Silti filosofit ovat halunneet kohta 250 vuotta määritellä Vapauden
olemuksen. Nykyisin näennäinen vapaus määritellään perinteisesti kahdella
toisiaan täydentävällä, mutta filosofisesti aivan eri tavalla toimivalla
ulottuvuudella, joiden taustalla on ennen kaikkea filosofi Isaiah Berlinin
klassinen jako:
Negatiivinen
vapaus (vapaus jostakin): Perinteinen liberaali vapauttamisen muoto. Se
tarkoittaa ulkoisen pakon, esteiden ja mielivallan poistamista. Olet vapaa, kun
muut tai valtio eivät estä sinua toimimasta, sanomasta tai liikkumasta omien
valintojesi mukaan. Se on suojakenttä yksilön ympärillä: "Älä tule
tähän rajan yli."
Positiivinen
vapaus (vapaus johonkin / voima tehdä): Kyky ja tosiasialliset resurssit
toteuttaa omaa potentiaaliaan ja tehdä valintoja. Pelkkä muodollinen lupa ei
riitä, jos ihmiseltä puuttuvat työkalut, terveys, tiedot tai toimeentulo –
silloin vapaus on vain sana heikolle.
Mutta vapauttaako
ulkoisen pakon, esteiden ja mielivallan poisto sinut? Entä sisäinen ”pakko”?
Mikä on ”mielivaltaa”? Onko se vapautta, että saat ja voit solvata ketä ja
milloin tahansa sosiaalisessa mediassa, töniä toisia ilmaisämpärijonossa,
kaataa kaverin kaljat lattialle tai oksentaa kumppanisi rinnuksille rangaistuksetta?
Yhtä ongelmallista on se, että jos sinulla ei ole taloudellisia voimavaroja,
tietoa tai terveyttä tehdä mitä haluat.
Nuo kysymykset porautuvat
suoraan näennäisen Vapauden syvimpään ytimeen. Ne osuvat heti kättelyssä
kahteen klassiseen vapauden harhaan: toisaalta siihen pinnalliseen ”vapautena”
pidettyyn mellastukseen (solvaamiseen, kyynärpäätaktiikkaan,
kaksinaamaisuuteen, vedätykseen ja sikailuun), toisaalta siihen karuun
todellisuuteen, että pelkkä paperilla oleva lupa ei auta, jos kukkaro on tyhjä,
terveys rikki tai koneisto pitää niskalenkissä – kuristusotteella. Kun nämä harhat
poimitaan irti akateemisen pölyn peittämästä korista ja peilataan elettyyn
todellisuuteen, vapauden määrittely ja sen rajat näyttävät tältä:
1. Ulkoinen pakko
vs. sisäinen ”pakko”
Perinteinen
negatiivinen vapaus (vapaus jostakin) väittää, että olet vapaa, kun poliisi ei
seiso ovella eikä kukaan pakota sinua kumartamaan, saati nöyrästi konttaamaan.
Mutta se jättää huomiotta ihmisen sisäisen vankilan.
- Jos ihminen on täysin
pakko-oireiden, pinttyneiden pelkojen, sosiaalisen hyväksynnän
riippuvuuden, katkeruuden tai suorituspakon orja, hän ei ole vapaa –
vaikka portti olisi apposen auki.
- Sisäinen pakko on usein paljon
vahvempi kahle kuin mikään ulkoinen laki. Todellinen vapaus vaatii sen,
että ihminen vapautuu oman mielensä ja koneiston syöttämistä peloista ja
ehdollistumista.
2. Mikä on
”mielivaltaa”?
Mielivaltaa ei ole
pelkkä valtion, viranomaisen tai läheisen harjoittama sorto, vaan se on myös
sitä, että vahvemman oikeus jyrää heikomman ilman mitään pysyvää moraalista tai
inhimillistä mittaa.
- Se, että sosiaalisessa
mediassa saa ”vapaasti” solvata, potkia maassa olevaa ja levittää kaikkialla
kuraa ilman vastuuta, ei ole vapautta. Se on vain viidakon lakia ja
väkivallan muoto, jossa vahvin tai äänekkäin alistaa muut, sanokoon
Luonnollinen valinta sitten mitä tahansa.
- Kun vapautta käytetään muiden lannistamiseen ja alistamiseen, se muuttuu tyranniaksi – sairaaksi aggressioksi. Vapaus ilman vastuuta ja inhimillistä mittaa ei ole vapautta nähnytkään – se on pelkkää kaaoskoneiston polttoainetta, joka lopulta pakottaa ihmiset vaatimaan itse itselleen lisää uusia kahleita ja järjestystä turvakseen.
