatalon eteen kantaen passiivi-muotoon kirjoitettua ja pingviinin kuvalla koristettua kylttiä: "Pelasta, mut jos sinulla on aikaa." Yksilö ei voi siis itse oma-aloitteisesti tehdä mitään, ellei poliitikko näytä ensin esimerkkiä. Kuluttaja ei itse voi tehdä mitään, ei edes pelastaa pingviiniä. Vastuu vyörytetään omilta harteilta, yksityisiltä kuluttajilta, päättäjille. "Act now idiots"! Osta lähiruokaa lähigrilliltä ‒ lähihampurilainen!
Nimenomaan kuluttajan äänestämien päättäjien vetkuttelu on samojen kuluttajien mukaan mahdollistanut petollisen, tunteisiin vetoavan "viherpesun", kuten elokuva "Vihreitä valheita" kertoo ja elokuvassa näkyvä palmujen tieltä poltettu ja edelleen savuava sademetsän pohja onkin oivallinen vertauskuva viherpesun hinnasta ja koomassa vaeltavan kansalaisen mielenmaisemasta.
Mutta mitä kuluttajat tekevät? He kompensoivat lepyttämällä kolkuttavaa omaatuntoaan!
Yksinkertaistettuna eli käytännössä kompensointi tarkoittaa, että kuluttajan lentopäästöt hyvitetään tekemällä päästövähennyksiä jossain muualla – esimerkiksi antamalla rahaa aurinkopaneelien rakentamiseen Intiassa tai puiden istuttamiseen Afrikassa. Tavallinen kuluttaja voi valita yksityisistä kompensaatiotarjoajista itselleen sopivimman, laskea heidän verkkosivuillaan lentonsa kulutuksen määrän, ja maksaa päästöjä hyvittävän summan valitsemalleen projektille. Ja kompensointimaksun maksamalla lentely jatkuu kuten ennenkin. Herran lettas, eikö olekin siistiä? Idealista.fi sivuston Kompensointia käsittelevässä artikkelissa "Vihreämpi omatunto parilla kympillä – mikä ihmeen lentopäästöjen kompensointi?" haastateltu Veera Papinoja päätteleekin 8.8.2018:
En tunne matkustamisesta syyllisyyttä. Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut entistä enemmän miettiä lentämisen ekologisuutta ja pyrkinyt ymmärtämään lentämisen ympäristövaikutuksia paremmin. On selvää, että lentäminen on epäekologista, mutta tuntuu että aiheesta on saatavilla niin ristiriitaista tietoa, että omaa kantaa on vaikea muodostaa. En näe vähentäväni lentämistäni tulevaisuudessakaan tai muuttamaan matkustustyyliäni radikaalisti. Mutta pyrin mahdollisuuksien mukaan harkitsemaan muita tapoja matkustaa
Veera ei aio tulevaisuudessa lopettaa lentämistä. Hänelle, kuten monelle muullekin, lentäminen on ainutlaatuinen tapa oppia ihmisistä ja elämästä. Veeran mielestä syyllistäminen lentämisestä ei ratkaise itse ongelmaa.
Kaikissa kulutustottumuksissa pitäisi muistaa, että kenenkään ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Suurin osa meistä on sen verran hedonistisia, ette emme ole valmiita ryhtymään kävellen kulkeviksi teltassa asuviksi vegaaneiksi.
Eli kuluttajat eivät ole ilmastorikollisia, vaan ilmastorikollisia ovat ne jotka kuluttajille tuotteita toimittavat! Ja rikollinen, eli vaikkapa murhaaja voi kompensoida rikoksensa ostamalla kukkia murhatun lähimmäisille ‒ niinkö? Oksettavaa!
Avuttomat ilmastohysteerikot hyväksyvätkin tekopyhästi ja omahyväisesti pienemmän pahan kuluttamisen, mutta jollei samaan aikaan puututa ilmastonmuutoksen todelliseen/kuviteltuun syyhyn, kulutusta lietsovaan maailmanlaajuiseen ahneuteen, joka on seurausta ihmisyksilöiden jo varhaislapsuudessa alkaneesta tuhoon johtavasta kasvatuksesta (kehityspsykologi ja neuropsykologi J.W.Prescott osoittaa aggressiivisuuden psyykkisen ja neurologisen puutostilan seuraukseksi, aiheesta yksityiskohtaisesti myöhemmin alkaen luvusta "Pelon performanssi") kaikkialla maan päällä, niin katastrofi on jo huomenna täällä. Annin kuluttamiseen nojautuva neuvo on kuin henkisiltä kyvyiltään alentuneille apukoululaisille osoitettu:
Opin lapsuudessani kaksi asiaa: luontoa pitäisi suojella, mutta sen suojeleminen voi olla toisten silmissä todella ärsyttävää. Ehkä olisi jokaisen velvollisuus olla hieman ärsyttävämpi tämän asian tiimoilta - kyseenalaistaa omia kulutustottumuksia ja miettiä, mitä itse voisi tehdä.
