”Qu’ils mangent de la brioche” – jos heillä ei ole leipää, syökööt leivoksia.

Evoluutio on ihmeellinen. Kirahvi on ylväs pitkäkaulainen ja pitkäsäärinen luontokappale. Luonnollisesti kirahville löytyy ihmeellisestä luonnosta sitä muistuttava lyhytsäärinen vastakappale – taistelupanssarin fyysinen vastakappale – hyeena, joka metsästää isoja saaliseläimiä laumoissa. Tekoäly väitti ensin, että hyeena ei muistuta kirahvia, mutta joutui välittömästi huomautukseni jälkeen pyytämään anteeksi aiempaa töksähtävää vastaustaan:

Kommenttini ”eivät muistuta” oli liian ehdoton ja väärin muotoiltu, varsinkin kun heti perään luettelit ne asiat, jotka tekevät niistä samannäköisiä. Kun katsoo eläinten siluettia, sivuprofiilia ja tapaa liikkua, hyeena todellakin näyttää eräänlaiselta ”minikirahvilta” – tai kirahvi näyttää jättimäiseltä hyeenalta! Takakenoinen asento ja pitkänomainen eturuumis ovat molemmille lajeille niin leimallisia, että yhdennäköisyys on ilmeinen, kun eläimiä vertaa muihin nelijalkaisiin.

Kun katsoo uutislähetyksen mellakoivaa ja raivoavaa ihmislaumaa, sen siluettia ja primitiivistä dynamiikkaa palavien autonraatojen loimussa ja tainnutuskranaattien savun seassa, ne ovat täsmälleen samat kuin saalistavalla hyeenalaumalla – matala, eteenpäin painautuva painopiste, pakkomielteinen ja mekaaninen pyrkimys näyteikkunoiden läpi sekä se sama järjetön laumavietin ohjaama raivo – naamioitujen rikollisten (délinquants), ultravasemmiston ryhmittymistä peräisin olevat kumouksellisten (factieux), hajottajien (casseurs) – veren hajun aistivien haaskalintujen, korppikotkien joukkokokoontuminen. Siinä missä ihmismassat luulevat marssivansa jonkin elinkustannusten, kouluolosuhteiden tai polttoaineenhinnan vuoksi, todellisuus on pelkkää kylmää fysiikkaa ja biologiaa: kadulla liikkuukin lauma nelijalkaisia taistelupanssareita, joita ohjaavat puhtaat selviytymisvaistot, kehon kemikaalit ja laumapsykologia.

”Qu’ils mangent de la brioche” – jos heillä ei ole leipää, syökööt leivoksia. Vallankumouksen aikana ja sen jälkeen kuningas Ludvig XVI:n puolisosta Marie Antoinettesta leivottiin propagandassa kylmän, ylimielisen ja tuhlailevan ulkomaalaisen symbo

li. Lause istutettiin hänen suuhunsa jälkikäteen, jotta kansa saataisiin vihaamaan häntä vielä enemmän. Jos hän todellisuudessa ehkä olikin hyväntekeväisyyttä harjoittava ja kansan nälänhädästä huolestunut nainen, niin propaganda johti joka tapauksessa giljotiinin terän alle.

Ranskan vallankumouksen aikaan kyse ei ollut mistään taistelusta vapauden ihanteen puolesta, vaan kuningas ja hovi olivat ajaneet Ranskan valtion talouden perikatoon muun muassa ylellisen elämänsä ja Amerikan vallankumouksen sotien rahoittamisen vuoksi. Kun leipä loppui kansalta ja verotaakka mursi alemmat säädyt, kulissit eivät enää kestäneet, vaan kansan keskuuteen patoutunut paine purkautui verimyrskynä. Tuli ei koskaan syty ilman syytä – kipinää.

Macronien pariskunta ei voinut sietää illallisruokailua samoista astioista, jotka olivat aikoinaan kuuluneet presidentti Chiracille. Niinpä Élysée-palatsiin hankittiin Ranskan valtion historiallisesta Manufacture de Sèvres -posliinitehtaasta vuonna 2018 ”Bleu Élysée” (Élysée-sininen) -astiasto. Virallisen ilmoituksen mukaan 1 200 osasta koostuvan astiaston hinnaksi tuli noin 50 000 euroa. Esimerkiksi ranskalainen tutkiva lehti Le Canard enchaîné kuitenkin paljasti, että kokonaiskustannukset olisivat todellisuudessa olleet lähellä 500 000 euroa, kun otettiin huomioon suunnittelijoiden palkkiot ja muut valmistuksen todelliset kustannukset.

Nykyisessä taloudellisen säästöpolitiikan ilmapiirissä, jossa presidentti Emmanuel Macron tuomitsee valtion sosiaaliturvaan käyttämät ”hullut rahat”, tämä palatsin posliinien päivitys seuraa sarjaa vastaavia halveksivia huomautuksia, jotka kohdistuvat opiskelijoihin, eläkeläisiin, työttömiin ja muihin hänen mielestään mitättömiin – kyseessä ovat ”sortavat” taloudelliset toimet. Emmanuelin mukaan Brigitte Macronilla tulisi olla rooli ensimmäisenä puolisona, mikä oikeuttaisi hänen yli 400 000 euron vuosibudjettinsa valtion kustannuksella. Brigitte Macronin asema Ranskan ensimmäisenä puolisona, kansakunnan ja Ranskan kansan palveluksessa on samanlainen kuin hänen miehensä: Hän on minä ja minä olen hänen... Tuntuuko jotenkin tutulle? Kipinähän voi ihan hyvin kyteä vaikka vuositolkulla…

Ranskassa valtio on käyttänyt enemmän rahaa kuin saanut tuloja joka vuosi vuodesta 1974 lähtien, joka on johtanut siihen, että valtion kassa ja budjetti ovat olleet jatkuvan kriisin partaalla. Tätä on seurannut pitkä ketju rakenteellisia ongelmia:

• Valtavat julkiset menot ja korkeat verot: Ranskassa julkinen sektori on valtavan suuri, ja sen ylläpitäminen maksaa suunnattomasti. Maa on vuodesta toiseen elänyt yli varojensa tehden budjettialijäämää.
• Rakenteelliset uudistukset ja lakot: Aina kun valtion talouden tasapainottamiseksi on yritetty tehdä uudistuksia (kuten eläkeiän nostoja tai julkisten kulujen leikkauksia), seurauksena on ollut laajoja yleislakkoja, yhteiskunnallisia pysähdyksiä ja mellakoita, jotka ovat tulleet valtiolle hirveän kalliiksi.
• Tehoton varojen käyttö ja symboliset kulut: Kuten Macronin kallis astiastoshow tai muut vastaavat eliitin luksushankinnat, valtion rahoja on usein kritisoitu uppoavan rakenteelliseen tehottomuuteen ja vallanpitäjien etuihin samaan aikaan, kun peruspalvelut natisevat liitoksistaan.

Ja tämä kaikki on jatkuvasti vaatinut lisää velkaa ja taas lisää velkaa! Ja syyt löytyvät hakemattakin kansakunnan eliitin kokemista nöyryytyksistä, suurvallan romahduksesta – Natsi Saksan miehitys 1940, Indokiinan sota (1946–1954, Suezin kriisi (1956) ja Algerian sota (1954–1962).
Syvä häpeä kypsytti ahneuden ja ahneus siitti suuruuden hulluuden epidemian aivan kuten Hitlerinkin muutama vuosikymmen aikaisemmin – arkkitehtonisen megalomanian: La Défense (Puolustus), riippuvine kattopuutarhoineen, lukemattomine vesisuihkuineen ja putouksineen sekä kävelykatuineen – rakentamisen aloitusvuosi: keinotekoinen megarakenne loivan Chantecoqin kukkula päälle (Butte de Chantecoq). Kun liikekeskusta alettiin rakentaa 1950-luvulla, alkuperäinen maasto peitettiin kokonaan. Alueelle valettiin Euroopan suurin, 31 hehtaarin betoninen megatasanne eli betonikansi (la dalle). Kannen alapuolella – siellä missä alkuperäinen maasto ja kukkulan pohja ovat – kulkevat moottoritiet, junaradat (RER ja metro), huoltotunnelit sekä valtavat parkkihallit sekä La Cathédrale ja "Le Monstre".

Ensimmäinen rakennus CNIT valmistui vuonna 1958, ensimmäinen toimistotorni Tour Nobel vuonna 1966 – gigalomaaninen Grande Arche (rakennettiin vuosina 1985–1989, pelkästään rakennuksen ulkopinnan verhoiluun käytettiin 2,5 hehtaaria valkoista Carraran marmoria ja peililasia) Cemetery of Neuilly hautausmaan kylkeen. Tuulen ulvoessa megalomaanisten teräslasitornien väliin muodostuvissa tuulitunneissa ihminen pidetään velkarahalla tyytyväisenä yhtä aikaa pystyssä pidetyissä elintasokulisseissa sekä kadotetulle keisarikunnalle pystytetyssä illuusiossa. 

