Liberaali ”aidosti” toimiva eli
synteettinen demokratia:
Paperilla loistava aidon liberaalin demokratian ihanne – riippumattomat
instituutiot, tuomioistuimet, vallan kolmijako ja perusoikeudet – on
todellisuudessa vain kaunis kulissi – synteettinen kirsikkapuun kukkiva oksa,
tehtaassa koostettu halpatuote, jolla on värit ja muoto kohdallaan, mutta sillä
ei ole mitään tekemistä aidon kirsikkapuun kukinnon kanssa. Se on pelkkä
hajuton ja mauton muovikukka muovivaasissa, jolle osoitetaan ihailua tekohymyn
takaa tyhjillä sanoilla – ja kansa luulee tuntevansa aidon kevään tuoksun.
Arjessa synteettinen demokratia toimii suljettuna sisäpiirinä, jossa vallassa oleva hillotolppaan hitsautunut eliitti virkamieskoneistoineen suojelee omiaan järjestelmässä, jossa pohjaton itsekkyys ja vallanhimo on naamioitu hyveeksi – kansan palvelimiseksi. Äänestäjä ei koskaan valitse vapaasti edustajaansa, vaan valitsee ainoastaan puoluekoneistojen, rahoittajien ja valtakartellien etukäteen hyväksymästä, pureskellusta listasta. Kiltisti kuonokoppaa kantava valtamedia, eliitin äänitorvi, ei vahdi vaan vikisee korvat luimussa ja toisinajattelijoita ei ole, koska kukaan ei enää ajattele. Näennäisyydet on piilotettu niin taitavasti, että kansa uskoo vilpittömästi elävänsä vapaassa oikeusvaltiossa, onnelassa. Taustalla koneisto kuitenkin jauhaa mielellään melutta täysin eliitin eduksi heidän asettamien säätöjen mukaan – kyse ei ole edes pelkästä läpinäkyvästä näennäisdemokratiasta, vaan rakenteellisesta illuusiosta tai täydellistetystä fasadista – järjestelmästä, jossa sekä paimenten että paimennettavien itsepetos on institutionalisoitu niin syvälle, eikä kukaan edes näe sitä häkkiä, jossa he paskartelevat.
Vaali- eli näennäisdemokratiat
(elektoraalinen demokratia / hybridihallinto): Vaaleja kyllä järjestetään
säännöllisesti, ehdokkaitakin voi olla enemmän kuin yksi ja kansa käy uurnilla ”luulemassa”
osallistuvansa, mutta pelikentällä on vain yksi maali – vaalikarjan maali.
Maalivahti (kansanjohtaja) on tietysti eliminoitu, joten koneisto saa vapaasti
latoa osumia vaalikarjan verkkoon. Vallanpitäjät ovat kahlinneet (tarvittaessa
käsiasein) median ja toisinajattelijat. Eliitti kontrolloi avoimesti vaalilakeja,
virkamieskuntaa ja nakertavat instituutiot kuten oikeuslaitoksen ontoiksi
tupajumien lailla – sisältäpäin. Opposition vaalikampanjointi ja mielen
osoitukset ovat käytännössä mahdottomia, koska ehdokasasettelua rajoitetaan ja
väkivallasta nauttivat mellakkapoliisit hakkaavat mielellään jopa aseettomia
vanhuksia. Korruptio rehottaa – vesitykit laulavat, maaliverkon repeillessä
tainnutuskranaatit pölähtelevät ja kyynelkaasuammukset savuavat– who cares!
Niin kauan kuin jääkaapissa on
ruokaa, sähköt toimivat ja koti säilyy, ihminen sietää lähes mitä tahansa
sananvapauden riistoa, nöyryytystä, moraalista rappiota tai totalitaarista
valvontaa Vaali- eli näennäisdemokratiassa vaalit toimivat vain turvallisena
rituaalina – maskina, joka antaa diktatuurille ja korruptoituneelle koneistolle
"demokraattisen" leiman” lännen” kanssa molempia osapuolia
hyödyttäviä kauppasopimuksia solmittaessa ilman, että vallanpitäjien
todelliseen asemaan tai koneiston perusrakenteisiin voidaan koskaan puuttua tai
että lännen poliittistaloudellisen eliitin makeat yöunet häiriintyisivät.