Kun itsevihansa ja itsetuhonsa itseriittoiseksi feminismiksi terapiassa sublimoineen maatilan iltatähden, tissitraumasta kärsivän Anni Saastamoisen lapsellinen ratkaisu seksuaalisen väkivallan poistamiseksi, olisi suhtautua jokaisen ihmiseen kunnioittavasti, niin hänen mukaansa ilmastouhan poistaisi puolestaan "ärsyttävä" kulutustottumuksien kyseenalaistaminen! Ja hän ehdottaa näitä ratkaisuja vielä, vaikka hänellä on henkilökohtaista kokemusta siitä, mitä on olla koulukiusattu! Kuinka hän voi sinisilmäisesti kuvitella, että toisiamme sekä itseämme "paijaamalla" me ratkaisisimme miesten naisiin kohdistuman seksuaalisen häirinnän ja maapallon keskilämpötilan nousun? Eihän hän itsekään päässyt omien sanojensa mukaan koulukiusaajista eroon kunnioittamalla heitä, vaan hänen ratkaisunsa olivat kaikkien massapsykologian sääntöjen mukaan viha, raivo, tylyys ja inhottavuus (Anna 4.11.2017):
Anni antoi takaisin kahta kauheammin. Viha auttoi pitämään ihmiset etäällä, ja hän sai olla rauhassa. Raivo oli hyvä moottori.
Ja millä perusteilla Anni tekee eron väkivallan suhteen, joka poistuu kunnioittamalla (seksuaalinen väkivalta) ja väkivällan välillä, joka ei poistu edes kuolemanrangaistuksella (terrori-iskut)?
Nämä kaksi Näkökulma-artikkelia "Seksuaalisesta ahdistelusta puhuminen ei ole lynkkaamista, vaan pyrkimys saada asiat muuttumaan" ja "Kaukametsän pakolaiset herätti jo lapsena kammoksumaan ihmisen aikaansaamaa tuhoa", sekä Anna lehden artikkeli 2.11.2017 "Koulukiusaaminen rikkoi Anni Saastamoisen omanarvontunnon: ”Olin oppinut ajattelemaan, etten ole yhtään mitään” kuten Anna lehdessä julkaistu "Saastiksen" blogissaan "Olisi kamalaa paskoa alleen" 24.8.2017 kirjoittama artikkeli "Tissi-itsetunnosta – eli miksi vihaan tissejäni ja miksi #Tissiviikko2017 on ehdottoman tärkeä" kaikki yhdessä herättivät sisälläni muinaisen psykologiaan syövereihin syventyneen opiskelijanuorukaisen ja antavat tehtävälle psykoanalyysille verratonta aineistoa. Anni ja Anna lehden artikkeli vierittävät omanarvontunnon rikkoutumisen aiheuttajaksi koulukiusaamisen:
Koulussa ensimmäiset luokat sujuivat hyvin. Annilla oli orastavia ystävyyssuhteita, joskus joku tuli kyläänkin. Mutta pikkuhiljaa häntä alettiin kiusata. Pienen kyläkoulun luokalla oli hänen lisäkseen vain neljä oppilasta. Anni jäi ryhmän ulkopuolelle, eikä koulussa ollut muuta porukkaa, johon lyöttäytyä.
– Kiusaaminen ei koskaan ollut fyysistä, mutta se oli haukkumista ja pilakuvien piirtämistä, kokoni kommentoimista.
Kiusaaminen alkoi juuri siinä iässä, jossa Anni alkoi haaveilla todellisesta ystävyydestä. Sellaisesta, josta hän oli saanut lukea vain heppakirjoista. Jatkuva poissulkeminen satutti. Kun hän yritti bussissa mennä jonkun viereen istumaan, häntä ei päästetty. Yhtenä iltana ennen seiskaluokan ensimmäistä aamua hänelle soitettiin ja sanottiin, ettei hänellä olisi koulussa kavereita.
– Joka aamu mietin, olenko tänäänkin yksin vai onko joku kanssani välitunnilla ja mitä tapahtuu, jos menen jonkun viereen istumaan.
Anni ei ole varma, kertoiko hän kiusaamisesta kotonaan. Siitä puhuminen oli vaikeaa.
– Kiusatuksi tulemiseen liittyy häpeää. Ajattelin, että minussa on jotakin vikaa, hän sanoo.
Yläasteella ongelmat jatkuivat. Nyt Annista puhuttiin pahaa selän takana ja levitettiin perättömiä juttuja.
– Välillä minulla oli kaveri, mutta sitten yhtäkkiä ei taas ollutkaan. Jatkuva epävarmuus siitä, kelpaanko jollekulle tänään, oli kauheaa
Kiusaamisesta puhuminen on edelleen vaikeaa Annille. Ei enää häpeän takia vaan siksi, että koulukiusaaminen on vaikea kuvio purkaa auki. Ei ollut yhtä kiusaajaa, jota voisi syyttää. Ei selkeää syytä, miksi juuri hänet valittiin.
Jäljet vuosien hyljeksiminen kuitenkin jätti. Annin itsetunto oli murentunut palasiksi. Hän korvasi sen vihalla. Hän tempoi itsensä raivolla läpi yläasteen. Hänestä tuli tyly, pelottavakin. Jos joku oli inhottava, Anni antoi takaisin kahta kauheammin. Viha auttoi pitämään ihmiset etäällä, ja hän sai olla rauhassa.
Raivo oli hyvä moottori. Se sai suorittamaan läpi lukion ja yliopiston työelämään asti. Kunnes syksyllä 2014 moottori sammui, ja Annin masennus alkoi.
‒ Kai se sitten lopulta teki minut sairaaksi. Se loputon päänsisäinen monologi, joka kertoi minun olevan huono, tyhmä, ruma ja heikko.
‒ Minuun on ohjelmoitu tiukka pärjäämisen pakko ja ajatus, että pitää olla vahva. En vain halunnut olla nössö tai muita huonompi tai heikompi.
Anni arvelee, että pärjäämisen ja vahvuuden kulttuuri on syvällä hänen perheensä tavassa olla. Pidin itseäni tavallisena maalaishiirenä, ei meillä kotona koskaan puhuttu terapioista tai analysoitu tunteita.
Hän kävi terapiassa pari kertaa viikossa ja setvi siellä myrkyllisiä ajatusketjujaan.