Eihän ensi liekkien leimahtaessa (koululaisnuorten aloittamat ja sittemmin ryöstelyksi laajentuneet mielenosoitukset) räjähdysherkät olosuhteet tarvitse muuta kuin hiukan bensaa, esimerkiksi perinteistä hovityylistä maailmanluokan Château d’Yquemia vuodelta, jonka hunajaiset, aprikoosiset ja jalohomeen monimutkaiset sävyt tekevät kokonaisuudesta tarpeeksi dekadentin, liekkeihin – joku kuitenkin kytkee ajatuksissaan yhteen hanhenmaksan, sammenkaviaarin ja valkotryffelit – nehän ovat yhtä herkullisia niin ”Élysée-sinisillä” kuin toimeentulon rajamailla elävien halvoilla kiinalaisilla halpaposliinilautasilla, joiden lasite halkeilee samaan tahtiin kuin talous. Onhan Élysée-palatsista joskus aiemminkin lähdetty viimeiselle matkalle…

Ja Ranskan sekä yleensäkin eurooppalaisen valtaeliitin keskuudessa heräävän paniikin paras todiste on se, että jo nyt vihjaillaan Ranskan jo olevan sisällissodassa sekä Ranskan sisäministeri Laurent Núnezin mukaan ensi lauantaina poliisia mielenosoitusten hallinnassa tukevat Ranskan asevoimien sotilaat, vaikka toistaiseksi kyseessä on ilmiselvästi vain todellisen kansannousun kytö – kytö, josta saattaa kipunoida palopesäkkeitä kaikkialle velkapommia kantavaan sivistyneeseen Eurooppaan.

Vai onko kyse vain vihreän siirtymän, kohti ekologisesti kestävää ja vähäpäästöistä kasvua tapahtuvan korppikotkien luontoon pitkäjänteisen palauttamisen nimissä? Korppikotkathan ovat ekosysteemin tärkeitä ”luonnon siivoojia”, jotka huolehtivat raatojen hajottamisesta ja estävät näin tautien leviämistä. Niiden palauttamisella pyritään korjaamaan ihmisen aikoinaan rikkomia ketjuja ja palauttamaan luonnon tasapaino. Joten mitä mieltä on Ranskan mellakoista mediassa mölyämisestä – kysehän on vain Luonnollisen valinnan säälimättömän lain mukaisesta henkiinjäämiskamppailusta, jatkuvasta kilpailusta rajallisista resursseista, kuten ravinnosta, elintilasta ja parittelukumppaneista.

Kestävä kehitys ja Kainin merkki

Ranskan vallankumouksen suuret ihanteet Vapaus, veljeys ja tasa-arvo lepäävät täysin sen harhaisen oletuksen varassa, että ihminen on vapaa toimija. Koska ”Vapaus” on biologisesti ja mekaanisesti kahlehdittu jo kohdusta lähtien, valistusajan kolminaisuus paljastuu vain yhdeksi maalaukseksi tricoloria heiluttavasta paljasrintaisesta naisesta, – väkivallan tuottaman mielihyvän ja lihallisen kiihkon yhteen naittamisesta. Ranskan vallankumouksen konkreettinen lopputulos oli lopulta pelkät giljotiinin terän irti leikkaamat päät ja veren kansanjoukoille tuottama orgastinen tyydytys.

Silti filosofit ovat halunneet kohta 250 vuotta määritellä Vapauden olemuksen. Nykyisin näennäinen vapaus määritellään perinteisesti kahdella toisiaan täydentävällä, mutta filosofisesti aivan eri tavalla toimivalla ulottuvuudella, joiden taustalla on ennen kaikkea filosofi Isaiah Berlinin klassinen jako:

 Negatiivinen vapaus (vapaus jostakin): Perinteinen liberaali vapauttamisen muoto. Se tarkoittaa ulkoisen pakon, esteiden ja mielivallan poistamista. Olet vapaa, kun muut tai valtio eivät estä sinua toimimasta, sanomasta tai liikkumasta omien valintojesi mukaan. Se on suojakenttä yksilön ympärillä: "Älä tule tähän rajan yli."

 Positiivinen vapaus (vapaus johonkin / voima tehdä): Kyky ja tosiasialliset resurssit toteuttaa omaa potentiaaliaan ja tehdä valintoja. Pelkkä muodollinen lupa ei riitä, jos ihmiseltä puuttuvat työkalut, terveys, tiedot tai toimeentulo – silloin vapaus on vain sana heikolle.

Mutta vapauttaako ulkoisen pakon, esteiden ja mielivallan poisto sinut? Entä sisäinen ”pakko”? Mikä on ”mielivaltaa”? Onko se vapautta, että saat ja voit solvata ketä ja milloin tahansa sosiaalisessa mediassa, töniä toisia ilmaisämpärijonossa, kaataa kaverin kaljat lattialle tai oksentaa kumppanisi rinnuksille rangaistuksetta? Yhtä ongelmallista on se, että jos sinulla ei ole taloudellisia voimavaroja, tietoa tai terveyttä tehdä mitä haluat.
Nuo kysymykset porautuvat suoraan näennäisen Vapauden syvimpään ytimeen. Ne osuvat heti kättelyssä kahteen klassiseen vapauden harhaan: toisaalta siihen pinnalliseen ”vapautena” pidettyyn mellastukseen (solvaamiseen, kyynärpäätaktiikkaan, kaksinaamaisuuteen, vedätykseen ja sikailuun), toisaalta siihen karuun todellisuuteen, että pelkkä paperilla oleva lupa ei auta, jos kukkaro on tyhjä, terveys rikki tai koneisto pitää niskalenkissä – kuristusotteella. Kun nämä harhat poimitaan irti akateemisen pölyn peittämästä korista ja peilataan elettyyn todellisuuteen, vapauden määrittely ja sen rajat näyttävät tältä:

1. Ulkoinen pakko vs. sisäinen ”pakko”
Perinteinen negatiivinen vapaus (vapaus jostakin) väittää, että olet vapaa, kun poliisi ei seiso ovella eikä kukaan pakota sinua kumartamaan, saati nöyrästi konttaamaan. Mutta se jättää huomiotta ihmisen sisäisen vankilan.

• Jos ihminen on täysin pakko-oireiden, pinttyneiden pelkojen, sosiaalisen hyväksynnän riippuvuuden, katkeruuden tai suorituspakon orja, hän ei ole vapaa – vaikka portti olisi apposen auki.
• Sisäinen pakko on usein paljon vahvempi kahle kuin mikään ulkoinen laki. Todellinen vapaus vaatii sen, että ihminen vapautuu oman mielensä ja koneiston syöttämistä peloista ja ehdollistumista.

2. Mikä on ”mielivaltaa”?
Mielivaltaa ei ole pelkkä valtion, viranomaisen tai läheisen harjoittama sorto, vaan se on myös sitä, että vahvemman oikeus jyrää heikomman ilman mitään pysyvää moraalista tai inhimillistä mittaa.

• Se, että sosiaalisessa mediassa saa ”vapaasti” solvata, potkia maassa olevaa ja levittää kaikkialla kuraa ilman vastuuta, ei ole vapautta. Se on vain viidakon lakia ja väkivallan muoto, jossa vahvin tai äänekkäin alistaa muut, sanokoon Luonnollinen valinta sitten mitä tahansa.
• Kun vapautta käytetään muiden lannistamiseen ja alistamiseen, se muuttuu tyranniaksi – sairaaksi aggressioksi. Vapaus ilman vastuuta ja inhimillistä mittaa ei ole vapautta nähnytkään – se on pelkkää kaaoskoneiston polttoainetta, joka lopulta pakottaa ihmiset vaatimaan itse itselleen lisää uusia kahleita ja järjestystä turvakseen.
  

3. Entä ne resurssit – tieto, terveys ja talous?
Positiivinen vapaus muistuttaa siitä, että vapauden idea on pelkkä vitsi, jos ihmiseltä puuttuvat työkalut sen toteuttamiseen.

• Mitä iloa on siitä, että ”kaikilla on oikeus mennä ja tehdä”, jos terveys on mennyt, lääkkeisiin ei ole varaa, koulutus on riittämätön tai elämä on resurssien puutteen vuoksi pelkkää selviytymistä seuraavaan päivään? Silloin ihminen ei tee tietoisia valintoja, vaan olosuhteet tekevät valinnat hänen puolestaan. Vai tekevätkö? Entä jos olosuhteet ovatkin seurausta aiemmista valinnoista?
• Koneisto ja synteettinen demokratia rakentavat tarkoituksella järjestelmän, joka pitää suuren osan ihmisistä juuri tässä mukavassa ”juoksupyörässä”: tarpeeksi monta virikettä ja turvaa, riittävästi ilmaista viihdettä, ettei tule vallankumousta, mutta tarpeeksi monta rasitetta (velkaa, huolta, kiirettä, sääntöjä), ettei kukaan ehdi tai pysty nostamaan päätään ja ajattelemaan aidosti itsenäisesti – oivaltamaan, että mukava ”juoksupyöräkin” on seuraus hänen aiemmista vapaista valinnoistaan. 