Jos emme suostu karuun
tilastolliseen todellisuuteen: pelkästään suljetuissa diktatuureissa tai muissa
autoritaarisissa järjestelmissä (vaalidiktatuurit mukaan lukien) elää jo noin
75 prosenttia eli noin 6 miljardia ihmistä maapallon väestöstä, vaan haluamme
olla vapaita, ehkä jopa veljiä keskenämme, peräti tasa-arvoisia muiden kanssa, niin
olisiko demokratia, jos ei nyt ihan missä tahansa muodossa, kuitenkin vastaus
toiveisiini. Onko kyseessä kansalaisvelvollisuus vai kansalaisoikeue,
kuka tietää – vai onko koko vaaliuurnilla raahustaminen loppujen lopuksi
vain järjestelmän keino sitouttaa ihminen rasvaamaan sitä samaa konetta, joka lopulta
jauhaa hänet? Politrukin, järjestelmän uskonnollinen vartija, kiertää toreilla ja
turuilla lirkutellen ja leperrellen sinulle rasvaisen makkaragrillin hajussa kuin
pikkulapselle rokkakanuuna aseenaan, valvomassa kuuliaisuuttasi, muistuttamassa
”kansalaisvelvollisuudestasi” huulilta irtoavien sanojen ”Äänestä ja vaikuta”
saattelemana – klassinen sisään heitto, seireenin kutsu, jolla ihmiset saadaan
uskomaan, että muovikukka on aito.
Antiikin Ateenan demokratian ihannoiminen on pelkkä myytti, jota on rakennettu ja ylläpidetty tarkoituksella vuosisatojen ajan. Sille on olemassa muutama keskeinen syy:
Valtion propagandakoneisto ja
historiankirjoitus:
Länsimainen koulutusjärjestelmä ja poliittinen historia on rakennettu illuusiolle,
että moderni yhteiskunta polveutuu suoraan antiikin Kreikan
"korkeakulttuurista". Antiikin saavutuksia – filosofiaa, matematiikkaa,
arkkitehtuuria ja politiikkaa – on nostettu jalustalle ikään kuin länsimaisen
sivistyksen puhtaana alkupisteenä, jolloin sen pimeät puolet, kuten orjuus,
aggressiivinen imperialismi, alistettujen kansojen riisto sekä poikkeuksellisen
suppea kansalaiskäsitys. Myös se, että yhteiskunnassa pederastia oli avoimesti
hyväksytty ja ihannoitu ilmiö, on luontevasti lakaistu maton alle.
Esimerkiksi orjuus ei ollut vain
”yksi vähäpätöinen sivuseikka”, vaan antiikin talouden ja yhteiskuntarakenteen
elinehto. Kaivokset, maatalous, käsityö ja kotiaskareet pyörivät orjien
pakkotyöllä, mikä vapautti vapaat kansalaiset (”demokratian toteuttajat”)
keskittymään politiikkaan ja filosofointiin. Koko järjestelmä nojasi
ihmisoikeuksien järjestelmälliseen ja laillistettuun polkemiseen.
Antiikin loisto ja taloudellinen
vauraus, kuten Ateenan Parthenonin rakentaminen, rahoitettiin suoraan
sotilaallisella väkivallalla, muiden kaupunkivaltioiden pakottamisella verolle
(esimerkkinä Deloksen meriliiton varojen siirtäminen Ateenan omiin nimiin) ja
sotavankien orjuuttamisella. Demokraattinen päätöksenteko kotona ei estänyt raakoja
kansanmurhia tai valloitettujen alueiden alistamista (kuten Meloksen piiritys
ja sen asukkaiden teurastus sivistyneen Ateenan toimesta).