– Olin täysin omanarvontunnoton. Olin oppinut ajattelemaan, että en ole yhtään mitään ja että kaikki pitävät minua idioottina. Terapeutti pysäytti minut ja sai tajuamaan, etteivät tuollaiset ajatukset ole normaaleja.
Yksi iso askel oli se, kun vuosi sitten Anni kertoi terapeuttinsa rohkaisemana masennuksestaan äidilleen. He istuivat autossa, äiti ajoi. Annia jännitti. Mitäköhän äiti sanoisi? Äiti vastasi aavistaneensa tilanteen ja katsoi Annia: ”Olis sinun pitäny emolle kertoo.” Myöhemmin hän kertoi sairaudestaan myös isälleen.
– Jälkeenpäin kaduin, etten ollut kertonut kotiväelle aiemmin. Tajusin, etteivät he minua tuominneet.
Ihmisiin hän luottaa jo vähän paremmin kuin ennen terapiaa.
– Jossain vaiheessa en uskaltanut poistua kotoa, koska pelkäsin ihmisiä. Pelkäsin, että he puukottavat selkään. Nyt osaan jo ajatella, että eivät he voi vihata minua, koska eivät edes tunne minua. Esimerkiksi jos joku ei töissä moikkaa, en ala heti syyttää itseäni siitä, että olen tehnyt jotakin väärin.
– Jokaisella on mörköjä kaapissa, niiden kanssa on vain opeteltava olemaan.
Anni avautuu Anna-lehden haastattelussa lukijoille kuin konsanaan psykoterapiassa terapeutilleen. Haastattelu herättää myös mielenkiintoisia ongelmakimppuja, joita terapeutti ei ole kyennyt Annin terapiakäynneillä avaamaan, vaan on ohjannut Annin purkamaan pihisevää vihaansa rakkauden korvaustoimintojen pariin. Annin umpisolmuja, jotka yhä edelleen odottavat ratkaisua, ovat muun muassa:
1. Miksi häntä alettiin kiusata?
2. Mikä hänessä oli haukkumisen ja pilailun arvoista?
3. Miksi hänellä oli ystävyydestä heppakirjojen antaman vääristynyt kuva?
4. Miksi hän oli yksin kotonakin?
5. Miksi kotona ei puhuttu, ainoastaan aavisteltiin?
6. Miksi Anni pelkäsi tuomitsemista?
7. Mihin muuhun kuin kiusatuksi tulemiseen liittyi häpeää?
8. Miksi Anni tunsi olevansa viallinen?
9. Miksi Anni pelkäsi muita ihmisiä?
Annin kertomuksesta ilmenee, että hänen itsetuntonsa oli hajalla jo ennen koulukiusaamista. Anni on kasvanut tunnekylmässä perheessä jossa ei tunteista puhuttu tai ystävyyttä osoitettu, ylipäätään ei puhuttu ilmeisesti lainkaan ja jossa häntä mitätöitiin ja vähäteltiin eli nollattiin jo varhaislapsuudesta, mahdollisesti jopa sikiövaiheesta lähtien, jolloin hänen omanarvontuntonsa eli itsetunto pirstaloitui. Annille on jäänyt alitajuntaan vanhempien kasvatuksen varjolla suorittaman laaja-alaisen henkisen raiskauksen seurauksena alitajuntaansa erittäin voimakkaita pelkotiloja, kuten esimerkiksi yksinjäämisen, häpeän, tyhmyyden, heikkouden, rumuuden, huonouden, heikkouden, ihmisten sekä tuomion pelko ‒ ellei peräti kauhutiloja. Ja koska Annin itsetunto oli olematon, hän valikoitui murrosiän lähestyessä luonnollisesti kiusaamisen kohteeksi! Itsetunnoton yksilö on kaikkialla yhteiskunnassa helppo saalis.
Annin järkyttävä kohtalo, häneen kohdistettu käytös, on konkreettinen malliesimerkki massapsykologiasta. Tapaus on kuin suoraan klassisesta, Annille ja useimmille psykiatreille tuntemattoman psykiatri ja psykoanalyytikko Wilhelm Reichin potilaan sairaskertomuksesta tai kehityspsykologi ja neuropsykologi James W. Prescottin apinakokeesta: Potilas (apinavauva) korvaa varhaislapsuudessa tapahtuneen läheisyyden ja luottamuksen puutteen sekä välinpitämättömän asenteen vuoksi tapahtuneen itsetunnon murenemisen korvaustoiminnolla ‒ vihalla ja raivolla! Ellei vain keinuta yläruumistaan kuin koraanikoulun oppilaat tai päätään ees taas apaattisesti kuin ortodoksijuutalaiset Jerusalemin itkumuurilla.
Ja on todettava, että kaikki itsetunnoltaan vaurioituneet eivät suinkaan huoju, keinuta ylävartaloaan tai revi perhosilta siipiä aina tilaisuuden tullessa, vaan aivan kuten itsetunnon vaurioituminenkin voi olla eriasteista ja tyyppistä, niin myös tätä vaurioitumista seuraava käytös voi ilmetä useassa eri muodossa, esimerkiksi vaikkapa oman kehon palvontana tai vihaamisena, ahneutena, itsetuhoisena käytöksenä, sukupuolisena häpeänä, kateutena, koulukiusaamisena, sydämettömyytenä, välinpitämättömyytenä, pahoinpitelyinä, kopeutena, lajikumppanien teurastamisena ‒ kaikkina yhteiskuntaa riivaavina sairauksina.