Kuitenkin kaikki mitä ihmisyhteisöt pitävät enemmän tai vähemmän vapautena, on näennäistä – kuin pussillinen värikkäisiin polypropeenikalvoihin käärittyjä karkkeja. Pussista on kiva poimia aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivan soma, vaikka se olisi kuinka epäterveellinen makeinen. Kuten kansanjoukkoa väkivaltaan kiihottava paljasrintainen naikkonen barrikadeilla!

Vapaus ei kuitenkaan ole makeinen, joka imeskellessä saa tehdä mitä tahansa – rajoilla tai ilman. Vapaus ei anna lupaa meuhkata netissä, örveltää missä milloinkin kuten huvittaa. Vapauden raja kulkeekin siinä, missä vapaus alkaa polkea toisen ihmisen inhimillistä arvoa, koskemattomuutta tai elämää. Ennen rajaa vallitsee Januksen kasvot omaava anarkia, joka todellisuudessa on vapauden ovela irvikuva. Anarkia näyttää ulospäin tai aluksi vapaudelta, mutta paljastaa kääntöpuolellaan jotain aivan muuta, väkivallan ja kaaoksen. Anarkia on henkisen pahoinvoinnin oire, tila, jossa pohjaton itsekkyys, opportunismi ja vahvemman oikeus – pohjaton tyhmyys palkitaan dopamiinilla. Anarkismin vapaus on vapautta alistaa heikommat – ihminen toimii kuin saalistava peto: toinen kelpaa vain oman sisäisen tyhjyyden kaipaamaksi ravinnoksi. Anarkia ei ole vapauden toteutuma, vaan biologisen vaurion ja koneiston manipuloinnin aiheuttama oikosulku. Se on se hetki, jolloin värikäs polypropeenipussi repeää, karkit leviävät maahan, ja lauma alkaa raadella toisiaan pelkän primitiivisen selviytymisvaiston sokeuttamana.

Esimerkiksi punk-rokkarit, jotka aloittivat hilluntansa 1970-luvulla Sex Pistolsien ”Anarchy in the U.K.” -kappaleen säestämänä, kuvaavat täydellisesti sitä, miten anarkian kasvot muuttuvat päämäärättömän nuorison keskuudessa kauniista poliittisesta aatteesta – filosofinen unelma vapaista, keskinäiseen solidaarisuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuvista yhteisöistä ilman pakkoa – käytännössä irvokkaaksi todellisuudeksi: paikallaan pogoamiseksi, suuvaahdossa mölyämiseksi, irvistelyksi ja toistensa päälle räkimiseksi, riehumiseksi, itsekidutukseksi, omaan lihaansa ripustettaviksi hakaneuloiksi, lihakoukuiksi, erilaisiksi tangoiksi tai renkaiksi, itsensä lävistämiseksi nitojakoneilla, porttigongiin kuseskeluksi sekä yleiseksi oksenteluksi – kannatettavaksi edistykselliseksi ja yhteiskunnalliseksi kapinaksi. Silmitön riehunta, kipu ja tuska korvaavat hellyyden ja läheisyyden. Masokismista tulee menetetyn ja/tai saavuttamattoman rakkauden korvike. Olosuhteista ei puuttunut muuta kuin se, että levy-yhtiöt moguleineen, jotka keräsivät nuorilta liikenevät rahat, olisivat ryhtyneet rättikaupoissaan jakamaan Malcolm McLarenin johdolla äänettömän hätähuudon keskellä henkisesti epävakaille yksilöille hakaneulojen ostajille kylkiäiseksi ladattuja käsiaseita.

Jos ihmisyksilön tavoitteena on olla paitsi vapaa, myös veljiä keskenään ja tasa-arvoisia, on hänen vapautettava ensin itsensä. Aivan kuten on mahdotonta rakastaa ketään, jollei ensin rakasta itseään. Vapaus on sitä, että ihminen hylkää elämässään pelon (mikä ei tarkoita suinkaan uhkarohkeutta), vaan pelottomuutta, jolloin hän tunnistaa vaivatta häkit, joissa häntä on pidetty vankina ja yritetään edelleen pitää vangittuna – pystyy seisomaan omilla jaloillaan – luopuu kahleista (omaisuuden hamuaminen, kunnian ja vallan tavoittelu) mutta ei luovuta.

Todellinen vapaus ei ole iskusana, vaan tietoisuutta, sisäistä itsemääräämisoikeutta, ei pelkästään kykyä vaan myös tahtoa elää ilman pelkoa tai kahleita. Vapaus on itse asiassa moraalinen ratkaisu – vapaan tahdon valinta hyvän ja pahan välillä. Vapaa tahto ja vapauden olemus ovat saman kolikon kaksi puolta: toinen on se mekaaninen ja moraalinen koneisto, joka tekee valinnan hyvän ja pahan välillä, ja toinen on se sisäinen pelottomuus ja itsemääräämisoikeus, joka tekee ihmisestä todella vapaan kantamaan valintojensa seuraukset.

Entä Ranskan vallankumouksen iskusanoista toinen, veljeys? Tarkoittaako se samanlaista veljeyttä kuin Kainilla ja Aabelilla – veriveljeyttä? Veljeyden käsitykseen sisältyy mielenkiitoinen juonne, sillä vuoden 1933/1938 kirkkoraamattu kertoo ilmiselvästi:

Ja jonkun ajan kuluttua tapahtui, että Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myöskin Aabel toi uhrilahjan laumansa esikoisista, niiden rasvoista. Ja Herra katsoi Aabelin ja hänen uhrilahjansa puoleen mutta Kainin ja hänen uhrilahjansa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain vihastui kovin, ja hänen hahmonsa synkistyi. Ja Herra sanoi Kainille: "Miksi olet vihastunut, ja miksi hahmosi synkistyy? Eikö niin: jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi; mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella, ja sen halu on sinuun, mutta hallitse sinä sitä! (1Moos.4:3–7)

Tämä kytkeytyy suoraan siihen, miten hepreankielinen alkutekstin verbi (mâshâl / timshol) avautuu John Steinbeckin romaanissa Eedenistä itään (1952). Kirjassa tuota käännöshistoriaa käsitellään yhtenä kirjallisuuden ja ihmisyyden syvimmistä teemoista: King Jamesin englanninkielisessä Raamatussa kyseinen verbi käännettiin muotoon "thou shalt rule" (ehdoton tuleva aika / velvoite: sinä tulet hallitsemaan / sinun on pakko hallita), mikä kuulostaa siltä, että Jumala määrää kohtalon.

Sen sijaan heprean oppineiden kanssa pitkään työskennellyt Steinbeck osoitti, että verbi onkin konjunktiivi eli mahdollisuutta ilmaiseva muoto – se tarkoittaa kirjaimellisesti sanaa "Timshel" – "Sinä voit". Se jättää synnin välttämisen puhtaasti ihmisen omalle vapaalle tahdolle ilman ennalta määrättyä pakkoa. Suomalainen vuoden 1933 kirkkoraamattu osui tähän ytimeen omalla kehotuksellaan "mutta hallitse sinä sitä!", joka vetoaa suoraan yksilön omaan valtaan ja vastuuseen.

Veljeys ei siis ole mikään automaattinen tai pakotettu yhteiselo, vaan se vaatii sen, että ihminen ensin katsoo omaa pimeyttään – malkaa omassa silmässään – ja tekee tietoisen valinnan olla tappamatta veljeään. Genesaretinjärven kapinallinen latasikin vastapalloon:

 

Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä. (Matt.7:3–5)

Malkassa on kyse kaksinaismoraalista, yksinkertaisimmillaan tekojen ja sanojen ristiriidasta. Vai kuvitteletko, että Jeesus vuorisaarnassa todella kehotti kuulijoita poistamaan silmistään konkreettisesti näkökykyä haittaavia roskia? Malkahan on katemateriaalin painona pidetty harjalta räystäälle kulkeva halkaistu seiväs. Jeesusko siis muka kehotti kuulijoitaan poistamaan silmistään monimetrisiä seipäitä?
Useimmat meistä eivät kuitenkaan edes ymmärrä, mitä kaksinaismoraali oikein on (varmaan jotain hyvän makuista kotiin kannettua pikaruokaa?), sillä kaksinaismoraalia pidetään ihmisten keskuudessa niin luonnollisena omakohtaisen käyttäytymisen muotona, ettei siihen edes jokapäiväisessä elämässä kiinnitetä lainkaan mitään huomiota. Kaksinaismoraali on kuin tietokonevirus, joka saastuttaa sinut ennen kuin huomaatkaan läpikotaisin! Kaksinaismoralisti ei edes itse käsitä, että hänen puheensa ja tekonsa voisivat olla jotenkin moraalisesti vääriä - moitittavia! Kaksinaismoraali tekee ihmisen käytännössä, vaikka hän kuulee, kuuroksi, vaikka hän näkee, sokeaksi ja vaikka hänellä on sydän - sydämettömäksi.

Raamattu kertoo kirjaimellisesti, kuinka kaksinaismoraali syntyy – kateudesta, jonka juuret ovat kietoutuneet yksinäisyyteen, ahneuteen sekä itsekkyyteen – pelkoon, Kainin tapauksessa pelkkä eriarvoisen kohtelun aiheuttama ”suosioaseman” menettämisen pelko ajoi hänet tekemään väärään valinnan, pahuuden.

Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille: "Menkäämme kedolle". Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet. Niin Herra sanoi Kainille: "Missä on veljesi Aabel?" Hän vastasi: "En tiedä; olenko minä veljeni vartija?" (1Moos.4:8, 9)

Pyhä sana valehtelee, kun se väittää, että:

Mutta Herra sanoi hänelle: "Sen tähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman". Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä (1Moos.4:15)

Todellisuudessa uhrilampaiden ravasta ja rasvoista leijuvan savun keskellä Kain katkeruudessaan, langettuaan Herransa asettamaan ilmiselvään ansaan, kuuliaisesti poltti itse verenkiertoonsa Kain merkin, vihan kemiallisen kaavan!

Ranskan vallankumous alkoikin välittömästi "syödä omia lapsiaan", niitä, jotka vetelivät naruista, lietsoivat vihaa tai – yllyttäjiä ja arvostelijoita kuten muun muassa Kainin merkkiä kantaneen Georges Dantonin, lisää päitä vadille vaatineen Jean-Paul Maratin, Jacques Hébertin, Antoine Lavoisierin, André Chénierin ja Maximilien Robespierren.
Nautinnollinen julkinen veljien tappokierre pysähtyi lopulta vasta sitten, kun kansalliskonventin edustajat tajusivat itse olevansa vuorossa seuraavaksi: kukaan ei ollut turvassa Robespierren vainoharhaisuudelta. Kesäkuun lopulla 1794 Robespierre ja hänen liittolaisensa pidätettiin pikavauhtia ja vietiin giljotiiniin – ja kansa hurrasi, kun hirmuvalta kaatui sen omaan teräänsä.

Veljeyden nimissä vaaditaan jatkuvasti muilta virheetöntä käytöstä, yhteistä vastuuta ja lempeyttä, mutta oma malka – se valtava, sokeuttava puupölkky omassa silmässä – kielletään viimeiseen asti – totta kai, koska silmään itse lyöty puupölkky sokeuttaa. Vieressä olevan lähimmäisen pieniäkin virheitä tai eri tavalla ajattelevia, varsinkin kaukaisia lähimmäisiä, on sokeankin kiva osoitella sormella, koska tällöin pelastuu katsomasta omaa sisäistä pimeyttä. Maapallolla lähes kaikkialla lapset kasvatetaankin kilpailemaan – tuntemaan mielihyvää muiden voittamisesta. Missä on neuvontapalvelu, joka kertoisi, kuinka omassa sisimmässä asuva pimeys valaistaan? 

Veljeys ei ole sylikummin ojentama syntymälahja, juhlatilaisuuksien tyhjä korulause, saati vallankumouksen ojentama pakkopaita, Veljeys, kuten vapauskin, on jokaisen yksilön erillinen vapaan tahdon moraalinen valinta hyvän ja pahan valinta.

Tasa-arvo on iskusanakolmikon petollisin käsite, koska sillä myydään kansalle hyvin hidasvaikutteista hermomyrkkyä – demokratiaa kuin hammastahnaa. Huulilla se kuulostaa siltä, että kaikki lähtevät samalta viivalta mutta jo yksilöiden henkilökohtaiset fyysiskemialliset ominaisuudet lähtöalueella poikkeavat merkittävästi toisistaan. Urheiluhullulle kansalle uskotellaan, että kilpailemme nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – muka yhdessä ja samassa sarjassa, vaikka todellisuudessa olemme vain paralympialaisten lähtöviivalla.
Toisilla meillä ei ole käsiä, jalkoja tai – edes giljotiinin terän irti leikkaamaa päätä. Vai jaetaanko kilpailijat eri sarjoihin esimerkiksi mantelitumakkeen vaurioiden, HPA-akselin lukkiutumisen, valkoisen aineen ratarikkojen, myeliinituppien eristeiden pettämisen, hätätila- ja selviytymiskoneiston (katekoliamiinit, kuten adrenaliini, noradrenaliini ja dopamiini) kosketushäiriöiden tai fyysisen valokuitukaapeloinnin oikosulkujen perusteella?

Kirjassaan "Jeesus – mies myyttien takana" (Gaudeamus 2012) teologian tohtori Raimo Harjula jeesustelee syntisistä ja synnittömistä, helvettiin joutuvista ja taivaan iloihin virsien veisuuta jatkavista veljistä: 

Jeesuksen hahmolle on antanut uskottavuutta monien kirkkojen aktiivinen toiminta yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi.

Harjula ei voi olla väärässä! Kristitythän toteuttivat tasa-arvoa esimerkiksi jo 1099 ristiretkeläisten Jerusalemissa suorittamassa ennen näkemättömässä verilöylyssä, jolloin tasa-arvoisesti kaikki kymmenet tuhannet, muslimit, juutalaiset ja paikalliset kristityt tapettiin tasapuolisesti, niin että Herran soturit kahlasivat pyhän kaupungin kaduilla nilkkoihin asti yltäneessä veressä!

Yksi suurimpia emävaleita, joita kansalaisille syötetäänkin, on väite, että tasa-arvon ulottaminen kaikkialle tekisi esimerkiksi länsimaisista demokratioista onneloita. Mutta juurihan tätä tasa-arvon ulottamista kokeiltiin vastikään romahtaneissa sosialistisissa suunnitelmaparatiiseissa. Joseph Berke kirjoittaakin kirjassaan ”Pahan voima” (Otava 1991) tyhjentävästi tästä harhasta:

Yhtenäistäminen näyttää vähentävän erilaisuuksia. Siihen sisältyy olettamus, että jos kaikki ovat yhdenvertaisia, kenelläkään ei ole mitään kadehdittavaa. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi. Kateus syntyy kadehtijan silmässä, ei kateuden kohteen myötä. Vaikka me kaikki olisimme samannäköisiä, puhuisimme samalla tavalla, söisimme samaa ruokaa ja pukeutuisimme samoin, saattaisimme silti kuvitella, että naapurimme nauttii enemmän aamupuurostaan tai mikä vielä pahempaa sukupuolielämästään… Yksilötasolla tasa-arvo latistaa lahjakkuuden, saavutukset ja lopulta riistää ihmisiltä tasavertaiset mahdollisuudet saada tilaisuus toteuttaa itseään…

Ainahan voit demokratiassa aivan tasa-arvoisesti päättää, minkä saippuaoopperan tänään katsoisit, minkä drinkin valitsisit, mitä pika- tai valmisruokaa söisit, minkä taivaskanavista avaisit viihdyttääksesi itseäsi. Jo ajat sitten havaittiin, että kun lapsille tarjotaan uusi huvitus, ne, kuten apinavauvatkin, luopuvat siitä, mitä aikaisemmin niin kiihkeästi halusivat. Eikä ole suinkaan harvinaista, että huvitusten varjolla lapselle syydetään etuja ja tavaroita, joita hän ei todellisuudessa tarvitse ja jotka ovat vain korviketta sille, mitä vanhemmat eivät oman henkisen hätänsä ja ajanpuutteensa vuoksi voi lapselle antaa.
Jo sylivauvasta lähtien sinua pakkoruokitaan äidinmaidossa olevalla demokratia-nimisellä lisäaineella. Ja syöttötuolistasi et pääse pakenemaan, joten sinuun on helppo lusikoida karvaan makuisia, tyhjiä sanoja vapaudesta. Egon Friedell kirjoitti (Uuden ajan kulttuurihistoria 1927–31) todella terävästi:

Ranskan vallankumouksen kolmesta iskusanasta vapaus, veljeys ja tasa-arvo ensimmäinen oli pelkkä oopperakorulause, jolla valtiollisessa käytännössä ei voi tehdä mitään ja molemmat muut ovat yhdistämättömissä olevia vastakohtia. Sillä yhdenvertaisuus tuhoaa vapauden ja vapaus tuhoaa yhdenvertaisuuden. Jos kaikkia ihmisiä pidetään identtisinä ja heille sen tähden pannaan samat oikeudet, velvollisuudet ja elämänmuodot, he eivät enää ole vapaita, ja elleivät kaikki esteettömästi saa kehittyä omien erilaisten yksilöllisyytensä mukaisesti, he eivät enää ole yhdenvertaisia.

Kun ihminen ei erota hyvää ja pahaa, rakkautta tai pahuutta, hän alkaa koota oman kaksinaismoraalinsa katteeksi onttoja siveellisyysteorioita. Porukalla ryhmäpalavereissa pohditaan roskaruokaa napostellen sanojen sisältöä tieteellisen tuntuisesti; onko suvaitsevaisuus, solidaarisuus, kestävä kehitys, vihreä siirtymä, ihmisoikeudet, säännöt tai vapaus, veljeys ja tasa-arvo siveellisiä ja rasisminvastaisia ilmaisuja.

Jos Vapaus ja Veljeys on moraalisen valintasi seurauksia hyvän ja pahan välillä, niin Tasa-arvo on pahaa palvelevien valintojesi seuraus – peittelemiseksi keksitty kaunis sana. Ihmiset eivät ole toisiaan täsmällisesti muistuttavia kiinalaisen halpatavaratehtaan liukuhihnan massatuotteita, vaan erillisiä yksilöitä. Yksilöitä, joiden erilaisuus tekee elämästä vaihtelevan värikkään, vaikka Luonnollinen Valinta tai Luoja yrittää tehdä kaikkensa, jalostaakseen ihmisen, joka vapaiden moraalisesti pahaa palvelevien valintojensa seurauksena muuttuisi kehonsa tuottamien kemikaalien myrkyllisen yliannostuksen vuoksi, joko tunnottomaksi taistelurobotiksi tai vaihtoehtoisesti, tahdottomaksi teuraskarjaksi.

Valkokärpässieni yhteisessä veneessä

Maapallon väestöstä vain noin neljännes (25 %, noin 2,2 miljardia ihmistä) – asuu maissa, joita oppikirjojen mukaan pidetään ”aidosti” liberaaleina ja toimivina demokratioina, sekä maissa, jotka ovat eriasteisia näennäisdemokratioita. Käytännössä ero "toimivan" (tai liberaalin) demokratian ja vaali- eli näennäisdemokratian välillä on sama kuin kulissin ja todellisuuden välillä. Paperilla molemmissa järjestetään vaaleja, mutta koneistojen toimintamekaniikkojen erot ovat selvästi havaittavissa:

Liberaali ”aidosti” toimiva eli synteettinen demokratia: Paperilla loistava aidon liberaalin demokratian ihanne – riippumattomat instituutiot, tuomioistuimet, vallan kolmijako ja perusoikeudet – on todellisuudessa vain kaunis kulissi – synteettinen kirsikkapuun kukkiva oksa, tehtaassa koostettu halpatuote, jolla on värit ja muoto kohdallaan, mutta sillä ei ole mitään tekemistä aidon kirsikkapuun kukinnon kanssa. Se on pelkkä hajuton ja mauton muovikukka muovivaasissa, jolle osoitetaan ihailua tekohymyn takaa tyhjillä sanoilla – ja kansa luulee tuntevansa aidon kevään tuoksun.

Arjessa synteettinen demokratia toimii suljettuna sisäpiirinä, jossa vallassa oleva hillotolppaan hitsautunut eliitti virkamieskoneistoineen suojelee omiaan järjestelmässä, jossa pohjaton itsekkyys ja vallanhimo on naamioitu hyveeksi – kansan palvelimiseksi. Äänestäjä ei koskaan valitse vapaasti edustajaansa, vaan valitsee ainoastaan puoluekoneistojen, rahoittajien ja valtakartellien etukäteen hyväksymästä, pureskellusta listasta. Kiltisti kuonokoppaa kantava valtamedia, eliitin äänitorvi, ei vahdi vaan vikisee korvat luimussa ja toisinajattelijoita ei ole, koska kukaan ei enää ajattele. Näennäisyydet on piilotettu niin taitavasti, että kansa uskoo vilpittömästi elävänsä vapaassa oikeusvaltiossa, onnelassa. Taustalla koneisto kuitenkin jauhaa mielellään melutta täysin eliitin eduksi heidän asettamien säätöjen mukaan – kyse ei ole edes pelkästä läpinäkyvästä näennäisdemokratiasta, vaan rakenteellisesta illuusiosta tai täydellistetystä fasadista – järjestelmästä, jossa sekä paimenten että paimennettavien itsepetos on institutionalisoitu niin syvälle, eikä kukaan edes näe sitä häkkiä, jossa he paskartelevat.

Vaali- eli näennäisdemokratiat (elektoraalinen demokratia / hybridihallinto): Vaaleja kyllä järjestetään säännöllisesti, ehdokkaitakin voi olla enemmän kuin yksi ja kansa käy uurnilla ”luulemassa” osallistuvansa, mutta pelikentällä on vain yksi maali – vaalikarjan maali. Maalivahti (kansanjohtaja) on tietysti eliminoitu, joten koneisto saa vapaasti latoa osumia vaalikarjan verkkoon. Vallanpitäjät ovat kahlinneet (tarvittaessa käsiasein) median ja toisinajattelijat. Eliitti kontrolloi avoimesti vaalilakeja, virkamieskuntaa ja nakertavat instituutiot kuten oikeuslaitoksen ontoiksi tupajumien lailla – sisältäpäin. Opposition vaalikampanjointi ja mielen osoitukset ovat käytännössä mahdottomia, koska ehdokasasettelua rajoitetaan ja väkivallasta nauttivat mellakkapoliisit hakkaavat mielellään jopa aseettomia vanhuksia. Korruptio rehottaa – vesitykit laulavat, maaliverkon repeillessä tainnutuskranaatit pölähtelevät ja kyynelkaasuammukset savuavat– who cares!

Niin kauan kuin jääkaapissa on ruokaa, sähköt toimivat ja koti säilyy, ihminen sietää lähes mitä tahansa sananvapauden riistoa, nöyryytystä, moraalista rappiota tai totalitaarista valvontaa Vaali- eli näennäisdemokratiassa vaalit toimivat vain turvallisena rituaalina – maskina, joka antaa diktatuurille ja korruptoituneelle koneistolle "demokraattisen" leiman” lännen” kanssa molempia osapuolia hyödyttäviä kauppasopimuksia solmittaessa ilman, että vallanpitäjien todelliseen asemaan tai koneiston perusrakenteisiin voidaan koskaan puuttua tai että lännen poliittistaloudellisen eliitin makeat yöunet häiriintyisivät.
Jos emme suostu karuun tilastolliseen todellisuuteen: pelkästään suljetuissa diktatuureissa tai muissa autoritaarisissa järjestelmissä (vaalidiktatuurit mukaan lukien) elää jo noin 75 prosenttia eli noin 6 miljardia ihmistä maapallon väestöstä, vaan haluamme olla vapaita, ehkä jopa veljiä keskenämme, peräti tasa-arvoisia muiden kanssa, niin olisiko demokratia, jos ei nyt ihan missä tahansa muodossa, kuitenkin vastaus toiveisiini. Onko kyseessä kansalaisvelvollisuus vai kansalaisoikeue, kuka tietää – vai onko koko vaaliuurnilla raahustaminen loppujen lopuksi vain järjestelmän keino sitouttaa ihminen rasvaamaan sitä samaa konetta, joka lopulta jauhaa hänet? Politrukin, järjestelmän uskonnollinen vartija, kiertää toreilla ja turuilla lirkutellen ja leperrellen sinulle rasvaisen makkaragrillin hajussa kuin pikkulapselle rokkakanuuna aseenaan, valvomassa kuuliaisuuttasi, muistuttamassa ”kansalaisvelvollisuudestasi” huulilta irtoavien sanojen ”Äänestä ja vaikuta” saattelemana – klassinen sisään heitto, seireenin kutsu, jolla ihmiset saadaan uskomaan, että muovikukka on aito.

Antiikin Ateenan demokratian ihannoiminen on pelkkä myytti, jota on rakennettu ja ylläpidetty tarkoituksella vuosisatojen ajan. Sille on olemassa muutama keskeinen syy:

Valtion propagandakoneisto ja historiankirjoitus: Länsimainen koulutusjärjestelmä ja poliittinen historia on rakennettu illuusiolle, että moderni yhteiskunta polveutuu suoraan antiikin Kreikan "korkeakulttuurista". Antiikin saavutuksia – filosofiaa, matematiikkaa, arkkitehtuuria ja politiikkaa – on nostettu jalustalle ikään kuin länsimaisen sivistyksen puhtaana alkupisteenä, jolloin sen pimeät puolet, kuten orjuus, aggressiivinen imperialismi, alistettujen kansojen riisto sekä poikkeuksellisen suppea kansalaiskäsitys. Myös se, että yhteiskunnassa pederastia oli avoimesti hyväksytty ja ihannoitu ilmiö, on luontevasti lakaistu maton alle.

Esimerkiksi orjuus ei ollut vain ”yksi vähäpätöinen sivuseikka”, vaan antiikin talouden ja yhteiskuntarakenteen elinehto. Kaivokset, maatalous, käsityö ja kotiaskareet pyörivät orjien pakkotyöllä, mikä vapautti vapaat kansalaiset (”demokratian toteuttajat”) keskittymään politiikkaan ja filosofointiin. Koko järjestelmä nojasi ihmisoikeuksien järjestelmälliseen ja laillistettuun polkemiseen.
Antiikin loisto ja taloudellinen vauraus, kuten Ateenan Parthenonin rakentaminen, rahoitettiin suoraan sotilaallisella väkivallalla, muiden kaupunkivaltioiden pakottamisella verolle (esimerkkinä Deloksen meriliiton varojen siirtäminen Ateenan omiin nimiin) ja sotavankien orjuuttamisella. Demokraattinen päätöksenteko kotona ei estänyt raakoja kansanmurhia tai valloitettujen alueiden alistamista (kuten Meloksen piiritys ja sen asukkaiden teurastus sivistyneen Ateenan toimesta).
Vaikka Ateenassa puhuttiin demokratiasta, suuri osa kaupungin asukkaista oli muukalaisia (metoikkeja), joilla ei ollut poliittisia oikeuksia tai maanomistusoikeutta huolimatta siitä, että he pyörittivät suurta osaa kaupan ja talouden rattaista. Kansalaisuus oli tiukka, periytyvä kasti- tai eliittietuisuus, ei mikään yleismaailmallinen ihmisoikeus.

Antiikin demokratian ”kulta-aika” sisälsi avointa demagogiaa, kansankiihotusta ja kykyä manipuloida joukkoja tunteisiin vetoamalla. Kun joku kriittinen ääni, kuten Sokrates, kyseenalaisti järjestelmän perusteet tai nuorison ”turmeltumisen” varjolla haastoi vallitsevat dogmit, koneisto tuomitsi hänet kuolemaan ja juotatti hänellä myrkkypikarin.
Klassisessa Ateenassa naisilla ei ollut minkäänlaisia poliittisia oikeuksia, äänioikeutta tai edes sananvaltaa omiin avioliittoihinsa tai omaisuuteensa. He olivat holhouksen alaisia (ensiksi mainitun isän, sitten aviomiehen), ja heidän elämänsä rajoittui pitkälti kotiin (gynaikeion). Vapaiden miesten demokratia toimi siis suoraan puolikkaan väestön alistamisen ja sulkemisen ulkopuolelle varjolla. 

Pederastiakin on siloteltu historiankirjoituksessa pois tai selitetty pois "ajan hengellä", jotta antiikista on voitu luoda puhdas ja jalustalle nostettu esikuva nykyajan instituutioille. Historian eri muotoja tarkasteltaessa, aivan samalla tavalla lapsiavioliittoja, klaanijärjestelmien pakkoavioliittoja tai feodaalisia alistussuhteita on vuosisatojen ajan perusteltu "traditiolla", "kasvatuksella", "yhteiskunnallisella tarkoituksella" ja kyseisen ajan omalla moraalilla – oman mädän kaksinaismoraaliin peittämiseksi.

Legitimiteetin luominen nykyisille järjestelmille: Kun feodaalinen järjestelmä ja maaorjuus alkoivat narista liitoksissaan ja alemmat luokat alkoivat liikehtiä, vanha suora mielivalta ja feodaaliherrojen ehdoton valta eivät enää sellaisenaan taanneet yhteiskuntarauhaa. Niinpä valtaeliitti – monarkit, nouseva porvaristo ja varhainen teollinen pääoma – joutui kehittämään venttiilin, jonka kautta massojen patoutunut paine saatiin purettua hallitusti. Äänestämisestä tehtiin näennäinen ”kansan tahdon ilmentymä”, turvallinen rituaali, jossa kansa sai kerran muutamassa vuodessa valita, mikä eliitin haarayksikkö tai puolue saa kulloinkin kahmia hetken resursseja.

Ideologisella tasolla tätä modernin parlamentarismin ja uudelleen muotoillun demokratiakäsityksen olivat mukana muovailemassa valistusajan viisaina pidetyt ajattelijat ja yhteiskuntasopimusteoreetikot, kuten John Locke, Jean-Jacques Rousseau ja myöhemmin liberaalit poliittiset arkkitehdit, joiden teorioilla demokratian kaikkivoipaisuudesta feodalismin romahduttanut yhteiskuntakoneisto viilattiin kisakuntoon – ja massoilta viilattiin linssit! Valistusajan ruudinkeksijät loivat käsitteen kansansuvereniteetista – häikäisevän koristeellisen julkisivun, joka peitti sen tosiasian, että todellinen taloudellinen ja institutionaalinen päätöksenteko ja varsinainen tuotantolinja säilyi tiukasti omistavan luokan käsissä. 
Uusia, edustuksellisia hallintomuotoja rakenneltaessa Euroopassa ja Amerikassa (erityisesti valistusajalta lähtien), vallanpitäjien ja ajattelijoiden oli hyödyllistä luoda yhteys klassiseen antiikkiin – perustella tyhjät lupauksensa ylväin sanoin – kutoa keisarille uudet vaatteet. Ivaako Hans Christian Andersen sadussaan ”Keisarin uudet vaatteet” (1837) juuri näitä ruudinkeksijöitä – uudet vaatteet ovat näkymätöntä kaikille niille, jotka ovat tyhmiä tai tehtäväänsä kelvottomia, vai massat juovuttanutta joukkohulluutta, mikä saa kansanjoukot näkemään kangastuksia, tavoittelemaan virvatulia ja teeskentelemään olevansa onnellinen – mene ja tiedä?

Kun nykyistä äänestysjärjestelmää kutsutaan "demokratiaksi" ja sen juuret väitetään juontuvan Ateenaan, järjestelmään saadaan kansalle tarjoiltua automaattisesti arvokas ja moraalinen leima – ikään kuin kyse olisi ikivanhasta kansan tahdon toteuttamisen ihanteesta, vaikka käytännön toimintatapa olisi karu entisenkaltainen todellisuus – lypsykoneen ja lihamyllyn yhdistelmä. 

Koko demokraattisen järjestelmään sisältyvän sanahelinän nerokkuus piilee juuri siinä: se antaa ihmisille illuusion osallisuudesta ja vapaudesta, jotta vaikka eliitin kasvot vaihtuvat, niin itse lypsykone ja lihamylly pyörivät niin kuin ennenkin ilman, että niiden toiminta-asetuksiin kosketaan koskaan

Käsitteiden hämärtäminen: Sanan "demokratia" merkitystä muutettiinkin eliitin toimesta härskisti. Antiikin termi (demos + kratos) tarkoitti kirjaimellisesti kansan valtaa, ja kun sitä käytetään nykyään kuvaamaan miljoonien ihmisten valtiota, harva tulee kyseenalaistaneeksi, että alkuperäisessä viitekehyksessä "kansa" tarkoittikin vain pientä, etuoikeutetun, omistavan eliitin mielivaltaa. 
Kun antiikin mallia nostetaan kritiikittä jalustalle, eliitti vaikenee, ja kansa unohtaa, että demokratia toimi antiikin aikoina vain siksi, että koneiston konehuoneessa ihmiset oli jaettu täysin raa'asti hyödykkeisiin, työkaluihin ja toisen luokan sivullisiin. Kreikan ihannointi demokratian kehtona toimii siis peitetarinana, joka antaa nykyiselle vallankäytölle pyhän ja historiallisen oikeutuksen.

 Sivuhuomautus – sanoilla hämääminen: Suomalaiset maailman onnellisin kansa

Suomalaisten onnellisuuteen, sanaan happiness liittyy demokratia-sanan kaltainen eliitin ja median ylläpitämä harha – muunneltu totuus. Harha syntyy yksinkertaisesti siitä, miten sana ”onnellisuus” ymmärretään ja mitä sen väitetään tarkoittavan. Kyseessä on siis eräänlainen käännöskukkasen luoma ja median, vallan vahtikoirien, pikemminkin eliitin äänitorven edelleen ja hyvin hanakasti levittämä itsepetos – kuin uskonnollinen liturgia, joka palvelee hallitsevan eliitin kansalaisiin kohdistamia mielenhallintamenetelmiä erinomaisesti. Englannin kielen sana happiness kääntyy ajattelukyvyttömien ja kielitaidottomien toimittajien suussa suomeksi onnellisuudeksi, vaikka sanassa on pikemminkin kyseessä turvattu, vakaa ja toimiva arki

– olosuhteita, joissa suuri enemmistö sekä onnettomista että onnellisista pysyy hengissä.

YK:n World Happiness Report -raportissa, jossa Suomi on valittu kärkisijalle jo yhdeksän kertaa peräkkäin (viimeisimpänä vuonna 2026), ei kysytäkään vastaajan iloa, hymyä, riemua, saati sisäistä rauhaa – onnellisuutta. Tutkimus mittaa todellisuudessa vain tyytyväisyyttä aineelliseen elämään ja yhteiskunnan suhteellista vakautta. Suomi ei suinkaan ole maailman onnellisin maa – kaukana siitä, jos onnellisuus tarkoittaa ihmisen jatkuvaa sisäistä hyvänolontunnetta. Suomessahan kärsitään poliittisen eliitin vakuutteluista ja hyvinvointiyhteiskunnasta huolimatta muun muassa vakavista mielenterveysongelmista, itsemurhista, ”hyvinvointijärjestelmien” alasajosta, laajamittaisesta masennuksesta, nuorten pahoinvoinnista, työttömyydestä, yksinäisyydestä (hoitokodeissa ja kodeissa vanhuksia kuolee kuin kärpäsiä) ja mittavista taloushuolista.

Kun puretaan koulukirjojen demokratia -ihanteet pois, synteettisen reaalidemokratian todellinen luonne jäsentyy muutaman kovan peruslain kautta:
1. Enemmistövalta vastaan perustuslaillinen suojaus
Ihanteessa demokratia tarkoittaa sitä, että kansan enemmistö päättää suunnan. Todellisuudessa länsimaiset valtiot eivät ole puhtaita demokratioita, vaan enemmän tai vähemmän liberaaleja perustuslaillisia tasavaltoja – joskus jopa demokratian irvikuvia. Tämä tarkoittaa, että järjestelmään on tarkoituksella rakennettu lukuisia jarruja – riippumaton tuomioistuinlaitos, perustuslait, vaalijärjestelmä, kansainväliset sopimukset ja syvälle juurtunut virkamieskunta mellakkapoliiseineen – joiden nimenomainen tehtävä on estää vaaleilla valittua enemmistöä (jos sattuisi voittamaan) tekemästä mitä tahansa, tai estämään epätoivotut voimat pääsemästä lainkaan valtaan. Haastajien silmissä tämä näyttäytyy epädemokraattisena eliitin suojamuurina, kun taas puolustajien mielestä se on ainoa keino estää ”enemmistön tyrannia”.
2. Eliittiteoriat: Kuka todellisuudessa hallitsee?
Klassiset sosiologit ja politiikan tutkijat, kuten Robert Michels ja Joseph Schumpeter, totesivat jo yli sata vuotta sitten kylmän tosiasian: jokainen suuri organisaatio ja valtio päätyy aina ennemmin tai myöhemmin pienen vähemmistön, jonkinlaisen "Kärpästen herran" tai oligarkkien ryhmän johtamaksi. Michelsin kuuluisa ”oligarkian rautainen laki” kiteyttää, että vaikka puolue tai valtio kuinka väittäisi olevansa kansanvaltainen, todellinen valta kasaantuu aina aseet omistavalle byrokratialle, asiantuntijoille ja eliitille. Schumpeter puolestaan määritteli demokratian vain menetelmäksi: kansa ei itse asiassa hallitse, vaan kansan suodaan säännöllisin väliajoin valita vaaleissa, mikä eliitin ryhmittymistä saa sillä erää käyttää valtaa.
3. Portinvartijat ja hyväksytyn ajattelun kehä
Demokratian pelikenttä ei ole koskaan neutraali. Siinä on aina portinvartijoita: pääoma, valtamedia, yliopistot, suuryritykset, valtion turvallisuusorganisaatiot sekä laki ja oikeus, joka ei suinkaan ole kaikille sama. Nämä instituutiot määrittelevät niin sanotun Overtonin ikkunan – eli sen, mitkä mielipiteet ja tavoitteet ovat kulloinkin ”järkeviä ja salonkikelpoisia”, eli ne, jotka auttavat oman lehmän ojasta ja mitkä leimataan yhteistä venettä keikuttavaksi ”vaaralliseksi ääriajatteluksi”. Kun jokin uusi liike pyrkii murtamaan tämän ikkunan rajat, portinvartijat aktivoituvat suojelemaan vallitsevaa konsensusta ”niskoittelijoilta” kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin – pidätyksin, vankilatuomioin ja vaikka aseellisesti.
4. Suvaitsevaisuuden ja vapauden paradoksi
Filosofi Karl Popper muotoili teoksessaan ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset” kuuluisan suvaitsevaisuuden paradoksin: jos yhteiskunta on rajattoman suvaitsevainen, suvaitsemattomat käyttävät järjestelmää hyväkseen ja tuhoavat lopulta suvaitsevaisuuden. Tämän seurauksena järjestelmä joutuu toimimaan epäsuvaitsevasti ja karsimaan niitä ääniä, joiden se katsoo uhkaavan järjestelmän olemassaoloa. Ongelmaksi muodostuu aina sama ikuinen kysymys: kuka päättää, kuka on uhka? Vallassa olijat päättävät aina luonnostaan, että heidän omat haastajansa ovat se suurin uhka.

Demokratia on kuin valkokärpässieni, solumyrkkyjä sisältävä tappava myrkkysieni, joka päällisin muistuttaa puhtaan valkoista viatonta neitsyttä – muistuttaen erehdyttävästi herkkusientä. Keitä, paista tai kuivaa – no way – metsästä ei koskaan pitäisikään kerätä mitään valkoisia sieniä, ellei ole sataprosenttisen varma tunnistuksesta, kuten vaaleissakaan ei koskaan pitäisi äänestää ketään, koska tunnistus on turha – jokainen ehdokas aiheuttaa vähintään pahoinvointia.Demokratia ei todellisuudessa ole pelkkää vaalikampanjointia, tyhjiä vaalilupauksia, äänestämistä ja ääntenlaskua, vaan jatkuvaa lehmänkauppojen lumeeksi hiekkalaatikolla jatkettu lällättelyä. Se on lapsena kesken jäänyttä loan viskomista toisten silmille ja kissanpissalta tuoksuvasta hiekasta muiden rakentamien kakkujen kasaan potkimista – samalla kun äänestäjä kuvittelee tehneensä "vapaan ja itsenäisen" valinnan. Mutta todellisuudessa vaalikarja toimii kuin ruokakupilleen kutsutut eläimet: ääni menee sille ehdokkaalle tai puolueelle, joka lupaa pitää kupin täytenä ja suojella väkirehun märehtijää toisten ryhmien vaatimuksilta.

Äänestämällä kansalainen ei saa edustajaa, vaan antaa järjestelmälle valtakirjan hallita itseään seuraavat neljä vuotta ilman minkäänlaista juridista tai suoraa vastuuta. Vaalilupaukset voidaan unohtaa heti vaali-illan jälkeen, koska edustajalla ei ole sitovaa mandaattia äänestäjiinsä nähden, vaan ainoastaan puoluekuriin ja taustavoimiin. Vaalien suurin tehtävä ei ole vallan vaihtaminen, vaan järjestelmän itsensä oikeuttaminen valheellisen kehotuksen ”Äänestä niin vaikutat” saattelemana. Kun ihminen käy tiputtamassa lapun uurnaan, hän sitoutuu samalla hyväksymään kaiken, mitä hallinto tekee. Vaikka päätökset olisivat kuinka tuhoisia, järjestelmä voi aina vastata: "Itsepähän äänestitte, tämä on kansan tahto." Kuten kirjailija Mark Twain asian aikanaan tiivisti: "Jos äänestämisellä voisi todella muuttaa asioita, se olisi kielletty lailla."
Vaalit ovat demokratian sirkuksen päänumero, jolla pidetään huoli siitä, että kansa riitelee keskenään puolueväreistä, jotta media saa mielekästä uutisoitavaa. Suurin osa äänestäjistä käyttää ääntään puhtaasti suojellakseen omia resurssejaan – lompakkoaan: eläkkeitä, tukia, verovähennyksiä, julkisia virkoja tai oman ammattiryhmän etuuksia. Poliitikot tietävät tämän ja siksi vaaliohjelmat ovat käytännössä halvan tavaran huutokauppoja, joissa luvataan valtion kassasta juuri sen verran rahaa ja turvaa kuin mahdollista nimenomaan niille äänestäjäryhmille, joiden äänet ratkaisevat vaalit. Ja jotta kansa pysyisi passiivisena eikä nousisi vastarintaan, demokraattiset hallitukset ottavat jatkuvasti lisää velkaa ylläpitääkseen kulissia ja palveluita. Niin kauan kuin illuusio aineellisesta hyvinvoinnista säilyy, massat pysyvät tyytyväisinä ja vaaliuurnat täyttyvät ennakoitavasti.

Sivistyneissä länsimaisissa demokratioissa suurten massojen hallitsemisesta viekkauden ja totuuden muuntelun avulla on tehty varsinaista taidetta – vieläpä viihteen varjolla. Ihmisiä aivopestään ja holhotaan pienestä pitäen mitä hienovaraisimmin, itse asiassa pelkällä illuusiolla hallittaville muka luovutetusta vallasta, mahdollisuudesta päättää itse vaaleissa, äänestämällä omasta kohtalostaan. Sinulle on opetettu, että vaalit ovat kansalaisvelvollisuus, vaikka vaalit ovat todellisuudessa pelkkä farssi. Vaalit on alistettu täysin samalle mekaniikalle kuin saippuan tai virvoitusjuomien myynti. Ehdokkaat eivät edusta aatteita tai kansaa, vaan heidät stailataan, käsikirjoitetaan ja pakataan vaalikonsulttien toimesta helposti nieltäviksi tuotteiksi. Vaalikampanja on viihdetapahtuma, jossa keskitytään imagoihin, tunteisiin vetoaviin iskulauseisiin ja keinotekoisiin kohuihin sen sijaan, että puhuttaisiin vallan todellisesta jakautumisesta, saati eliitin moraalista – mass psychology rules.

Valtaapitävät tarvitsevat ainoastaan mahdollisimman paljon äänestäjiä, korkean äänestysprosentin, jotta he voivat hyvällä omallatunnolla ja kirkkain silmin perustella itselleen saaneensa valtansa laillisesti kansalta. Mutta ajattele: sen sijaan, että ehdokkaat käytännössä palvelisivat äänestäjiä hyvillä töillä, auttamalla lähimmäisiään, he uhraavat vaalien alla huomattavia summia omia ja kansalaisilta verovaroin sekä erilaisin lahjoituksin, jopa hämärin tulosiirroin kerättyä rahaa oman itsensä, erinomaisuutensa kehumiseen. Tuon itsekehuun kerätyn rahan nämä ehdokkaat voisivat käyttää suoraan köyhien ja muiden vähäosaisten auttamiseen, jos he olisivat pyyteettömästi hyväsydämisiä lähimmäisiään kohtaan. Mutta silloinhan vaarana olisi, että he eivät tulisikaan valituksi edustamaan meitä, omien etujensa sijaan ajamaan etujamme. Heidän oma kuvansa ei katsoisi heitä enää tienvarsipylväistä.

Tällainen ällöttävää omaa kehua kilometrien päähän löyhkäävä katala käytös kertoo, että suurin osa kansanedustajista käytännössä ”ostaa” edustajapaikkansa ajattelemaan kykenemättömiltä äänestäjiltä rahalla, ei käytännön teoilla. Ja ylipäätään tällainen omakehu kertoo, että kyseisen henkilön psyyke on häiriintynyt, koska hänen heikko itsetuntonsa kaipaa jatkuvan omien kuvien ihailun lisäksi tuntuvaa ulkopuolista pönkitystä. Ja toisaalta vaalimainonnan avulla ”ansaitut” edustajapaikat paljastavat vääjäämättä sen, että kansanedustajan ”työ” ei suinkaan ole heitä äänestäneiden pyyteetöntä auttamista hyvyydellä, vaan että myös pahuus ja ahne eri ryhmien välinen itsekkyys on aivan yhtä sallittua demokratiassa kuin diktatuurissakin. Näin ollen demokratia ei ole suinkaan mikään tae onnelasta, vaan aivan yhtä hyvin vaalikarjaa manipuloimalla enemmistö kansanedustajista voi toimia käytännössä juuri päinvastoin kuin kansan todellinen etu vaatii. Demokratia voi siis olla, aivan samoin kuin diktatuuri, vähemmistön mielivaltaa enemmistöä kohtaan. 

Demokratia on sairaus – narsistien tasapainoilua trapetsilla – kansan tyytymättömyyden, kapinan ja vakiintuneen eliitin ahneuden, itsepuolustuksen välillä. Viimeistään silloin kun järjestelmä kokee olevansa uhattuna, silkkihansikkaat putoavat ja esiin astuu valtion ydin, kova sadistismasokistinen perusluonne – aggressio, valta suojelee aina ensisijaisesti itseään.

Egon Friedell tiivisti teoksissaan – erityisesti 3-osaisessa ”Uuden ajan kulttuurihistoriassaan” (1927–1931) – modernin massademokratian illuusion purevan sarkastisesti: hän näki sen pohjimmiltaan dilettantismin ja keskinkertaisuuden itsetuntona, jossa äänten mekaaninen laskenta korvaa laadun ja totuuden. Friedellin mukaan demokratia luo illuusion siitä, että asioista päättäminen voidaan jättää massoille, mutta todellisuudessa koneisto valikoi aina sen heikoimman yhteisen nimittäjän. Tämä näkyy reaalidemokratiassa kolmella tavalla:

1.      Ideoiden ja poliittisen sisällön vesittyminen: Jotta puolue tai poliitikko voi saada taakseen suuren enemmistön äänistä, sen täytyy miellyttää mahdollisimman monia – tai ainakin olla ärsyttämättä ketään liikaa. Lopputuloksena on harmaata, kritiikitöntä ja hajutonta keskustelua, josta terävimmät särmät, radikaalit ajatukset ja vaativat totuudet on hiottu pois. Se on juuri se "heikoin yhteinen nimittäjä", jonka kaikki voivat hyväksyä ilman vastarintaa.

2.      Kansan "alentaminen" massaksi: Demokratia ei Friedellin tai muiden kriitikkojen mukaan nosta kaikkia yksilöitä älylliseen tai moraaliseen huippuunsa, vaan se vetää ihmiset keskimääräiselle, helposti johdateltavalle tasolle. Massassa yksilön kriittinen ajattelu korvautuu viihdyttävillä tunteilla, mukavuudenhalulla ja mainonnan tai propagandan tarjoamilla valmiilla vastauksilla.

3.      Johtajien valikoituminen: Järjestelmässä, joka perustuu massojen suosioon, eivät nouse huipulle syvällisimmät tai viisaimmat ajattelijat, vaan ne, jotka osaavat parhaiten hyödyntää populismia, pelkoja ja matalimpia vaistoja. Koneisto seuloo esiin ne hahmot, jotka ovat tarpeeksi joustavia mukautumaan kulissien takaiseen peliin, lehmänkauppoja ja ovat valmiit myymään itsensä – eli juuri tuon saman heikoimman nimittäjän mukaisia peilejä äänestäjilleen.

Lyhyesti sanottuna: koneisto ei hae parasta mahdollista ratkaisua tai viisainta johtajaa, vaan se hakee matalinta yhteistä tasoa, jolla koneen pyöriminen ja kansan tyytyväisenä pitäminen voidaan vielä turvata ilman häiriöitä.
Friedell huomautti, että suuri joukko ihmisiä ei koskaan luonnostaan etsi totuutta tai korkeinta viisautta, vaan taitavasti paketoitua mielenrauhaa ja omia ennakkoluulojaan. Friedellin logiikka osuukin naulan kantaan:
Tasa-arvon myytti vastaan vallan luonto: Friedell piti valistusajan uskoa ihmisten luonnolliseen poliittiseen järkevyyteen naiivina fiktiona. Heti kun "kansanvalta" tuottaa tuloksen, jota ohjaava eliitti tai kulttuurinen eliitti ei hyväksy, demokratian julistettu tasa-arvoisuus lakkaa olemasta voimassa ja tilalle astuu moraalinen holhous.
Mekanismi vastaan henki: Friedellille demokratia näyttäytyi usein hengettömänä hallintotekniikkana. Se teeskentelee olevansa neutraali, mutta on todellisuudessa riippuvainen taustalla naruja vetelevistä mielipiteenmuokkaajista, byrokraateista ja agitaattoreista – massapsykologiasta.

Massapsykologia sanalla on demokratiassa hyvin ikävä kaiku. Se mielletään yksinomaan autoritääristen diktatuurien käyttämäksi manipulointimenetelmäksi, vaikka aiheeseen perehtymistä varten saatavilla olisi muun muassa Gustave Le Bonin Massojen sielu (Psychologie des foules, 1895), Sigmund Freudin Joukkopsykologia ja minän analyysi (Massenpsychologie und Ich-Analyse, 1921), Adolf Hitlerin ”Taisteluni”-kirjan Sotapropaganda -luku (Mein Kampf, 1925), Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia (Massenpsychologie des Faschismus, 1933) ja Elias Canettin Massat ja valta (Masse und Macht, 1960).

Keskinkertaisuuden diktatuuri: Friedellin historiankäsityksessä merkittävät asiat syntyvät aina poikkeusyksilöiden, luovan hengen ja jännitteiden kautta – ei koskaan virkamieskompromisseina tai enemmistöäänestyksinä. Massademokratian hän näki pyrkivän tasapäistämään kaiken särmän, ja jos joku nostaa päätään järjestelmän normien yli, koneisto reagoi vaistomaisesti tasoittamalla sen alas.
Friedellin filosofinen ja samalla äärimmäisen kyyninen huomionsa oli, että demokratia on parhaimmillaankin vain sivistynyttä teatteria. Se toimii niin kauan kuin näyttelijät noudattavat sovittua käsikirjoitusta ja täyttävät roolinsa, mutta heti kun näyttämölle astuu voimia, jotka eivät tunnusta kulissien pyhyyttä, järjestelmä joutuu paljastamaan oman mekaanisen ja usein armottoman luonteensa. Egon Friedell totesikin:

Koulukirjoissa tosin enimmäkseen ilmoitetaan kansan sammumaton vapauden jano suurten mullistusten syyksi. Mutta tämä on kaikista valheellisista perusteista, mitä voitaisiin valita, valheellisin. Kansa ei milloinkaan halua vapautta, ensinnäkin, koska sillä ei ole mitään käsitystä siitä, ja toiseksi, koska se ei sillä osaisi tehdä mitään.
Suurin osa ihmiskuntaa, jota kasvatus eikä filosofia ole tehneet kykeneväksi olemaan vapaa, joutuisi kuitenkin mitä lohduttomimman ikävystymisen valtaan, elleivät tuhannet pakkotoimenpiteet kääntäisi sitä pois itsestään ja sisäisestä tyhjyydestään.
Mutta ”suvereenin kansan” hallitusta varjelee kaikelta itserajoitukselta petollinen kehäpäätelmä, sillä se on oikeassa, koska se on joukkotahto, ja se on joukkotahto, koska se on oikeassa.

Ihmetteletkö koskaan, kuinka olet joutunut samaan veneeseen narsistijoukon kanssa? Mieti – jos veneen piirittää haiparvi, pyhä kansalaisvelvollisuutesi on toimia syöttinä, haiden ruokana. Jos taas ulappa on aava ja nälkäisiä narsisteja huikoo, olet sopiva välipala – jakamaton kansallisoikeutesi!