Vaikka Ateenassa puhuttiin
demokratiasta, suuri osa kaupungin asukkaista oli muukalaisia (metoikkeja),
joilla ei ollut poliittisia oikeuksia tai maanomistusoikeutta huolimatta siitä,
että he pyörittivät suurta osaa kaupan ja talouden rattaista. Kansalaisuus oli
tiukka, periytyvä kasti- tai eliittietuisuus, ei mikään yleismaailmallinen
ihmisoikeus.
Klassisessa Ateenassa naisilla ei ollut minkäänlaisia poliittisia oikeuksia, äänioikeutta tai edes sananvaltaa omiin avioliittoihinsa tai omaisuuteensa. He olivat holhouksen alaisia (ensiksi mainitun isän, sitten aviomiehen), ja heidän elämänsä rajoittui pitkälti kotiin (gynaikeion). Vapaiden miesten demokratia toimi siis suoraan puolikkaan väestön alistamisen ja sulkemisen ulkopuolelle varjolla.
Pederastiakin on siloteltu historiankirjoituksessa pois tai selitetty pois "ajan hengellä", jotta antiikista on voitu luoda puhdas ja jalustalle nostettu esikuva nykyajan instituutioille. Historian eri muotoja tarkasteltaessa, aivan samalla tavalla lapsiavioliittoja, klaanijärjestelmien pakkoavioliittoja tai feodaalisia alistussuhteita on vuosisatojen ajan perusteltu "traditiolla", "kasvatuksella", "yhteiskunnallisella tarkoituksella" ja kyseisen ajan omalla moraalilla – oman mädän kaksinaismoraaliin peittämiseksi.
Legitimiteetin luominen nykyisille
järjestelmille: Kun
feodaalinen järjestelmä ja maaorjuus alkoivat narista liitoksissaan ja alemmat
luokat alkoivat liikehtiä, vanha suora mielivalta ja feodaaliherrojen ehdoton
valta eivät enää sellaisenaan taanneet yhteiskuntarauhaa. Niinpä valtaeliitti –
monarkit, nouseva porvaristo ja varhainen teollinen pääoma – joutui kehittämään
venttiilin, jonka kautta massojen patoutunut paine saatiin purettua hallitusti.
Äänestämisestä tehtiin näennäinen ”kansan tahdon ilmentymä”, turvallinen
rituaali, jossa kansa sai kerran muutamassa vuodessa valita, mikä eliitin
haarayksikkö tai puolue saa kulloinkin kahmia hetken resursseja.
Ideologisella tasolla tätä modernin
parlamentarismin ja uudelleen muotoillun demokratiakäsityksen olivat mukana muovailemassa
valistusajan viisaina pidetyt ajattelijat ja yhteiskuntasopimusteoreetikot, kuten
John Locke, Jean-Jacques Rousseau ja myöhemmin liberaalit poliittiset
arkkitehdit, joiden teorioilla
demokratian kaikkivoipaisuudesta feodalismin romahduttanut yhteiskuntakoneisto viilattiin
kisakuntoon – ja massoilta viilattiin linssit! Valistusajan ruudinkeksijät
loivat käsitteen kansansuvereniteetista – häikäisevän koristeellisen julkisivun,
joka peitti sen tosiasian, että todellinen taloudellinen ja institutionaalinen
päätöksenteko ja varsinainen tuotantolinja säilyi tiukasti omistavan luokan
käsissä.
Uusia, edustuksellisia
hallintomuotoja rakenneltaessa Euroopassa ja Amerikassa (erityisesti
valistusajalta lähtien), vallanpitäjien ja ajattelijoiden oli hyödyllistä luoda
yhteys klassiseen antiikkiin – perustella tyhjät lupauksensa ylväin sanoin –
kutoa keisarille uudet vaatteet. Ivaako Hans
Christian Andersen sadussaan ”Keisarin uudet vaatteet” (1837)
juuri näitä ruudinkeksijöitä – uudet vaatteet ovat näkymätöntä kaikille
niille, jotka ovat tyhmiä tai tehtäväänsä kelvottomia, vai massat
juovuttanutta joukkohulluutta, mikä saa kansanjoukot näkemään kangastuksia,
tavoittelemaan virvatulia ja teeskentelemään olevansa onnellinen – mene ja
tiedä?