Tuntemalla vihaa ja raivoa Anni sai alitajuisesti kyseisillä rakkauden korviketoiminnolla kaipaamaansa välttävää mielihyvää ‒ rakkauden korviketta! Eikä Anni voi syyttää vanhempiaan, jotka rapauttivat hänen itsetuntonsa, avatakseen mörköjä vilisevät alitajunnankaapit kaapit, sillä hän ei ymmärrä, että vanhemmat olisivat voineet tehdä jotain sellaista, raiskata nyt oman lapsensa. Eihän nyt yksikään vanhempi voi olla niin julma (IL 11.10.2018):
Jyväskyläläiselle naiselle (Äiti nimen käyttö on ilmeisesti paheksuttavaa) luetun syytteen mukaan hän olisi useita kertoja puolentoista vuoden aikana sulkenut tyttärensä huoneeseensa. Oven nainen salpasi koiranhihnalla tai narulla.
Tyttö ei päässyt ulos aina edes luonnollisille tarpeilleen. Yhden kerran tyttö joutui huoneessaan virtsaamaan lehden päälle. Nainen oli myös ”heittänyt tytön sängylle siten, että tämän pää osui seinään”. Tyttö purskahti itkuun.
Tai ehkä Anni vaistoaa, että vanhemmat ovat tehneet hänelle lapsuudessa jotain sopimatonta, mutta perheen julkista kuvaa ei sovi riepotella julkisuudessa, häpäistä. Alitajuinen pelko, vanhempien suojelu ja julkisen häpeän peikko hiljentävätkin lapsuudessa pahoinpidellyt uhrit yhtä lailla kuin seksuaalisen hyväksikäytön tai raiskauksen kohteeksi joutuneetkin naispoloisetkin. Annia on yhä tiukasti mahdollisesti jo kuolleiden vanhempiensa hänen "lihaansa" ruuvaamissa kidutuspihdeissä ‒ hehkuvan punaisen häpeän polttoraudan merkitsemä! Kaapin ovien avaaminen ja mörköjen ulosheitto edellyttäisi Annilta kykyä ymmärtää kasvatuksen nimissä suoritetun mielenhallinnan eli aivopesun pirunpyörteen mekaniikkaa sukupolvelta sukupolvelle ‒ antaa anteeksi sekä vanhemmilleen, että ennen kaikkea itselleen.
Sen sijaan, että Anni ottaisi selvää tosiasioista, hän mieluummin sulkeekin silmänsä sekä aivonsa ja naulaa mörkökaappien ovet kiinni. Hän ei haluaa kuulla missään tapauksessa mitään (kuten Reich ja Tukholman syndrooma), mikä saisi möröt pelon valtaan. Pelästyneet möröthän ovat sitä paitsi hengenvaarallisia vastustajia. Niiden asuinsijoja alitajunnassa uhkaava käytös saa ne hyökkäämään "vuokranantajan" kimppuun pistimet sojossa kuin pesäänsä puolustava kiukkuinen ampiaislauma masennuksella ja itsetuhoisilla ajatuksilla aivan kuten pikku Anni-ressukan kävi. Niinpä Anni ennemmin peloissaan syyttää omien vanhempiensa häneen syövyttämien tuhoisten käytösmallien kaikkien kaavojen mukaisesti yhä kaikkia muita kuin tarttuu mörköjä niskasta kiinni. Kuvaavaa on myös se, että vihainen Anni on valinnut viiteryhmäkseen telaketju-feministit, joka on salakavala ja äärimmäisen vihamielinen parvi muita elämässään kavalasti petettyjä ja karvaasti pettyneitä, vanhempiensa (henkisesti) hyväksikäyttämiä ja kaltoin kohtelemia tyttöparkoja.
Häpeästä johtuva vaikeneminen onkin se ainoa syy, miksi yhteiskunnan jäsenet mieluummin uskottelevat itselleen väkivallan johtuvan ihmisyksilön geneettisestä perimästä, kuin omien vanhempiensa "henkisestä" raiskauksesta. Ja ainakin niin kauan kuin naiset eivät nosta esille sikamaisten miesten käytöstä, myös vanhemmat saavat jatkaa kenenkään estelemättä vapaasti väkivallan ja vihan kylvöä ‒ lastensa pahoinpitelyä.
Blogissaan "Tissi itsetunnosta", jonka Anni pikaisesti poisti verkosta saatuaan kopion alkeellisesta maallikko analyysistani, Anni paljasti myös kaikkia ammattitaitoisia terapeutteja kiinnostavan ongelman: Seksuaalisen häpeän, joka kohdistuu oman kehon luonnollisuuteen, alastomuuteen.
Minä en omista avokaula-aukkoisia vaatteita. Tai jos omistan, ovat ne toppeja, joissa nukun, tai toppeja, joiden päälle laitetaan pitkähihainen ja kaiken peittävä paita. Varon, ettei tissivakoni näy kuvissa ja varon, ettei rintavarustukseni korostu vaatteissa, joita käytän. Miksi? Koska minä vihaan tissejäni.
Minä vihaan sitä, että siitä saakka, kun varhaisessa teini-iässä rintavarustukseni alkoi näkyä, olen saanut kuulla tisseistäni kommentteja. Minä vihaan sitä, että jos jossakin kuvakulmassa tai jossakin vaatteessa rintavarustukseni korostuu, saan kuulla tisseistäni kommentteja. Tai ainakin pelkään kuulevani.
Olin 11-vuotias, kun keski-ikäinen mies kommentoi tissejäni "kivoiksi sitruunoiksi" ja kosketti niitä. Siitä lähtien olen piilottanut itseni. Seison ja istun lysyssä, käännän olkapääni eteenpäin, en röyhistele.