3. Entä ne resurssit
– tieto, terveys ja talous?
Positiivinen vapaus
muistuttaa siitä, että vapauden idea on pelkkä vitsi, jos ihmiseltä
puuttuvat työkalut sen toteuttamiseen.
- Mitä iloa on siitä, että
”kaikilla on oikeus mennä ja tehdä”, jos terveys on mennyt, lääkkeisiin ei
ole varaa, koulutus on riittämätön tai elämä on resurssien puutteen vuoksi
pelkkää selviytymistä seuraavaan päivään? Silloin ihminen ei tee tietoisia
valintoja, vaan olosuhteet tekevät valinnat hänen puolestaan. Vai
tekevätkö? Entä jos olosuhteet ovatkin seurausta aiemmista valinnoista?
- Koneisto ja synteettinen
demokratia rakentavat tarkoituksella järjestelmän, joka pitää suuren osan
ihmisistä juuri tässä mukavassa ”juoksupyörässä”: tarpeeksi monta
virikettä ja turvaa, riittävästi ilmaista viihdettä, ettei tule
vallankumousta, mutta tarpeeksi monta rasitetta (velkaa, huolta, kiirettä,
sääntöjä), ettei kukaan ehdi tai pysty nostamaan päätään ja ajattelemaan aidosti
itsenäisesti – oivaltamaan, että mukava ”juoksupyöräkin” on seuraus hänen
aiemmista vapaista valinnoistaan.
Kuitenkin kaikki mitä ihmisyhteisöt pitävät enemmän tai vähemmän vapautena, on näennäistä – kuin pussillinen värikkäisiin polypropeenikalvoihin käärittyjä karkkeja. Pussista on kiva poimia aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivan soma, vaikka se olisi kuinka epäterveellinen makeinen. Kuten kansanjoukkoa väkivaltaan kiihottava paljasrintainen naikkonen barrikadeilla!
Vapaus ei kuitenkaan ole
makeinen, joka imeskellessä saa tehdä mitä tahansa – rajoilla tai ilman.
Vapaus ei anna lupaa meuhkata netissä, örveltää missä milloinkin kuten
huvittaa. Vapauden raja kulkeekin siinä, missä vapaus alkaa polkea toisen
ihmisen inhimillistä arvoa, koskemattomuutta tai elämää. Ennen rajaa vallitsee
Januksen kasvot omaava anarkia, joka todellisuudessa on vapauden ovela irvikuva.
Anarkia näyttää ulospäin tai aluksi vapaudelta,
mutta paljastaa kääntöpuolellaan jotain aivan muuta, väkivallan ja kaaoksen. Anarkia
on henkisen pahoinvoinnin oire, tila,
jossa pohjaton itsekkyys, opportunismi
ja vahvemman oikeus – pohjaton tyhmyys palkitaan dopamiinilla. Anarkismin
vapaus on vapautta alistaa heikommat – ihminen toimii kuin saalistava peto:
toinen kelpaa vain oman sisäisen tyhjyyden kaipaamaksi ravinnoksi. Anarkia ei
ole vapauden toteutuma, vaan biologisen
vaurion ja koneiston manipuloinnin aiheuttama oikosulku. Se on
se hetki, jolloin värikäs polypropeenipussi repeää, karkit leviävät maahan, ja
lauma alkaa raadella toisiaan pelkän primitiivisen selviytymisvaiston sokeuttamana.
Esimerkiksi
punk-rokkarit, jotka aloittivat hilluntansa 1970-luvulla Sex Pistolsien ”Anarchy
in the U.K.” -kappaleen säestämänä, kuvaavat täydellisesti sitä, miten anarkian kasvot muuttuvat päämäärättömän nuorison
keskuudessa kauniista poliittisesta aatteesta – filosofinen
unelma vapaista, keskinäiseen solidaarisuuteen ja vapaaehtoisuuteen
perustuvista yhteisöistä ilman pakkoa –
käytännössä irvokkaaksi todellisuudeksi: paikallaan pogoamiseksi, suuvaahdossa
mölyämiseksi, irvistelyksi ja toistensa päälle räkimiseksi, riehumiseksi,
itsekidutukseksi, omaan lihaansa ripustettaviksi hakaneuloiksi, lihakoukuiksi, erilaisiksi
tangoiksi tai renkaiksi, itsensä lävistämiseksi nitojakoneilla, porttigongiin
kuseskeluksi sekä yleiseksi oksenteluksi – kannatettavaksi edistykselliseksi
ja yhteiskunnalliseksi kapinaksi. Silmitön riehunta, kipu ja tuska korvaavat
hellyyden ja läheisyyden. Masokismista tulee menetetyn ja/tai saavuttamattoman
rakkauden korvike. Olosuhteista ei puuttunut muuta kuin se, että levy-yhtiöt
moguleineen, jotka keräsivät nuorilta liikenevät rahat, olisivat ryhtyneet
rättikaupoissaan jakamaan Malcolm McLarenin johdolla äänettömän hätähuudon
keskellä henkisesti epävakaille yksilöille hakaneulojen ostajille kylkiäiseksi
ladattuja käsiaseita.
Jos ihmisyksilön
tavoitteena on olla paitsi vapaa, myös veljiä keskenään ja tasa-arvoisia,
on hänen vapautettava ensin itsensä. Aivan kuten on mahdotonta rakastaa ketään,
jollei ensin rakasta itseään. Vapaus on sitä, että ihminen hylkää elämässään
pelon (mikä ei tarkoita suinkaan uhkarohkeutta), vaan pelottomuutta, jolloin
hän tunnistaa vaivatta häkit, joissa häntä on pidetty vankina ja yritetään edelleen
pitää vangittuna – pystyy seisomaan omilla jaloillaan – luopuu kahleista
(omaisuuden hamuaminen, kunnian ja vallan tavoittelu) mutta ei luovuta.
Todellinen vapaus ei
ole iskusana, vaan tietoisuutta, sisäistä itsemääräämisoikeutta, ei pelkästään
kykyä vaan myös tahtoa elää ilman pelkoa tai kahleita. Vapaus on itse asiassa
moraalinen ratkaisu – vapaan tahdon valinta hyvän ja pahan välillä. Vapaa
tahto ja vapauden olemus ovat saman kolikon kaksi puolta: toinen on se
mekaaninen ja moraalinen koneisto, joka tekee valinnan hyvän ja pahan välillä,
ja toinen on se sisäinen pelottomuus ja itsemääräämisoikeus, joka tekee
ihmisestä todella vapaan kantamaan valintojensa seuraukset.
Entä Ranskan vallankumouksen iskusanoista toinen, veljeys? Tarkoittaako se samanlaista veljeyttä kuin Kainilla ja Aabelilla – veriveljeyttä? Veljeyden käsitykseen sisältyy mielenkiitoinen juonne, sillä vuoden 1933/1938 kirkkoraamattu kertoo ilmiselvästi:
Sen sijaan heprean
oppineiden kanssa pitkään työskennellyt Steinbeck osoitti, että verbi onkin
konjunktiivi eli mahdollisuutta ilmaiseva muoto – se tarkoittaa
kirjaimellisesti sanaa "Timshel" – "Sinä voit". Se
jättää synnin välttämisen puhtaasti ihmisen omalle vapaalle tahdolle ilman
ennalta määrättyä pakkoa. Suomalainen vuoden 1933 kirkkoraamattu osui tähän
ytimeen omalla kehotuksellaan "mutta hallitse sinä sitä!",
joka vetoaa suoraan yksilön omaan valtaan ja vastuuseen.
Veljeys ei siis ole mikään automaattinen tai pakotettu yhteiselo, vaan se vaatii sen, että ihminen ensin katsoo omaa pimeyttään – malkaa omassa silmässään – ja tekee tietoisen valinnan olla tappamatta veljeään. Genesaretinjärven kapinallinen latasikin vastapalloon:
Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi? Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi? Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä. (Matt.7:3–5)
Malkassa on kyse
kaksinaismoraalista, yksinkertaisimmillaan tekojen ja sanojen ristiriidasta.
Vai kuvitteletko, että Jeesus vuorisaarnassa todella kehotti kuulijoita
poistamaan silmistään konkreettisesti näkökykyä haittaavia roskia? Malkahan on
katemateriaalin painona pidetty harjalta räystäälle kulkeva halkaistu seiväs.
Jeesusko siis muka kehotti kuulijoitaan poistamaan silmistään monimetrisiä
seipäitä?
Useimmat meistä eivät kuitenkaan
edes ymmärrä, mitä kaksinaismoraali oikein on (varmaan jotain hyvän makuista
kotiin kannettua pikaruokaa?), sillä kaksinaismoraalia pidetään ihmisten
keskuudessa niin luonnollisena omakohtaisen käyttäytymisen muotona, ettei
siihen edes jokapäiväisessä elämässä kiinnitetä lainkaan mitään huomiota.
Kaksinaismoraali on kuin tietokonevirus, joka saastuttaa sinut ennen kuin
huomaatkaan läpikotaisin! Kaksinaismoralisti ei edes itse käsitä, että hänen
puheensa ja tekonsa voisivat olla jotenkin moraalisesti vääriä - moitittavia!
Kaksinaismoraali tekee ihmisen käytännössä, vaikka hän kuulee, kuuroksi, vaikka
hän näkee, sokeaksi ja vaikka hänellä on sydän - sydämettömäksi.
Ja Kain sanoi veljellensä Aabelille: "Menkäämme kedolle". Ja heidän kedolla ollessansa Kain karkasi veljensä Aabelin kimppuun ja tappoi hänet. Niin Herra sanoi Kainille: "Missä on veljesi Aabel?" Hän vastasi: "En tiedä; olenko minä veljeni vartija?" (1Moos.4:8, 9)
Pyhä sana valehtelee, kun se väittää, että:
Mutta Herra sanoi hänelle: "Sen tähden, kuka ikinä tappaa Kainin, hänelle se pitää seitsenkertaisesti kostettaman". Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaisi, tappaisi häntä (1Moos.4:15)
Todellisuudessa uhrilampaiden ravasta ja rasvoista leijuvan savun keskellä Kain katkeruudessaan, langettuaan Herransa asettamaan ilmiselvään ansaan, kuuliaisesti poltti itse verenkiertoonsa Kain merkin, vihan kemiallisen kaavan!
Ranskan vallankumous
alkoikin välittömästi "syödä omia lapsiaan", niitä, jotka vetelivät
naruista, lietsoivat vihaa tai – yllyttäjiä ja arvostelijoita kuten muun muassa
Kainin merkkiä kantaneen Georges Dantonin, lisää päitä vadille vaatineen Jean-Paul
Maratin, Jacques Hébertin, Antoine Lavoisierin, André Chénierin ja Maximilien
Robespierren.
Nautinnollinen
julkinen veljien tappokierre pysähtyi lopulta vasta sitten, kun
kansalliskonventin edustajat tajusivat itse olevansa vuorossa seuraavaksi:
kukaan ei ollut turvassa Robespierren vainoharhaisuudelta. Kesäkuun
lopulla 1794 Robespierre ja hänen liittolaisensa pidätettiin pikavauhtia ja
vietiin giljotiiniin – ja kansa hurrasi, kun hirmuvalta kaatui sen omaan
teräänsä.
Veljeys ei ole sylikummin ojentama syntymälahja, juhlatilaisuuksien tyhjä korulause, saati vallankumouksen ojentama pakkopaita, Veljeys, kuten vapauskin, on jokaisen yksilön erillinen vapaan tahdon moraalinen valinta hyvän ja pahan valinta.
Tasa-arvo on iskusanakolmikon petollisin käsite, koska
sillä myydään kansalle hyvin hidasvaikutteista hermomyrkkyä – demokratiaa kuin
hammastahnaa. Huulilla se kuulostaa siltä, että kaikki lähtevät samalta
viivalta mutta jo yksilöiden henkilökohtaiset fyysiskemialliset ominaisuudet
lähtöalueella poikkeavat merkittävästi toisistaan. Urheiluhullulle kansalle
uskotellaan, että kilpailemme nopeammin,
korkeammalle, voimakkaammin – muka yhdessä ja samassa sarjassa, vaikka
todellisuudessa olemme vain paralympialaisten lähtöviivalla.
Toisilla meillä ei ole käsiä, jalkoja tai – edes giljotiinin
terän irti leikkaamaa päätä. Vai jaetaanko kilpailijat eri sarjoihin esimerkiksi
mantelitumakkeen vaurioiden, HPA-akselin lukkiutumisen, valkoisen aineen ratarikkojen,
myeliinituppien eristeiden pettämisen, hätätila- ja selviytymiskoneiston
(katekoliamiinit, kuten adrenaliini, noradrenaliini ja dopamiini)
kosketushäiriöiden tai fyysisen valokuitukaapeloinnin oikosulkujen perusteella?
Kirjassaan
"Jeesus – mies myyttien takana" (Gaudeamus 2012) teologian
tohtori Raimo Harjula jeesustelee syntisistä ja synnittömistä, helvettiin
joutuvista ja taivaan iloihin virsien veisuuta jatkavista veljistä:
Jeesuksen hahmolle on antanut uskottavuutta monien
kirkkojen aktiivinen toiminta yhteiskunnallisen tasa-arvon ja
oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi.
Harjula
ei voi olla väärässä! Kristitythän toteuttivat tasa-arvoa esimerkiksi jo 1099
ristiretkeläisten Jerusalemissa suorittamassa ennen näkemättömässä
verilöylyssä, jolloin tasa-arvoisesti kaikki kymmenet tuhannet, muslimit,
juutalaiset ja paikalliset kristityt tapettiin tasapuolisesti, niin että Herran
soturit kahlasivat pyhän kaupungin kaduilla nilkkoihin asti yltäneessä veressä!
Yksi suurimpia emävaleita, joita kansalaisille syötetäänkin, on väite, että tasa-arvon ulottaminen kaikkialle tekisi esimerkiksi länsimaisista demokratioista onneloita. Mutta juurihan tätä tasa-arvon ulottamista kokeiltiin vastikään romahtaneissa sosialistisissa suunnitelmaparatiiseissa. Joseph Berke kirjoittaakin kirjassaan ”Pahan voima” (Otava 1991) tyhjentävästi tästä harhasta:
Yhtenäistäminen näyttää vähentävän erilaisuuksia. Siihen sisältyy olettamus, että jos kaikki ovat yhdenvertaisia, kenelläkään ei ole mitään kadehdittavaa. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi. Kateus syntyy kadehtijan silmässä, ei kateuden kohteen myötä. Vaikka me kaikki olisimme samannäköisiä, puhuisimme samalla tavalla, söisimme samaa ruokaa ja pukeutuisimme samoin, saattaisimme silti kuvitella, että naapurimme nauttii enemmän aamupuurostaan tai mikä vielä pahempaa sukupuolielämästään… Yksilötasolla tasa-arvo latistaa lahjakkuuden, saavutukset ja lopulta riistää ihmisiltä tasavertaiset mahdollisuudet saada tilaisuus toteuttaa itseään…
Ainahan
voit demokratiassa aivan tasa-arvoisesti päättää, minkä saippuaoopperan tänään
katsoisit, minkä drinkin valitsisit, mitä pika- tai valmisruokaa söisit, minkä
taivaskanavista avaisit viihdyttääksesi itseäsi. Jo ajat sitten havaittiin,
että kun lapsille tarjotaan uusi huvitus, ne, kuten apinavauvatkin, luopuvat
siitä, mitä aikaisemmin niin kiihkeästi halusivat. Eikä ole suinkaan
harvinaista, että huvitusten varjolla lapselle syydetään etuja ja tavaroita,
joita hän ei todellisuudessa tarvitse ja jotka ovat vain korviketta sille, mitä
vanhemmat eivät oman henkisen hätänsä ja ajanpuutteensa vuoksi voi lapselle
antaa.
Jo
sylivauvasta lähtien sinua pakkoruokitaan äidinmaidossa olevalla
demokratia-nimisellä lisäaineella. Ja syöttötuolistasi et pääse pakenemaan,
joten sinuun on helppo lusikoida karvaan makuisia, tyhjiä sanoja vapaudesta.
Egon Friedell kirjoitti (Uuden ajan
kulttuurihistoria 1927–31) todella terävästi:
Ranskan vallankumouksen kolmesta iskusanasta vapaus, veljeys ja tasa-arvo ensimmäinen oli pelkkä oopperakorulause, jolla valtiollisessa käytännössä ei voi tehdä mitään ja molemmat muut ovat yhdistämättömissä olevia vastakohtia. Sillä yhdenvertaisuus tuhoaa vapauden ja vapaus tuhoaa yhdenvertaisuuden. Jos kaikkia ihmisiä pidetään identtisinä ja heille sen tähden pannaan samat oikeudet, velvollisuudet ja elämänmuodot, he eivät enää ole vapaita, ja elleivät kaikki esteettömästi saa kehittyä omien erilaisten yksilöllisyytensä mukaisesti, he eivät enää ole yhdenvertaisia.
Jos Vapaus ja Veljeys on moraalisen valintasi seurauksia hyvän ja pahan välillä, niin Tasa-arvo on pahaa palvelevien valintojesi seuraus – peittelemiseksi keksitty kaunis sana. Ihmiset eivät ole toisiaan täsmällisesti muistuttavia kiinalaisen halpatavaratehtaan liukuhihnan massatuotteita, vaan erillisiä yksilöitä. Yksilöitä, joiden erilaisuus tekee elämästä vaihtelevan värikkään, vaikka Luonnollinen Valinta tai Luoja yrittää tehdä kaikkensa, jalostaakseen ihmisen, joka vapaiden moraalisesti pahaa palvelevien valintojensa seurauksena muuttuisi kehonsa tuottamien kemikaalien myrkyllisen yliannostuksen vuoksi, joko tunnottomaksi taistelurobotiksi tai vaihtoehtoisesti, tahdottomaksi teuraskarjaksi.


.jpg)
.jpg)













.jpeg)


.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)
.jpeg)