Kun nykyistä äänestysjärjestelmää
kutsutaan "demokratiaksi" ja sen juuret väitetään juontuvan Ateenaan,
järjestelmään saadaan kansalle tarjoiltua automaattisesti arvokas ja moraalinen
leima – ikään kuin kyse olisi ikivanhasta kansan tahdon toteuttamisen
ihanteesta, vaikka käytännön toimintatapa olisi karu entisenkaltainen
todellisuus – lypsykoneen ja lihamyllyn yhdistelmä.
Käsitteiden hämärtäminen: Sanan "demokratia"
merkitystä muutettiinkin eliitin toimesta härskisti. Antiikin termi (demos
+ kratos) tarkoitti kirjaimellisesti kansan valtaa, ja kun sitä
käytetään nykyään kuvaamaan miljoonien ihmisten valtiota, harva tulee
kyseenalaistaneeksi, että alkuperäisessä viitekehyksessä "kansa"
tarkoittikin vain pientä, etuoikeutetun, omistavan eliitin mielivaltaa.
Kun antiikin mallia nostetaan
kritiikittä jalustalle, eliitti vaikenee, ja kansa unohtaa, että demokratia
toimi antiikin aikoina vain siksi, että koneiston konehuoneessa ihmiset oli
jaettu täysin raa'asti hyödykkeisiin, työkaluihin ja toisen luokan sivullisiin.
Kreikan ihannointi demokratian
kehtona toimii siis peitetarinana, joka antaa nykyiselle vallankäytölle pyhän
ja historiallisen oikeutuksen.
Suomalaisten onnellisuuteen, sanaan happiness liittyy demokratia-sanan kaltainen eliitin ja median ylläpitämä harha – muunneltu totuus. Harha syntyy yksinkertaisesti siitä, miten sana ”onnellisuus” ymmärretään ja mitä sen väitetään tarkoittavan. Kyseessä on siis eräänlainen käännöskukkasen luoma ja median, vallan vahtikoirien, pikemminkin eliitin äänitorven edelleen ja hyvin hanakasti levittämä itsepetos – kuin uskonnollinen liturgia, joka palvelee hallitsevan eliitin kansalaisiin kohdistamia mielenhallintamenetelmiä erinomaisesti. Englannin kielen sana happiness kääntyy ajattelukyvyttömien ja kielitaidottomien toimittajien suussa suomeksi onnellisuudeksi, vaikka sanassa on pikemminkin kyseessä turvattu, vakaa ja toimiva arki
Kun puretaan koulukirjojen demokratia
-ihanteet pois, synteettisen reaalidemokratian todellinen luonne jäsentyy
muutaman kovan peruslain kautta:
1. Enemmistövalta vastaan
perustuslaillinen suojaus
Ihanteessa demokratia tarkoittaa
sitä, että kansan enemmistö päättää suunnan. Todellisuudessa länsimaiset
valtiot eivät ole puhtaita demokratioita, vaan enemmän tai vähemmän liberaaleja
perustuslaillisia tasavaltoja – joskus jopa demokratian irvikuvia. Tämä
tarkoittaa, että järjestelmään on tarkoituksella rakennettu lukuisia jarruja –
riippumaton tuomioistuinlaitos, perustuslait, vaalijärjestelmä, kansainväliset
sopimukset ja syvälle juurtunut virkamieskunta mellakkapoliiseineen – joiden nimenomainen
tehtävä on estää vaaleilla valittua enemmistöä (jos sattuisi voittamaan)
tekemästä mitä tahansa, tai estämään epätoivotut voimat pääsemästä lainkaan
valtaan. Haastajien silmissä tämä näyttäytyy epädemokraattisena eliitin
suojamuurina, kun taas puolustajien mielestä se on ainoa keino estää
”enemmistön tyrannia”.
2. Eliittiteoriat: Kuka
todellisuudessa hallitsee?
Klassiset sosiologit ja politiikan
tutkijat, kuten Robert Michels ja Joseph Schumpeter, totesivat jo yli sata
vuotta sitten kylmän tosiasian: jokainen suuri organisaatio ja valtio päätyy
aina ennemmin tai myöhemmin pienen vähemmistön, jonkinlaisen "Kärpästen
herran" tai oligarkkien ryhmän johtamaksi. Michelsin kuuluisa ”oligarkian
rautainen laki” kiteyttää, että vaikka puolue tai valtio kuinka väittäisi
olevansa kansanvaltainen, todellinen valta kasaantuu aina aseet omistavalle byrokratialle,
asiantuntijoille ja eliitille. Schumpeter puolestaan määritteli demokratian
vain menetelmäksi: kansa ei itse asiassa hallitse, vaan kansan suodaan säännöllisin
väliajoin valita vaaleissa, mikä eliitin ryhmittymistä saa sillä erää
käyttää valtaa.
3. Portinvartijat ja hyväksytyn
ajattelun kehä
Demokratian pelikenttä ei ole
koskaan neutraali. Siinä on aina portinvartijoita: pääoma, valtamedia, yliopistot,
suuryritykset, valtion turvallisuusorganisaatiot sekä laki ja oikeus, joka ei
suinkaan ole kaikille sama. Nämä instituutiot määrittelevät niin sanotun
Overtonin ikkunan – eli sen, mitkä mielipiteet ja tavoitteet ovat kulloinkin
”järkeviä ja salonkikelpoisia”, eli ne, jotka auttavat oman lehmän ojasta ja
mitkä leimataan yhteistä venettä keikuttavaksi ”vaaralliseksi ääriajatteluksi”.
Kun jokin uusi liike pyrkii murtamaan tämän ikkunan rajat, portinvartijat
aktivoituvat suojelemaan vallitsevaa konsensusta ”niskoittelijoilta” kaikin mahdollisin
käytettävissä olevin keinoin – pidätyksin, vankilatuomioin ja vaikka
aseellisesti.
4. Suvaitsevaisuuden ja vapauden
paradoksi
Filosofi Karl Popper muotoili
teoksessaan ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset” kuuluisan
suvaitsevaisuuden paradoksin: jos yhteiskunta on rajattoman suvaitsevainen,
suvaitsemattomat käyttävät järjestelmää hyväkseen ja tuhoavat lopulta
suvaitsevaisuuden. Tämän seurauksena järjestelmä joutuu toimimaan
epäsuvaitsevasti ja karsimaan niitä ääniä, joiden se katsoo uhkaavan
järjestelmän olemassaoloa. Ongelmaksi muodostuu aina sama ikuinen kysymys: kuka
päättää, kuka on uhka? Vallassa olijat päättävät aina luonnostaan, että heidän
omat haastajansa ovat se suurin uhka.
Äänestämällä kansalainen ei saa edustajaa, vaan antaa järjestelmälle
valtakirjan hallita itseään seuraavat neljä vuotta ilman minkäänlaista
juridista tai suoraa vastuuta. Vaalilupaukset voidaan unohtaa heti vaali-illan
jälkeen, koska edustajalla ei ole sitovaa mandaattia äänestäjiinsä nähden, vaan
ainoastaan puoluekuriin ja taustavoimiin. Vaalien suurin tehtävä ei ole vallan
vaihtaminen, vaan järjestelmän itsensä oikeuttaminen valheellisen kehotuksen ”Äänestä
niin vaikutat” saattelemana. Kun ihminen käy tiputtamassa lapun uurnaan,
hän sitoutuu samalla hyväksymään kaiken, mitä hallinto tekee. Vaikka päätökset
olisivat kuinka tuhoisia, järjestelmä voi aina vastata: "Itsepähän
äänestitte, tämä on kansan tahto." Kuten kirjailija Mark Twain asian
aikanaan tiivisti: "Jos äänestämisellä voisi todella muuttaa
asioita, se olisi kielletty lailla."