Joitakin vuosia sitten olin kesätöissä piharakennusfirmassa, oli kuuma, joten olin hihattomassa topissa. Pidin kuitenkin huolen, ettei tissivakoni näkynyt tai en muutenkaan ollut mitenkään saatana "tyrkky" (millaiseksi ihminen valitettavasti tunnutaan vieläkin miellettävän, mikäli tissivako näkyy tai rinnan muoto korostuu). "Kyllähän tuonne kelpaa mennä", sanoivat urospuoliset kollegat, kun ampiainen lensi tissivakooni ja panikoin vitusti. Tuli likainen olo, hävetti. Olin luullut olevani vain yksi meistä, yksi lapionheiluttaja siinä muiden joukossa. Olin unohtanut, että minulla oli tissit, että niistä oli heidän mielestään OK puhua noin, vihjata seksuaalisesti
Lukioaikoina olin kesätöissä ISS-nimisessä siivousfirmassa. Firman paidassa oli vasemman rinnan päällä firman logo. Pesin jonkin toimiston lattiaa, kun toimistossa töissä oleva mies tuli lähelle, tuijotti rintavarustustani ja huikkasi leikkisästi mieskollegalleen "hyvät ISSit". "Hyvät Issit", mitä vittua.
Mä olen miettinyt sellaista sanaa kuin tissi-itsetunto. Miten minusta on ihanaa, kuinka monet ystäväni eivät pidä tissejä mitenkään erikoisena saati hävettävänä asiana. He käyttävät avokaula-aukkoisia vaatteita, seisovat suoraryhtisinä ja nauravat vittumaisille tissikommenteille. Heitä ei haittaa. Heillä on hyvä tissi-itsetunto. Se on ihanaa. Sen soisi jokaiselle tissilliselle, sillä on niin vitun väärin, miten ulkopuolinen yhteiskunta saa häpeämään omaa kehoa, tai sen osaa.
Tällä viikolla vietetään tissiviikkoa. Tissiviikon tarkoituksena on normalisoida tissit, poistaa turha seksuaalinen leima ruumiinosalta. Suoda jokaiselle hyvä tissi-itsetunto.
Anni Saastamoinen kertoo blogissaan tahtomattaankin, että hänet on varhaislapsuudessa kasvatettu häpeämään seksuaalisuuttaan ja kehoaan. Hän vihaa tissejään, koska hänen vanhempansa, ei suinkaan Pohjois-Savon Keiteleellä sijaitsevan pienen maito-viljatilaa ympäröivä metsä (ulkopuolinen yhteiskunta), ovat opettaneet hänet vihamaan omaa vartaloaan ja luonnollista seksuaalisuutta. Anni ei edes halua kuulla minkäänlaisia, ei edes humoristisia ("Issit") kommentteja vartalostaan tai tisseistään, koska nuo kommentit avaisivat ovet kaappiin, josta kurkistaisivat möröt olisivat hänen omat rakkaat vanhempansa.
Tisseistä ei jumalauta naureta! Myös "Saastiksen" sanat "tyrkky" ja "likainen olo" kertovat, että Annin vanhempien käyttämät kasvatusmenetelmät, ovat saaneet Annin pitämään alastomuutta ja sitä myöten kaikkea seksuaalisuutta likaisena ja ja näkyvää paljasta ihoa tyrkyttämisenä. Tämä viittaisi selvästi kodissa vallinneeseen tunkkaiseen uskonnollis-vanhoilliseen ilmapiiriin. Annin mielestä tisseillä ei saa olla "turhaa" eikä likaista seksuaalista leimaa, vaan se olisi poistettava ilmeisesti kuten rintasyöpä. Mitenkähän Saastamoisen perheessä käytiin saunassa ‒ pimeässäkö?
Tuntuukin jotenkin käsittämättömälle, että rakas Jumala loi naaraille Anni Saastamoinen mukaan lukien sellaisen rintavarustuksen, joka on vauvan imettämisen ohella seksuaalista mielihyvää tuottava eli erogeeninen alue. Tämä erogeeninen alue on kehossa oleva alue, jonka koskettelu ja hyväily tuottavat seksuaalista mielihyvää. Erogeenisiä alueita on useimmilla naisilla esimerkiksi korvalehdissä, kaulalla, hartioissa, niskassa, kyynärtaipeissa, kainaloissa, ristiselässä, navassa, reisien sisäpinnoilla, rinnoissa, nänneissä, varpaissa, sormissa, sukupuolielimissä sekä välilihan ja peräaukon seudulla. Häpykieli on naisen erogeenisin alue.
Anni siis haluaa häpeänsä vuoksi muutoksen Herransa tai hänen vanhempiensa Herran luomistyöhön (jollei jopa Evoluution luonnollisen valinnan mekanismiin). Tisseihin pitää lyödä vastasyntyneet mukaan lukien ilmeisesti leima: "erogeeninen tissi-alue ‒ pääsy kielletty" eli Anni haluaa häneen iskostetun seksuaalisen vihamielisyyden seurauksena normalisoida normaalit tissit epänormaaleiksi, aivan kuten kristityt ovat muuttaneet luonnollisen seksuaalisuuden siveettömyydeksi ja tehneet luonnottomasta seksuaalisuudesta siveellistä!
Annin kannattaisi Reichin ja Prescottin ohella tutustua erityistason seksuaaliterapeutti, työnohjaaja ja Väestöliiton Seksuaaliterveysklinikan erityisasiantuntija Maaret Kallioon, joka kirjoittaa artikkelissaan "Eheytyminen seksuaalisesta väkivallasta on mahdollista", että:
Mikäli omia rajoja ja oikeuksia ei ole opetettu ja suojeltu osana elämänmittaista kasvuprosessia, niiden tunnistaminen vielä aikuisenakin on haastavaa. Uhrilla saattaa olla puutteita lapsuudessa ja nuoruudessa perushoivassa ja rakkaudessa, minkä vuoksi rajattoman käytöksen tai väärinkäyttävien henkilöiden tunnistaminen voi olla hänelle erityisen vaikeaa. Jos kokee olevansa epäkelpo, huono tai riittämätön, on nälkäisempi näiden tarpeiden täyttymiselle ulkopuolelta, toisten ihmisten taholta. Uhrin nälkä erilaisine tarpeineen luo tekijälle otollisemmat olosuhteet vallankäyttöön. Uhrin heiveröinen minäkuva tai heikko itsetunto ovat altistavia tekijöitä, kuten myös uhrin historiassa olevat aiemmat väkivallan kokemukset tai rajattoman käyttäytymisen kohteeksi joutuminen.
Uhrin oma häpeä ja syyllisyys ovat tehokkaita suunsulkijoita. Häpeä on tuskallinen tunne, joka houkuttaa kääntämään katseen pois häpeän kohteesta.
Kallio hipaisee artikkelissaan hyvin läheltä seksuaalisen häirinnän ja seksuaalisen väkivallan syytä – massojen orgastisen ja tunne-elämän, rakkaudenkaipuun sekä läheisyyden tukahduttamista. Perushoiva on rakkautta ja rakkaus on perushoivaa, perushoivaa ei ole ilman rakkautta. Mekaaninen vaippojen vaihto ja tuttipullon suuhun työntäminen ei ole perushoivaa, vaikka se ehkä sikolätissä temmeltäville, teurastusta odottaville porsaille sitä onkin. Välähdyksenomaisetkin rakkauden pilkahdukset vanhemmilta antavat jo vauvalle elämää varten vastarakkauden eväät. Mutta jos nuo vastarakkauden eväät jäävät varhaislapsuudessa saamatta, henkilön sijalle saamien vihaneväiden laadusta riippuen, joko henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen tragedian siemen alkaa itää.
Maaretin mukaan uhrin heikko itsetunto, heiveröinen minäkuva sekä "uhrin alitajuinen seksuaalinen, vaikkakin ehkä torjuttu nälkä" ovat hyväksikäytölle altistavia tekijöitä. Jos kokee olevansa epäkelpo, huono tai riittämätön, on nälkäisempi näiden tarpeiden täyttymiselle ulkopuolelta, toisten ihmisten taholta.
Toisin sanoen, yhtä lailla kuin tarkkanenäinen koira osaa vastaantulevan ihmisen tuoksusta päätellä millainen tämä on luonteeltaan, heilutanko ystävällisesti häntää vai murisenko vihaisesti, niin "tarkkasilmäinen" uhriaan etsivä hyväksikäyttäjä pystyy paikantamaan saaliinsa usein yhtä erehtymättömästi kuin lukki virittämästään verkosta. Vai kuvitteleeko joku, että keskuudessamme ei ole olemassa verikoiria, ihmisryhmää, joka ei vainuaisi haavoittuneita, verta? Tai että ihmisellä ei olisi intuitiivista, pitkälle tiedostamatonta kykyä hahmottaa ympäristöänsä? (Wikipedia: Intuitio on sanaton, ei-looginen ja tiedostamaton tapa ajatella. Arvioimme mitkä asiat ovat turvallisia tai vaarallisia, mitä kannattaa lähestyä, mitä pelätä, olkoon kyse sitten ihmisistä, eläimistä, ravinnosta tai elottomasta luonnosta. Intuitiivinen ajattelu jakaa asiat karkeasti "hyviin" ja "pahoihin". Intuitiivinen ajattelu on suoraan sidoksissa siihen, mitä kulloinkin näemme, kuulemme, haistamme, maistamme ja tunnemme).
Seksuaalisen ahdistelun takana onkin eittämättä, aivan samoin kuin gnu-antilooppi-laumassa, naaraita sivusta tarkkaileva, valpas vainuinen ahnas saalistaja, joka tilaisuuden tullen yksilön pienimmistäkin eleistä ja asennosta haistaa haavoittuneen, niin sanotun helpon nakin. Useimmat seksuaalisen ahdistelun tai hyväksikäytön uhreista eivät koskaan tule tajuamaankaan, miksi juuri he, eikä joku toinen, joutui sadistisen elukan lailla käyttäytyvän uroksen kynsiin. He eivät ymmärrä, että ne pikkuruiset "sitruunatissit" eivät ole suinkaan hyökkäyksen tosiasiallinen syy, ainoastaan selitys. He eivät ymmärrä, että nimenomaan hänen omat vanhempansa kasvattivat hänet uhrilampaaksi.
Tätä pientä kotitarve-psykoanalyysiä vasten, ei olekaan mikään ihme, että Saastamoinen hyökkäsi alitajunnassaan piilevän vihan vuoksi Uuden Suomen blogiani (14.4.2018) "Naiset itse aiheuttavat heihin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan" vastaan ja pyrki sensuroimaan sen, siinä saman lehtitalon toimittaja kollegoidensa tuella onnistuen. Aivan samoinhan Annin tavoin käyttäytyivät alitajunnasta kumpuavien painajaisten vuoksi #Me too -lähettiläs Heidi Lindéninkin kimppuun kadulla hyökänneet kaksi häirinnästä syytetyn elokuvapomon vaimoa (IL 4.10.2018).