Vaalit ovat demokratian sirkuksen päänumero, jolla pidetään huoli siitä,
että kansa riitelee keskenään puolueväreistä, jotta media saa mielekästä
uutisoitavaa. Suurin osa äänestäjistä käyttää ääntään puhtaasti
suojellakseen omia resurssejaan – lompakkoaan: eläkkeitä, tukia,
verovähennyksiä, julkisia virkoja tai oman ammattiryhmän etuuksia. Poliitikot
tietävät tämän ja siksi vaaliohjelmat ovat käytännössä halvan tavaran huutokauppoja,
joissa luvataan valtion kassasta juuri sen verran rahaa ja turvaa kuin
mahdollista nimenomaan niille äänestäjäryhmille, joiden äänet ratkaisevat
vaalit. Ja jotta kansa pysyisi passiivisena eikä nousisi vastarintaan,
demokraattiset hallitukset ottavat jatkuvasti lisää velkaa ylläpitääkseen
kulissia ja palveluita. Niin kauan kuin illuusio aineellisesta hyvinvoinnista
säilyy, massat pysyvät tyytyväisinä ja vaaliuurnat täyttyvät ennakoitavasti.
Egon Friedell tiivisti teoksissaan – erityisesti 3-osaisessa ”Uuden ajan kulttuurihistoriassaan” (1927–1931) – modernin massademokratian illuusion purevan sarkastisesti: hän näki sen pohjimmiltaan dilettantismin ja keskinkertaisuuden itsetuntona, jossa äänten mekaaninen laskenta korvaa laadun ja totuuden. Friedellin mukaan demokratia luo illuusion siitä, että asioista päättäminen voidaan jättää massoille, mutta todellisuudessa koneisto valikoi aina sen heikoimman yhteisen nimittäjän. Tämä näkyy reaalidemokratiassa kolmella tavalla:
1. Ideoiden
ja poliittisen sisällön vesittyminen: Jotta puolue tai poliitikko voi saada
taakseen suuren enemmistön äänistä, sen täytyy miellyttää mahdollisimman monia
– tai ainakin olla ärsyttämättä ketään liikaa. Lopputuloksena on harmaata,
kritiikitöntä ja hajutonta keskustelua, josta terävimmät särmät, radikaalit
ajatukset ja vaativat totuudet on hiottu pois. Se on juuri se "heikoin
yhteinen nimittäjä", jonka kaikki voivat hyväksyä ilman vastarintaa.
2. Kansan
"alentaminen" massaksi: Demokratia ei Friedellin tai muiden
kriitikkojen mukaan nosta kaikkia yksilöitä älylliseen tai moraaliseen
huippuunsa, vaan se vetää ihmiset keskimääräiselle, helposti johdateltavalle
tasolle. Massassa yksilön kriittinen ajattelu korvautuu viihdyttävillä
tunteilla, mukavuudenhalulla ja mainonnan tai propagandan tarjoamilla valmiilla
vastauksilla.
3. Johtajien valikoituminen: Järjestelmässä, joka perustuu massojen suosioon, eivät nouse huipulle syvällisimmät tai viisaimmat ajattelijat, vaan ne, jotka osaavat parhaiten hyödyntää populismia, pelkoja ja matalimpia vaistoja. Koneisto seuloo esiin ne hahmot, jotka ovat tarpeeksi joustavia mukautumaan kulissien takaiseen peliin, lehmänkauppoja ja ovat valmiit myymään itsensä – eli juuri tuon saman heikoimman nimittäjän mukaisia peilejä äänestäjilleen.
Lyhyesti sanottuna:
koneisto ei hae parasta mahdollista ratkaisua tai viisainta johtajaa, vaan se
hakee matalinta yhteistä tasoa, jolla koneen pyöriminen ja kansan tyytyväisenä
pitäminen voidaan vielä turvata ilman häiriöitä.
Friedell huomautti, että suuri
joukko ihmisiä ei koskaan luonnostaan etsi totuutta tai korkeinta viisautta,
vaan taitavasti paketoitua mielenrauhaa ja omia ennakkoluulojaan. Friedellin
logiikka osuukin naulan kantaan:
Tasa-arvon myytti
vastaan vallan luonto:
Friedell piti valistusajan uskoa ihmisten luonnolliseen poliittiseen
järkevyyteen naiivina fiktiona. Heti kun "kansanvalta" tuottaa
tuloksen, jota ohjaava eliitti tai kulttuurinen eliitti ei hyväksy, demokratian
julistettu tasa-arvoisuus lakkaa olemasta voimassa ja tilalle astuu moraalinen
holhous.