Se koira älähtää, johon kalikka osuu
#Metoo -poliisien Heidi Lindénin ja Sara Rigatellin toiminnassa hämmästystä herättää se, että he käsittelevät muutaman kymmenen suomalaisen naisnäyttelijän kokemaa seksuaalista häirintää (Lindén) sekä alistamista ja nöyryyttämistä (Rigatelli), mutta he vaikenevat, vaikka samanaikaisesti ainakin 1 300 000 (miljoona kolmesataatuhatta) suomalaista naista (47 %), joutuu eläessään miesten taholta fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi! (EU:n perusoikeusviraston tutkimus, Yle 5.3.2014).
Heidi ja Sara kyllä päivittelevät tekopyhästi yhden tikun nokkaan nostamansa "metodiohjaajan" käyttämiä manipulointimenetelmiä, mutta ovat umpisokeita omassa työyhteisössään tai koko yhteiskunnassa päivittäin kasvatuksen ja koulutuksen varjolla tapahtuvasta mielenhallinnasta. Ja eiväthän näyttelijät itsekään ymmärrä, että näytellessään he itsekin syyllistyvät aivan samoin manipulointiin ‒ katsojan manipulointiin. Kun näyttelijät ovat sitä mieltä, että Aku Louhimies ylittää rajoja tavalla, joka ei ole terve, niin he ovat samaan aikaan sitä mieltä, että katsojille tarjottava karkea väkivalta ja raaka seksuaalisuus on tervettä! Rigatelli hurskasteleekin Helsingin Sanomissa 19.3.2018:
Elokuva-ala on Suomessa pieni ja harvalla on varaa kieltäytyä tulevista työtilaisuuksista. Jos työntekijä ei ole valmis venymään, vastaus on usein: tajuatko, mikä mahdollisuus tämä sinulle on? Ei ole tuotantoa, jossa ei olisi mitään ongelmia.
Mutta muilla suomalaisohjaajilla on sentään "jonkinlainen humanismin aste", vaikka osa yrittääkin matkia Louhimiestä, yksi elokuva-alalla vaikuttava henkilö kuvaa.
Eli se on sitä ylevää humanismia, kun pääsylipputulot kerätään rakkauden korvaustoimintoja, vihaa ja väkivaltaa, elokuvateattereihin tyydyttämään tulleilta rakkaudettomuuden uhreilta. Ja myös se Saran toteamus, että pienessä Suomessa harvalla on varaa kieltäytyä tulevista työtilaisuuksista tuo mieleen naisprostituoidut mätkimässä toisiaan käsilaukuilla, kun he kadun pätkällä riitelevät parhaista myyntipaikoista! Eikö inkvisiittoriksi ryhtynyt Rigatelli voisi vapaa-aikanaan ulottaa ristiretkensä mieluummin vallitsevien yhteiskunnallisten rakenteiden yksityiskohtaiseen erittelyyn, niiden murtamiseen, alistamisen ja nöyryyttämisen syihin, kuin yhden näiden sairaiden rakennelmien uhriin?
millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan (Matt.7:2)
Varsinkin kun kyse on alistamisesta ja nöyryyttämisestä, jotka ovat suomalaisten "kansallisia, ehkä suorastaan geneettisiä erityispiirteitä". Mutta syiden paljastaminen ei ole mediaseksikästä, eikä tuo toimittajalle glooriaa, ammatillista arvostusta saati julkisuutta, jossa paistatella!
Ei olekaan mikään maailman kahdeksas ihme, että väkivallan syystä vaietaan yhteiskunnassa kaikin mahdollisin keinoin, kun lähes kaikki toimittajat ovat itse itsetunnoltaan väkivallan vammauttamia uhreja, eikä kukaan halua nähdä ongelman yhteiskunnallista laajuutta! Ja vaikka ihan hyvin tiedetään, mistä väkivalta johtuu, niin silti yhä joka ikinen päivä massoille uskotellaan, että väkivalta johtuu esimerkiksi geneettisestä perimästä, psyykkisistä syistä, meistä kaikista, väkivaltaviihteestä, kontrollin, resurssien ja kouluterveydenhuollon puutteesta, yhteiskunnan kovuudesta, koulutuksen ongelmista, välinpitämättömyydestä sekä/tai tietysti ‒ selittämättömyydestä, kuten tätä kaikkea esitettiin Kauhajien, Jokelan ja Myyrmannin tapausten yhteydessä. Kukapa nyt oman pesänsä haluaisi liata ja rakkaita vanhempiaan ryhtyä syyttämään? Eiväthän Pohjois-Korealaisetkaan syytä koskaan rakkaita Kimejään!
Tämän aina uusien sukupolvien manipuloinnin synnyttämän massaepidemian vuoksi Annia ei hyödytä edes neuvo hakeutua hoitoon, koska hoitohenkilökunta on usein vielä potilasta paljon sairaampaa. Ja toisaalta, hyvin usein jotakuta hoitoon kehottava henkilö tarvitsisi ennemmin itse kallonkutistajaa.
Tapahtuneet, väkivallan kierre, pitäisikin nimenomaan pystyä selvittämään sääliin vaipumatta, syyttämättä tai tuomitsematta. Mutta jos koskaan ei ole kyetty puhumaan muusta, kuin ainoastaan säästä ja ainoat tunteet, joita on koskaan kyetty näyttämään, ovat olleet välinpitämättömyys, vähättely ja vihamielisyys, niin vaikeaa on. Varsinkin kun itsetunnolle aiheutetuista vammoista ei haluta missään nimessä hiiskua, jos niistä edes tiedetäänkään yhtään mitään.