Mekanismi vastaan
henki:
Friedellille demokratia näyttäytyi usein hengettömänä hallintotekniikkana. Se
teeskentelee olevansa neutraali, mutta on todellisuudessa riippuvainen
taustalla naruja vetelevistä mielipiteenmuokkaajista, byrokraateista ja
agitaattoreista – massapsykologiasta.
Massapsykologia sanalla
on demokratiassa hyvin ikävä kaiku. Se mielletään yksinomaan autoritääristen
diktatuurien käyttämäksi manipulointimenetelmäksi, vaikka aiheeseen
perehtymistä varten saatavilla olisi muun muassa Gustave Le Bonin Massojen
sielu (Psychologie des foules, 1895), Sigmund Freudin Joukkopsykologia
ja minän analyysi (Massenpsychologie und Ich-Analyse, 1921), Adolf Hitlerin
”Taisteluni”-kirjan Sotapropaganda -luku (Mein Kampf, 1925), Wilhelm
Reichin Fasismin massapsykologia (Massenpsychologie des Faschismus,
1933) ja Elias Canettin Massat ja valta (Masse und Macht, 1960).
Keskinkertaisuuden diktatuuri: Friedellin historiankäsityksessä
merkittävät asiat syntyvät aina poikkeusyksilöiden, luovan hengen ja
jännitteiden kautta – ei koskaan virkamieskompromisseina tai
enemmistöäänestyksinä. Massademokratian hän näki pyrkivän tasapäistämään kaiken
särmän, ja jos joku nostaa päätään järjestelmän normien yli, koneisto reagoi
vaistomaisesti tasoittamalla sen alas.
Friedellin filosofinen ja samalla
äärimmäisen kyyninen huomionsa oli, että demokratia on parhaimmillaankin vain
sivistynyttä teatteria. Se toimii niin kauan kuin näyttelijät noudattavat
sovittua käsikirjoitusta ja täyttävät roolinsa, mutta heti kun näyttämölle
astuu voimia, jotka eivät tunnusta kulissien pyhyyttä, järjestelmä joutuu
paljastamaan oman mekaanisen ja usein armottoman luonteensa. Egon Friedell totesikin:
Koulukirjoissa
tosin enimmäkseen ilmoitetaan kansan sammumaton vapauden jano suurten
mullistusten syyksi. Mutta tämä on kaikista valheellisista perusteista, mitä
voitaisiin valita, valheellisin. Kansa ei milloinkaan halua vapautta,
ensinnäkin, koska sillä ei ole mitään käsitystä siitä, ja toiseksi, koska se ei
sillä osaisi tehdä mitään.
Suurin
osa ihmiskuntaa, jota kasvatus eikä filosofia ole tehneet kykeneväksi olemaan
vapaa, joutuisi kuitenkin mitä lohduttomimman ikävystymisen valtaan, elleivät
tuhannet pakkotoimenpiteet kääntäisi sitä pois itsestään ja sisäisestä
tyhjyydestään.
Mutta
”suvereenin kansan” hallitusta varjelee kaikelta itserajoitukselta petollinen
kehäpäätelmä, sillä se on oikeassa, koska se on joukkotahto, ja se on
joukkotahto, koska se on oikeassa.
Ihmetteletkö koskaan, kuinka olet joutunut samaan veneeseen narsistijoukon kanssa? Mieti – jos veneen piirittää haiparvi, pyhä kansalaisvelvollisuutesi on toimia syöttinä, haiden ruokana. Jos taas ulappa on aava ja nälkäisiä narsisteja huikoo, olet sopiva välipala – jakamaton kansallisoikeutesi!









.jpeg)


.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)