Vanhempiensa henkisesti raiskaamaksi joutunut, itsetunnoltaan vaurioitunut Saastamoinen sensuroikin kollegoidensa kera Puheenvuoro-blogistani juuri häneen omaan käytökseensä osuvan kappaleen:
Ja jos jollekulle naiselle tulisi mieleen pyrkiä vapauteen, niin hän ei edes tiedä, minne hän menisi. Hän tuntee korkeintaan vain kaksi vaihtoehtoa: Sukupuolisen pakkomoraalin, joka hänelle on suositeltu ja jonka vanki hän on ja seksuaalianarkian, josta hänelle on maalailtu kauhukuvia ja joka itse asiassa on hänelle suositellun sukupuolisen pakkomoraalin aiheuttama perversio. Täysin tuntematon hänelle on seksuaalinen, vahvasta itsetunnosta kumpuava itsesäätely, joka eroaa kuin yö ja päivä edellisistä. Hänellähän ei ole edes itsetuntoa! Kuinka hän siten voisi ylipäätään kuvitella, että hän voisi itse määrätä kehostaan, haluistaan ja himoistaan ilman, että joku mies-raakalainen ei olisi koko ajan lääppimässä puskureita, käpälöimässä hilloviivaa tai tekemässä imeliä in-out ehdotuksia? Komentotaloudessa kasvaneena ja käskyjen kahlitsemana nainen ei luota itseensä, hyvä jos hän edes tietää mitä luottamus on. Valtaosa naisista on saamansa kasvatuksen vuoksi kyvytön kritiikkiin. He eivät ole koskaan oppineet elämään luonnollisesti. Siksi he karttavat vastuuta teoistaan ja ratkaisuistaan ja kaipaa aina ohjeita ja johtoa ‒ komentoa. Nainen on niin kuin eläin, jota ei voi tarhassa, vankeudessa vietettyjen vuosien jälkeen päästää edes oman turvallisuutensa vuoksi vapaaksi.
Vai kuvitteleeko joku, että keiteleläisen maitotilan lannan lemu tai lypsylehmien paljaat utareet mursivat pikku-Annin itsetunnon! Vai timotein korteen pujotettujen metsämansikoiden maku, pääskysen viserrys, kuikan huuto sumuisella järvellä, niitetyn heinän tai suopursun huumaava tuoksu?
Ja lopuksi, olisimme ihan hyvin voineet ystävystyä Annin kanssa, vaikka hän pelästyessään Wilhelm Reichin ajatuksia, yrittikin heti purra takaapäin luullessaan niitä mielipiteikseni. Sillä Anni, jos kuka, tarvitsisi, ei facebook, vaan aivan oikeita ystäviä, koska hänen vanhempansa rokottivat hänet rakkaudettomuudella ja hän itse myrkytti mielensä näköalattomalla uuden aallon "punk-paska-aallolla", joka pulppuaa läheisyyden kaipuun hapettomasta lietelantasäiliöstä. Ystävyyden este ei puoleltani olisi ollut edes anteeksipyynnön puute, sillä olen jo aikoja sitten tottunut tiedoiltaan ja kokemuksiltaan vajavaisiin, lapsena vanhempiensa vaurioittamiin henkilöihin (niinhän kirjoittajallekin ikävä kyllä meinasi käydä). Ainoastaan tahto elää alistamatta ja vaientamatta muita, olisi riittänyt. Ainahan on olemassa mahdollisuus nousta maasta ja suoristaa selkänsä jopa ilman ahdistunutta terapeuttia ja lopettaa jatkuva selittely, iänikuinen valittaminen sekä ainainen muiden syyttely.
Verkosta löytyy mielenkiintoinen artikkeli "6 Signs You Were Raised By A Toxic Mother", joka kertoo, tosin naislehtimäisesti kaunistellen ja hyvin pintapuolisesti, piinaavasta henkisestä perinnöstä, jonka julma äiti siirtää käytöksellään tyttärelleen huomislahjaksi.
1. Haudot negatiivisia tunteita
2. Reagoit konfliktiin joko aggressiolla tai alistumalla
3. Salaat kiintymyksesi ja tunteesi
4. Etsit täyttymystä fyysisestä läheisriippuvuudesta, aggressiivisena olet dominoivana, alistuvana nöyrä.
5. Arvostelet lähes kaikkea ja ennen kaikkea itseäsi.
6. Odotat alituista hyväksyntää
Naistenlehtien toimituksellinen siveellisyys (lukijoita ei sovi järkyttää) jättääkin kertomatta vihan kyllästämän äidin pimeimmän puolen, ne seksuaalisuuteen ja omaan kehoon vihamielisesti suhtautuvat asenteet, perinnön, jotka äiti siirtää tyttärelleen. Äiti jättää tyttärelleen, kuin jäteastiaan, omalla käyttäytymisellään jo varhaislapsuudessa itse seksuaalisuutta kohtaan tuntemansa seksuaalisen häpeän. kammon ja lian tunteen.
Jos Annilla olisi selkärankaa, niin hän avaisi julkisuudessa lapsuuskotinsa ilmapiirin, vanhempiensa kasvatusmenetelmät ja kaikkein ikävimmätkin lapsuusmuistonsa. Siten hän aivan varmasti ensinnäkin auttaisi itseään hyväksymään vihdoin tissinsä ja viimein koko "likaisen" kehonsa ‒ ja tietenkin lopulta myös oman itsensä. Mutta ansiokkain hyvä teko häneltä olisi ilman muuta se, että haavansa aukaisemalla Anni osoittaisi tuhansille ja taas tuhansille vanhempiensa kaltoin kohtelemalle aikuiselle lapselle heidänkin haavojensa syntysyyt ja näyttäisi heille tien haavoittuneesta enkelistä ehyeksi ihmiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti