”Komm, Frau!"

Miksi yleisön aplodit ja bravi-huudot eivät pääty, vaikka luvattu narsistisen komedian ja farssin yhdistelmä, vallanvaihto päättyy näytelmän edetessä joka kerta vähintään bannerien sisältämien mieltä sykähdyttävien odotuksien ja lipevien lupausten haihtumiseen, ellei jopa kulissit murskaavaan tragediaan – henkilökohtaiseen katastrofiin?

Syy vaalikarjan ristiriitaiseen ja epäjohdonmukaiseen käytökseen piilee yksinkertaisesti siinä, että lauman jäsenten muisti on sopivan lyhyt ja valikoiva (hän muistaa vain sen, mitä haluaa) sekä ajattelukyky vajavaista (valot ovat päällä, mutta ketään ei ole kotona). Esimerkiksi Aadolf Hitler ymmärsi erittäin hyvin. Kirjassaan ”Taisteluni” hän kirjotti. että yksilö muuttuu massan keskellä tahdottomaksi automaatiksi, persoonalliset arvot menettäneeksi viettiolennoksi, jolle on ominaista alkukantainen sankarillisuus ja helposti syttyvä toiminnanhalu. Ihmisistä tulee vain kuvienvaraiseen ajatteluun pystyviä, vaikutuksille alttiita, esimerkeillä, toistamisella ja liioittelulla helposti johdatettavia, jonossa ilmaisista muoviämpäreistä taistelevia raakalaisia, joilta puuttuu objektiivinen oikeustaju ja vastuuntunto. Menetelmät, joilla kansanjoukot Hitlerin mukaan ahdetaan Prokrusteen vuoteeseen nukkumaan tuhat vuotista unta, menetelmät. joilla ”propaganda”, tehokkain vaalimainonta (sanan kielitieteellinen ja sosiolingvistinen jatkumo on reklam-propaganda-mainos) tulee tarjoilla massoille, ovat Hitlerin ”Taisteluni”-kirjan Sotapropaganda luvun (ja kaikkien nykyisten poliittisten puolueiden - oikealta vasemmalle) mukaan  seuraavat:

1.  On opittava olemaan sanomatta yhtään mitään

2.  Propagandan (eli mainonnan) on oltava vastaanottajan henkisen tason mukaista

3.  Propagandan (eli mainonnan) on keskityttävä muutamiin harvoihin ydinkohtiin

4.  Propaganda (eli mainonta) perustuu (jankuttavaan) toistoon

5.  Propagandan (eli mainonnan) on oltava yhtämittaista ja pitkäkestoista

6.  Propagandan (eli mainonnan) on keskityttävä etupäässä tunteisiin

7.  Propagandan (eli mainonnan) on nojauduttava uhkaan (vihollinen, vastustaja), pelkoon, tarpeen tullen väkivallan tukemana

 Kohdat 1 ja 2 (Sisällöttömyys ja tason madaltaminen): Ei esitetä monimutkaisia ohjelmia tai analyysejä, vaan epämääräisiä iskulauseita ("Muutos", "Turva", "Kohti parempaa"), joihin jokainen voi heijastaa omat toiveensa ilman, että luvataan konkreettisesti mitään purettavissa olevaa.

 Kohdat 3, 4 ja 5 (Keskittäminen, jankutus ja kesto): Yksi tai kaksi karkeaa viestiä taotaan ihmisten tajuntaan niin monta kertaa kaikissa kanavissa, että siitä tulee kuulijalle itsestäänselvyys ja totuus pelkän tuttuuden vuoksi.

 Kohdat 6 ja 7 (Tunteet ja pelko): Järki ja logiikka ohitetaan suoraan matelija-aivojen kautta. Uhkakuva – olipa se ulkoinen vihollinen, toinen puolue, taantuma tai pelko jäämisestä ryhmän ulkopuolelle – luo akuutin tarpeen suojelijalle tai ratkaisulle, jonka sama koneisto kätevästi tarjoaa.

Ja kun propagandan niellyt uhri saadaan katteettomilla lupauksilla, uhkailemalla sekä pelolla riittävän tiukasti pihteihin, pitävään ja tukahduttavaan ”kuristusotteeseen”, niin Erich Fromm kuvaa tilannetta:

Hallitun ryhmän itsetunto pysyy sopivasti alhaalla niin, ettei kapinasta ole pelkoa… Psyykkisesti rampautunutta ihmistä voidaan käyttää helpommin hyväksi kuin vahvaa ihmistä…

Puolue tai johtaja vaihtuu toiseen, ei siksi, että valinnan tekijä, lauman jäsen olisi itse vaihtanut omia odotuksiaan tai mielipiteitään, vaan siksi, että edustajiksi valitut ovat livenneet suurista lupauksistaan, aloittaneet kabinettipelin ja alkaneet tehdä lehmänkauppoja, ei suinkaan valitsijan, vaan omien etujensa maksimoimiseksi – hillotolppaan hitsautumisen.
Laumaihmisen psykomekaniikka toimii nykyaikana politiikassa ja aatteissa kuin metronomi siksi, että heiluriliike on psyykkisesti halvin ja vähiten vaivaa vaativa tapa reagoida pettymykseen. Kun nykyinen järjestelmä pettää, ihminen ei pysähdy analysoimaan itse kelloa tai sen koneistoa, vaan heittäytyy sokeasti vastakkaiseen laitaan kuvitellen, että 180 asteen suunnanmuutos tarkoittaa vapautumista.

The word is about, there's something evolving,
Whatever may come, the world keeps revolving...
They say the next big thing is here,
That the revolution's near,

But to me it seems quite clear
That's it's all just a little bit of history repeating.
The newspapers shout a new style is growing,
But it don't know if it's coming or going,

There is fashion, there is fad
Some is good, some is bad
And the joke rather sad,
That it's all just a little bit of History repeating.

And I've seen it before
And I'll see it again
Yes I've seen it before
Just little bits of history repeating

Some people don't dance, if they don't know who's singing,
Why ask your head, it's your hips that are swinging
Life's for us to enjoy
Woman, man, girl and boy,
Feel the pain, feel the joy
Aside set the little bits of history repeating

Syyt siihen, miksi katsomo ei näe toistuvaa kehää, tätä loputtomasti pyörivää karusellia, eikä edes etsi todellista ulospääsyä, purkautuvat viiteen mekaaniseen ja psykologiseen tekijään:
1.      Binaarisen ajattelun ansa (ohjelmoitu kaksiulotteisuus): Koulutusjärjestelmä, media ja viihdeteollisuus ovat opettaneet massat hahmottamaan todellisuuden joko-tai-asetelmana: hyvä vastaan paha, edistys vastaan taantumus, oikeisto vastaan vasemmisto. Jos vallassa oleva "oikeisto" kuristaa talouden ja lisää byrokratiaa, ainoa aivoille sallittu looginen vastaisku on rynnätä "vasemmiston" syliin – ja päinvastoin. Nykyään sylin vaihto on vielä helpompaa, sillä vasemmisto ja oikeisto ovat sulautuneet heilurissa näppärästi toisiinsa - tunnistamattomiksi. Heilurin kolmatta ulottuvuutta – koneiston hylkäämistä kokonaan – ei osata edes kuvitella, koska katsomolle on annettu vain kaksi lippua, seisoma- tai istumapaikka, valittavaksi.
2.      Katarsiksen illuusio ilman omaa vastuuta: Ulospääsyn etsiminen vaatisi ihmiseltä itsetutkiskelua, radikaalia vastuunottoa omasta elämästä ja sen kylmän tosiasian hyväksymistä, ettei kukaan ulkopuolinen tule pelastamaan häntä. Heilurin toiseen laitaan heittäytyminen sen sijaan tarjoaa välittömän dopamiinipiikin: vaaleissa saadaan "kostaa" vanhoille konnille, tuntea voitonhuumaa ja siirtää vastuu heti seuraavalle messiaalle. Se on lapsenomaista toiveajattelua, jossa toivotaan uuden isähahmon korjaavan edellisen tekemät tuhot.
3.      Historian mekaaninen unohdus (amnesia suojamekanismina):

Ihminen ei halua muistaa, mitä tapahtui edellisellä kerralla, kun heiluri kävi samassa äärilaidassa. Muistaminen synnyttäisi sietämättömän kognitiivisen dissonanssin: se pakottaisi myöntämään, että nykyinen "vallankumouksellinen" liike käyttää täsmälleen samoja iskulauseita ja keinoja, jotka johtivat terroriin, inflaatioon tai sotaan 30, 80, 200 tai 1 000 vuotta sitten. Historian unohtaminen ei ole tiedon puutetta, vaan tahallista sokeutta oman toivon suojelemiseksi.

4. Katsomon tarve viholliskuvalle: Heiluriliike pysyy käynnissä vain niin kauan kuin toisella puolella on syntipukki. Ihminen ei halua ratkaista ongelmaa, vaan saada selityksen omalle pahoinvoinnilleen. Kun vasemmisto syyttää kaikesta pääomaa ja fasisteja, ja oikeisto maahanmuuttajia ja marxisteja, molemmat leirit tarjoavat seuraajilleen helpon maalin vihalle. Vihalla ja pelolla elävä ihminen ei etsi ulospääsyä karusellista, vaan tilaa huutaa ja osoittaa sormella. 

5. Vallanpitäjien ohjaama heilurikello: Metronomi ei heilu sattumalta, vaan sitä pidetään tarkoituksella liikkeessä. Valtaeliitille ei ole mitään niin vaarallista kuin hiljainen, omilla aivoillaan ajatteleva katsomo, joka kieltäytyy taputtamasta kummallekaan esiintyjälle. Niin kauan kuin massa saadaan kiihotettua taistelemaan toisiaan vastaan vaikka keinotekoisella oikeisto–vasemmistoakselilla, itse näyttämö, eliitin yhteiskunnallinen taloudellinen etuasema, verotus, velkamekanismi ja valtajärjestelmä säilyvät koskemattomina. Heiluriliike on järjestelmän tehokkain suojamuuri.

Ulospääsyä ei etsitä, koska ulospääsy vaatisi teatterista poistumista lauman suomasta lämpimästä turvallisuudesta yksin pimeään ja kylmään ulkoilmaan. Ihminen mieluummin istuu tutussa salissa, hakkaa päätään edessä olevan istuimen selkänojaan ja odottaa giljotiinin terää, kunhan metronomi vain takaa tasaisen, tutun ja unettavan rytmin, koska:
1.      Sijoitetun pääoman harha (Sunk Cost Fallacy) hengellisellä tasolla: Kun ihminen on uhrannut vuosia, ihmissuhteita, rahaa ja oman moraalisen ryhtinsä jonkin leirin, puolueen tai messiaan puolustamiseen, myöntäminen, että koko esitys oli silmänkääntötemppua, tuntuisi oman elämän mitätöinniltä. On psyykkisesti vähemmän tuskallista hakata päätä puuhun ja hurrata entistä kovempaa kuin kohdata se tosiasia, että tuli huijatuksi.

   2. Kauhutyhjiö ilman ohjaajaa: Valtaosalle ihmisistä vapaus ja täysi vastuu omasta elämästä on sietämätön taakka. Jos lavalta poistetaan messias, johtaja, Bryssel, Washington, Moskova tai Peking, ihminen jää yksin tyhjän näyttämön eteen. Kumarrus ja aplodit ovat alistumisen rituaali, jolla ihminen ulkoistaa elämänsä vaikeat päätökset ja ahdistuksen ylemmälle taholle. Orja rakastaa herraansa siksi, että herra poistaa tarpeen ajatella itse.

   3. Lauman tarjoama dopamiiniliima: Taputtamisen lopettaminen hiljaisessa salissa tekee ihmisestä välittömästi maalin. Lauma kääntyy heti sitä vastaan, jonka kädet pysyvät sylissä ja selkä suorana. Aplodien hakkaaminen ei ole rakkautta esiintyjään, vaan suojautumista vierustoverin lynkkauskatseelta. Se on sosiaalisen selviytymisen ehdollinen refleksi. 
4. Narsismin ja uhriuden symbioosi: Teatteri tarjoaa katsomolle aina syntipukin ja lunastuksen. Valtajärjestelmän yleisö saa tuntea itsensä moraaliseksi eliitiksi, ja haastajaleirin yleisö saa nauttia sorretun marttyyrin hekumasta. Kumpikin leiri saa aplodeistaan saman addiktoivan palkinnon: vakuutuksen siitä, että vika on aina ”noissa toisissa” eikä omassa sokeudessa. Katsomo ei ole viaton uhri, vaan se vaatii vaatimalla itse sirkuksensa, jotta sen ei tarvitsisi koskaan herätä todellisuuteen.

Entä Euroopan poliittisella kentällä Moskovan narratiiveja myötäilevien, pakotteita vastustavien tai energiariippuvuutta ja ”rauhanneuvotteluja” ajavien toimijoiden kannattajat? Toimijoiden kuten Saksassa AfD, BSW ja Die Linke – Ranskassa RN, LFI ja Reconquête – Italiassa Lega ja M5S – Itävallassa FPÖ ja KPÖ – Alankomaissa & Belgiassa FvD, PVV ja PTB/PVDA, joita yhdistää laidasta riippumatta sama mekanismi: kotimaan talousahdingon, energiaremontin ja elinkustannusten valjastaminen protestiksi, jolloin Moskova tarjotaan ratkaisuksi vanhan eliitin itsekkäille lehmänkaupoille ja kaikkinaisen todellisuudentajun menetykselle.

Olisivatko näiden Venäjän kanssa flirttailevien toimijoiden kannattajat muka niin täydellisen ajattelukyvyttömiä, että he valjastaisivat valtion ainoaksi liimaksi Venäjän kaltaisen patriarkaalisen suojelun ja reviirin puolustamisen illuusion? Yhtyisivätkö he käsitykseen, että lännen eliitti ja EU:n byrokraatit haluavat tuhota perinteisen perheen, poistaa isän ja äidin käsitteet ja korvata ne sukupuolineutraalilla kaaoksella – ja että mies saa arvonsa takaisin vain aseen kautta? Nostettaisiinko kuolema rintamalla pyhäksi miehiseksi velvollisuudeksi, ja sotilaasta leivottaisiin yhteiskunnan juhlittu sankari vastineeksi siitä, että arjessa siviilielämän näkymät ja talous ovat usein toivottomia? Kuuluisiko perheen sisäinen valta ja patriarkaalinen kuri vain miehelle, eikä valtio tai länsimainen ihmisoikeusajattelu saisi tulla sorkkimaan kodin sisäisiä hierarkioita?

Vai menisivätkö he halatessaan muun muassa Pekingin harvinaisia maametalleja ja neodyymi- ja dysprosium-kestomagneetteja tai galliumia ja germaniumia, jotka ovat puolijohde- ja tutkateollisuudessa, kuituoptiikassa sekä pimeänäkölaitteissa välttämättömiä materiaaleja, joiden jalostusmonopoli on Kiinalla, vielä pidemmälle? Kitkettäisiinkö naapurustosta Pekingin malliin naisellisuuden kulttuuri valtion määräyksellä? Yllytettäisiinkö katkeroituneet kansalaiset kostamaan eliittinsä heihin kohdistaman, Kiinan ”sadan vuoden nöyryytystä” muistuttavan trauman myymällä kostolla hekumoinnin merkiksi kansallisen miehuuden ja kunnian palauttamisesta? Entä luotaisiinko Eurooppaan samanlainen valvontaverkko kuin Kiinassa? Tällöin jokainen sosiaalisen median katselukerta, viesti ja liikkuminen on sidottu sosiaaliseen luottojärjestelmään ja tekoälyvalvontaan. Yksikään turhautunut joukko ei pääsisi enää koskaan kokoontumaan tai organisoitumaan julkisessa tilassa ilman, että poliisi ja algoritmit katkaisevat sen ennen ensimmäistäkään hengenvetoa.

Puna-armeja jahdissa Berliini 1945

Saisiko eurooppalainen kotiäiti lainkaan unen päästä kiinni yhtenäkään iltana, jos hänen muistinsa ei olisi kuin lehmän häntä, jos hän tuntisi historian sekä tunnistaisi ajan saatossa käytetyn, kaltaisiinsa kohdistuvan pettämismekaniikan? Kun valtio ottaa perheen ”suojelukseensa” totalitaarisella panssarinyrkillä, perhe ei saa rauhaa, vaan se kansallistetaan syyllä tai toisella. Äidistä tulee valtiollinen hautomo, jonka ainoa virallinen arvo on synnyttää ja kasvattaa poikia tuleviin lihamyllyihin despootin reviirisotia varten. Kodin seinien sisäpuoli ei enää kuulu äidille, vaan siitä tulee osa armeijan huoltokoneistoa, jossa väkivalta ja alistaminen on normalisoitu pyhäksi miehisyydeksi.

Ja mikä pahinta: silloin kun tuo unelmoitu "pelastaja" ja itäinen sotilasmahti marssii ovesta sisään, se ei tule kumartamaan äitiyden pyhyyttä eikä suojelemaan keittiötä. Se tulee huutaen vuoden 1945 Berliinin kellareista ja halki Sleesian kaikunutta tuttua komentoa: ”Komm, Frau!" Se tulee ottamaan naisesi ja tyttäresi itselleen luontaisetuna pitämänään sotasaaliina (kuten puna-armeija puhdistaa tänä päivänä Ukrainalta valloittamiltaan alueilta jääkaapit, pakastimet ja mikrot rintamapostina kotiin), jättäen jälkeensä vain ruhjotun ruumiin ja häväistyn kodin. Luuleeko joku todella, että Idän Lohikäärmeen muisti on lyhyt tai Baskov-kujan rähjäisessä, torakoiden ja rottien kansoittamassa yhteisasunnossa varttunut ja Itä-Saksan Dresdenistä Lännen nöyryyttämänä 5.12.1989 vetäytynyt Vladimir Putin olisi antanut Lännelle tai elämälleen koskaan anteeksi?

Flirttaillessaan tällaisten voimapolitiikan ja patriarkaalisen illuusioiden kanssa kotiäiti ei siis tilaa lapsilleen idyllistä suojapaikkaa, vaan ostaa eturivin paikan samaan ikuiseen teurastamoon, jossa naisen rooli on aina ollut toimia joko synnyttäjänä tai sotasaaliina.
Massan täydellinen tragikoominen sokeus piilee siinä, että samalla kun se luulee kapinoivansa omissa maailmoissaan elävää Brysselin tai oman maansa eliittiä vastaan, se rukoilee tilalle avoimen totalitaarista orjapiiskuria. Katsomo kuvittelee ostavansa vain halpaa maakaasua ja paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, mutta todellisuudessa sopimuksen mukana tulee joko Moskovan verinen patriarkaatti tai Pekingin digitaalinen vankileiri.

Tämän ajattelukyvyttömyyden ydin on juuri siinä, miten helposti eksynyt lauma vaihtaa vajavaisen vapautensa vain kireämmälle vedettyyn talutusnuoraan heti, kunhan tarjous sisältää pelkoa ja epävarmuutta lievittäviä lupauksia sekä vastavuoroisesti taloudellista hyvinvointia kasvattavia täkyjä. Yleisö hakkaa kätensä verille ja mylvii suosiota näille vapauttaville "vaihtoehdoille" tajuamatta, että se vaihtaa yhden teatterin pahvikulissit suoraan teräksiseen kiväärinpiippuun ja digitaaliseen pakkopaitaan. Siinä tiivistyy massan ikuinen tragediakaava: kun pelko ja viha sumentavat järjen, ihminen on valmis toivottamaan oman pyövelinsä tervetulleeksi pelastajana, kunhan tämä vain lupaa eliminoida entisen eliitin.

Historiallinen aikalaiskaiverrus Ludvig XVI:n teloituksesta (21. tammikuuta 1793) tarjoaa täydellisen mekaanisen metaforan koko ilmiölle. Kuvassa pyöveli nostaa irti leikatun pään lavalla ilmaan, ja katsomona toimiva sotilaiden ja kansan lauma ottaa veren vastaan hurraahuudoin. He eivät ymmärrä katsovansa omaa tulevaisuuttaan: sama terä söi pian girondistit, Dantonin, hébertistit ja lopulta itse Robespierren. Yleisöjoukot ovat aina tyydyttääkseen orgastisen kaipuunsa huutaneet niin rintamalla hyökkäyksen yhteydessä kuin miehisissä urheilukamppailuissa: ”Verta pakkiin!”

Psykonarsistien teatteri

Kun toimittajan silmien eteen avautuu näky, jossa Saksan äärivasemmisto (Die Linke tai BSW) ja laitaoikeisto (AfD) seisovat rinnakkain samoissa mielenosoituksissa vaatimassa halpaa venäläistä kaasua, rauhanneuvotteluja Moskovan kanssa sekä vastustamassa Naton tukikohtia ja Brysselin sanelua, toimittajan aivot lyövät tyhjää. Hän ei osaa selittää tätä yleisölleen eikä itselleen, koska hänen yksiulotteisella janallaan näiden kahden pitäisi olla toistensa verivihollisia ja istua salin vastakkaisilla laidoilla.

Ehkä toimittajat eivät ole koskaan kuulleetkaan hevosenkenkäteoriasta (théorie du fer à cheval), jonka ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Pierre Faye teki tunnetuksi. Sen perusajatus on, ettei perinteinen vasemmisto–oikeistoakseli olekaan suora viivoitin, vaan se kaartuu päistään kuin hevosenkenkä. Äärimmäinen vasemmisto ja äärimmäinen oikeisto eivät ole toistensa kaukaisimpia vastakohtia, vaan niiden ääripäät taipuvat lähelle toisiaan – kunnes puupäät kolahtavat yhteen. Nämä puupäät jakavat mielenosoituksissaan Leipzigin Augustusplatzilla, Dresdenissä, Erfurtissa, Berliinin Alexanderplatzilla tai Lubminissa Nord Stream -putkien ja LNG-terminaalien rantautumispaikalla hämmästyttävän yhteneväiset piirteet: populismin, kaipuun autoritaarisuuteen, syvän epäluulon liberaalia demokratiaa ja instituutioita kohtaan sekä täysin identtiset ulkopoliittiset viholliskuvat Natosta ja Yhdysvalloista aina Brysselin ja oman maan valtaeliittiin, samalla Moskovan narratiiveja papukaijamaisesti toistaen.

Tai sitten mediatalot, toimittajien työnantajat eivät yksinkertaisesti salli sitä, että yleisölle paljastettaisiin, mitä mielenosoituskyltit todellisuudessa kirkuvat. Jos yhä useampi kansalainen alkaisi käyttää aivojaan, he tajuaisivat nopeasti, että lyömällä ”pilkkakirveellä” osoitteettomasti keinotekoisia äärioikeisto- ja äärivasemmistoleimoja sinne tänne eliitti hännystelijöineen vain yrittää piilottaa totuuden: omien etujensa hiljaisen laillistamisen, moraalisen mädännäisyytensä, pohjattoman ahneutensa – ja kansalaisten häikäilemättömän kusetuksen. Entä tietävätkö toimittajat itse, ketä he ovat leimaamassa – kenen leipää syöt, sen virttä virität. 
Kun tarkastelee lähemmin eurooppalaista puoluekenttää – leimikkoa, niin voi tehdä helposti seuraavan kolmen kohdan yhteenvedon:

1. Vallan kehä ja haastajat (Systeemi vastaan reuna-alueet) – Pääväite ja teesi
Eurooppalainen puoluekenttä ei ole enää perinteinen kilpailu maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä. Vanha sodanjälkeinen konsensus – jossa keskustaoikeisto hoiti taloutta ja sosiaalidemokraatit hyvinvointivaltiota – on murentunut teknokraattiseksi omia etujaan varjelevaksi valtakeskittymäksi. Haastajat molemmilta laidoilta eivät ole poikkeamia järjestelmässä, vaan järjestelmän oman toiminnan tuottamia väistämättömiä vastareaktioita.

I. Konsensuksen murtuminen: Vanhan keskustan kuihtuminen
Teknokratian nousu: Puolue-erojen hämärtyminen 1990-luvulta alkaen (Blairilainen "kolmas tie", EU-integraation itsestäänselvyys, markkinakuri). Politiikka muuttui vaihtoehdottomaksi ja kasvottomaksi hallinnoinniksi.

• 
  Kuplaantunut valtaeliitti: Robert Michelsin oligarkian
  rautainen laki käytännössä: päätöksenteko siirtyi parlamenteista komissioihin, asiantuntijaelimiin, keskuspankeille ja monikansallisille foorumeille – järjestelmäksi, jossa kukaan ei enää kanna mitään vastuuta.
• Yhteiskunnallinen repeämä (fracture sociale): Menestyvät metropolit vastaan unohdettu maaseutu ja taantuvat teollisuuspaikkakunnat. Kansa ei koe tulevansa enää edustetuksi, vaan ohjatuksi ja hallinnoiduksi.

II. Oikeiston haaste: Suvereniteetti, identiteetti ja rajat

• Syntysyy: Hallitsemattomaksi koettu maahanmuutto, elinkustannusten raju nousu, kansallisvaltion vallan rapautuminen ja arvojen ylhäältä saneltu murros.
• Ydinsanoma: Kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen, rajaturvallisuus ja perinteisen elämäntavan puolustaminen kosmopoliittista liberalismia vastaan.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (RN), Hollanti (PVV) ja Ruotsi (SD): Vastareaktio turvattomuudelle ja integraation epäonnistumiselle.
• Puola (Konfederacja) ja Sveitsi (SVP): Vastustus EU:n liittovaltiokehitykselle ja Brysselin sääntelylle.
• Kannattajaprofiili: Yksityisen sektorin duunarit, yrittäjät, maaseudun ja pikkukaupunkien asukkaat – ihmiset, joiden elinkeino ja turvallisuus ovat sidottuja konkreettiseen maantieteeseen ja kansalliseen lainsäädäntöön.

III. Vasemmiston haaste: Ostovoima, asuminen ja pääoman kuri

• Syntysyy: Talouskriisien jälkipyykki, inflaatio, julkisten palvelujen alasajo ja asuntokeinottelu. Perinteisen sosiaalidemokratian alistuminen leikkauspolitiikkaan ja markkinaehtoisuuteen.
• Ydinsanoma: Taloudellisen vallan ja monopolien murtaminen, perustarpeiden (asuminen, energia, terveydenhuolto) palauttaminen julkiseen hallintaan ja tuloerojen ankara tasaaminen.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (LFI), Belgia (PTB) ja Espanja (Podemos/Sumar): Katutason liikehdintä, lakot ja elinkustannuskriisin politisoiminen.
• Saksa (BSW) ja Itävalta (KPÖ): Paluu perinteiseen materiaaliseen luokkapolitiikkaan, jossa identiteettikysymykset sivuutetaan ja keskitytään arjen toimeentuloon.
• Kannattajaprofiili: Kaupunkien matalapalkkaiset työntekijät, prekariaatti, vuokralaiset, eläkeläiset sekä opiskelijat, jotka putoavat asuntomarkkinoiden ja hyvinvointivaltion turvaverkoista.

IV. Yhteinen nimittäjä: Kapina samaa eliittiä vastaan

• Sekä oikeisto- että vasemmistohaastajat ammentavat täsmälleen samasta polttoaineesta: luottamuksen menetyksestä instituutioihin.
• Äänestäjä ei enää valitse pelkästään veroasteen tai sosiaalitukien väliltä, vaan äänestää koko vallitsevaa eliittijärjestelmää (la casta, l'establishment) vastaan.
• Egon Friedellin henkinen huomio: Järjestelmä on tuottanut hengettömän, teknokraattisen koneiston, jonka kieli ja moraaliposeeraus ovat täysin vieraantuneet tavallisen ihmisen todellisuudesta.

2, Eliitin itsepuolustus (Miten koneisto reagoi) – Pääväite ja teesi

Kun haastajien kannatus kasvaa uhkaamaan vallan tasapainoa, valtajärjestelmä luopuu puolueettoman erotuomarin roolistaan. Se ottaa käyttöön valtion kovat rakenteet, juridiikan ja poissulkemisen mekanismit. Tätä puolustetaan ”demokratian suojelemisella”, mutta haastajien silmissä kyse on vanhan oligarkian suorasta vallassa pysymistaistelusta.

I. Taisteleva demokratia (Streitbare Demokratie): Teoria ja oikeutus

• Historiallinen peruste: Karl Loewensteinin ja Weimarin tasavallan trauman perintö: vapaa järjestelmä ei saa antaa omia vapauksiaan vihollisilleen, jotta sitä ei tuhottaisi sisältäpäin.
• Moraalinen etuoikeus: Eliitti asettaa itsensä natsien lailla arvojen ylimmäksi valvojaksi. Vakiintuneet perusarvot (ihmisoikeudet, oikeusvaltio, kansainväliset sopimukset) tulkitaan siten, että niiden kyseenalaistaminen katsotaan suoraksi hyökkäykseksi koko valtiojärjestystä vastaan.
• Popperin paradoksin valjastaminen: Suvaitsevaisuuden puolustaminen epäsuvaitsevuudella – vallanpitäjät määrittelevät itse, ketkä edustavat järjestelmälle eksistentiaalista uhkaa.
  

II. Mekanismit käytännössä: Kuinka koneisto toimii

• 1. Poliittinen palomuuri (Cordon Sanitaire):
• Belgia ja Ranska: Historialliset esimerkit siitä, miten vaalivoittajat suljetaan hallituskoalitioiden ja valiokuntapaikkojen ulkopuolelle keinotekoisilla konsensussopimuksilla.
• Saksa: Kaikkien muiden puolueiden julkinen sitoumus kieltäytyä yhteistyöstä AfD:n kanssa riippumatta vaalituloksesta.
• 2. Oikeudellinen sodankäynti (Lawfare) ja kieltotoimet:
• Turvallisuuspalveluiden valjastaminen: Saksan perustuslakisuojavirasto (Verfassungsschutz) asettaa kokonaisia puolueita ja niiden nuorisojärjestöjä tarkkailun alle ja leimaa ne virallisesti "äärioikeistolaisiksi".
• Rikossyytteet ja viraltapanot: Matteo Salvinin oikeudenkäynnit Italiassa siirtolaisalusten satamakielloista, Marine Le Penin uhkaava vaalikelpoisuuden menetys ja Pablo Iglesiasin / Podemosin vainoaminen keksityillä talousrikostutkinnoilla Espanjassa.
• Suorat kieltouhat: Keskustelu kokonaisten puolueiden lakkauttamisesta perustuslakituomioistuimessa tai niiden valtiollisen puoluetuen jäädyttämisestä.
• 3. Taloudellinen ja digitaalinen saarto:
• Pankkitilien mielivaltainen sulkeminen toisinajattelijoilta ja kansalaisliikkeiltä (kuten Konfederacjan tai Nigel Faragen tapauksissa).
• Algoritmiohjaus, somesensuuri ja disinformaatiolait, joilla haastajien tavoittavuutta karsitaan suoraan digitaalisilta alustoilta.

III. Portinvartijoiden rooli ja Overtonin ikkuna

• Valtamedian leimasin: Mielipideilmaston rajaaminen. Haastajien argumentit mitätöidään siirtämällä keskustelu asiasisällöstä moraaliin ja vaarallisuuteen ("äärioikeisto", "populismi", "putinismi", "äärivasemmisto").
• Instituutioiden sisäinen inertia: Oikeuslaitos, korkein virkamieskunta ja akateeminen maailma jakavat saman arvopohjan ja koulutustaustan kuin poliittinen eliitti. Vaikka haastajat voittaisivat vaaleissa, hallintokoneisto kykenee hidastamaan, vesittämään tai pysäyttämään uudistukset lakipykäliin ja kansainvälisiin sopimuksiin vedoten (kuten nähtiin Sveitsissä SVP:n kansanäänestysten jälkeen).
  

IV. Noidankehä ja demokratian rapautuminen

• Takaisku järjestelmälle: Mitä enemmän eliitti turvautuu poikkeuksellisiin oikeustoimiin ja palomuureihin, sitä enemmän se vahvistaa haastajien pääsanomaa: järjestelmä on itsessään epärehellinen ja pelkää kansan tahtoa.
• Luottamuksen mureneminen: Oikeuslaitoksen ja turvallisuusviranomaisten uskottavuus puolueettomina toimijoina kärsii, kun ne nähdään poliittisen taistelun välineinä.
• Johtopäätös vallan luonteesta: Valtio osoittaa kovimman ytimensä aina silloin, kun sen perusrakenteet ovat vaarassa. Demokraattinen retoriikka väistyy, ja tilalle nousee kylmä valtapoliittinen selviytymisvaisto.

3. Suuri ulkopoliittinen jakolinja (Itä ja sota) – Pääväite ja teesi

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan ja sitä seurannut gеоpoliittinen murros murskasivat perinteisen oikeisto–vasemmistojaon ulkopolitiikassa. Idän suhteista ja sodasta muodostui Euroopan politiikan suurin vedenjakaja ja moraalinen lakmustesti, jota valtakoneisto käyttää uskollisuuden mittarina ja haastajat hyödyntävät omien tavoitteidensa ajamiseen.

I. Sota eliitin kurinpalautuksen välineenä

• Uskollisuuskoe ja salonkikelpoisuus: Suhde Natoon, Yhdysvaltoihin ja Kiovan aseelliseen tukemiseen määrittelee nyt sen, kuka pääsee vallan sisäpiiriin. Poikkeavat näkemykset leimataan suoraan maanpetokselliseksi "hybridivaikuttamiseksi" tai vihollisen pussiin pelaamiseksi.
• Overtonin ikkunan pakkosiirto: Keskustelu sodan diplomaattisista ratkaisuista, asekaupan kustannuksista tai pakotteiden bumerangivaikutuksista suljettiin hyväksytyn julkisen debatin ulkopuolelle.

II. Leiri A: Atlantistit ja suvereniteetin puolustajat (Pääsylippu valtaan)

• Strateginen valinta: Tiukka länsi-, Nato- ja Ukraina-myönteisyys toimii laitaoikeistolle täydellisenä keinona murtaa menneisyyden leimat ja saavuttaa hallituskelpoisuus ilman, että kansallismielisestä maahanmuuttolinjasta tarvitsee tinkiä.
• Esimerkit käytännössä:
• Italia (Giorgia Meloni / FdI): Meloni osti Washingtonin ja Brysselin luottamuksen asettumalla Ukrainan vankkumattomaksi tukijaksi, mikä teki hänestä Euroopan hyväksytyn johtohahmon ja neutraloi fasismisyytökset.
• Suomi (Perussuomalaiset): Pitkäaikainen, tinkimätön Venäjä-vastaisuus ja itärajan sulkemisen vaatimus sulautuivat saumattomasti Suomen turvallisuuspoliittiseen konsensukseen ja mahdollistivat hallitusvastuun.
• Ruotsi (SD): Nopea täyskäännös Nato-kantaan ja raskaiden asepakettien tuki varmistivat aseman Tidö-hallituksen tosiasiallisena ohjaajana.
• Ydinlogiikka: Kansallinen suvereniteetti ja rajojen koskemattomuus asetetaan ylimmäksi arvoksi; Venäjä nähdään suorana eksistentiaalisena uhkana kansallisvaltiolle.

III. Leiri B: Pasifistit, realpolitik ja lännen vastustajat (Järjestelmän haastajat)

• Ideologiset juuret: Yhdistelmä kylmän sodan aikaista lännen-/Nato-vastaista imperialismikritiikkiä (radikaalivasemmisto) sekä kansallista itsekkyyttä ja liike-elämän pragmatismia (laitaoikeisto).
• Esimerkit käytännössä:
• Saksa (Sahra Wagenknecht / BSW & AfD): "Rauhanliike", joka vaatii välitöntä aseviennin lopettamista, halvan venäläisen kaasun palauttamista ja Saksan teollisuuden pelastamista pakotteiden kynsistä.
• Ranska (LFI) ja Espanja (Podemos): Sodan tulkitseminen Yhdysvaltain ja Naton lietsomaksi imperialistiseksi eturistiriidaksi, jossa eurooppalainen työväenluokka maksaa laskun inflaationa ja asevarusteluna.
• Puola (Konfederacja): "Tämä ei ole meidän sotamme" -retoriikka, jossa puolalaisten viljelijöiden ja kuljettajien etu asetetaan Ukrainan vapaakaupan ja tukipakettien edelle.
• Italia (M5S ja Lega): Giuseppe Conten pasifistinen vastustus aseavulle ja Matteo Salvinin jatkuva epäröinti pakotteiden ja pitkän kantaman ohjusten suhteen.
• Ydinlogiikka: Kieltäytyminen maksamasta sodan taloudellista hintaa, pelko ydinsodan eskalaatiosta ja epäluottamus Yhdysvaltain gеоpoliittisia intressejä kohtaan.

IV. Johtopäätös: Sota vallan uutena jakolinjana

• Blokkien sisäinen repeämä: Ulkopolitiikka jakaa niin oikeistoa (Meloni vs. Salvini/Konfederacja) kuin vasemmistoakin (Suomen Vasemmistoliiton Nato-hyväksyntä vs. Espanjan Podemosin ja Saksan BSW:n kiivas vastustus).
• Eliitin vipuvarsi: Valtajärjestelmä käyttää sotaa ja turvallisuusuhkaa tehokkaimpana moraalisena lyömäaseena haastajia vastaan: jokainen haastaja joutuu valitsemaan joko atlantistisen sopeutumisen tai putinisti-leiman ja poliittisen eristyksen välillä.

Kun vetää yhteen nykyisen "äärioikeistolaiseksi" tai "populistiseksi" leimatusta retoriikasta, niin havaitsee, että se on sanasta sanaan peräisin 1900-luvun alun klassisesta marxilaisesta ja työväenliikkeen vaatimuslistasta. Suora ja mekaaninen erittely nykyisen kapinaliikkeiden ja järjestelmän haastajien vaatimuksista jakautuu vanhan koulukunnan vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin teemoihin seuraavasti:
 Vanhat vasemmistolaiset vaatimukset (jotka oikestolaiset haastajat ovat omaksuneet):

• Kriittisen perusinfrastruktuurin kansallistaminen: Rautateiden, sähköverkon, vesilaitosten, postin ja energiantuotannon palauttaminen valtion ja kansan omistukseen pois pörssikeinottelijoilta ja monikansallisilta sijoitusyhtiöiltä.
• Työväen suojeleminen halpatyövoimalta (maahanmuuttokritiikin talousydin): Rajojen sulkeminen ja työvoiman vapaan liikkuvuuden rajoittaminen, jotta suurpääoma ei voi käyttää siirtolaisia keinona polkea palkkoja, heikentää työehtoja ja murtaa ammattiliittojen neuvotteluvoimaa.
• Finanssipääoman ja pankkikartellien vastustaminen: Lontoon Cityn, Wall Streetin ja kansainvälisten suurpankkien vallan murtaminen, keinottelun ankara verottaminen ja talousjärjestelmän alistaminen tuotannollisen työn palvelukseen.
• Imperialististen sotien ja sotilasliittojen vastustaminen: Lännen sotateollisen kompleksin riisuminen vallasta, sotilasliittojen (kuten Naton) vastustaminen imperialismin työkaluina sekä "rauhanpolitiikan" vaatiminen työläisten etuna (koska työläiset ovat aina niitä, jotka sotivat ja maksavat laskun).
• Teollisuuden ja reaalitalouden suojelu suhteessa keinotteluun: Tuotantovälineiden ja tehtaiden säilyttäminen omassa maassa, teollisen työn kunnianpalautus sekä vapaakauppasopimusten vastustaminen kansallisen tuotannon puolustamiseksi.
• Vastikkeeton ja vahva sosiaaliturva omalle kansalle: Hyvinvointivaltion ydintehtävien palauttaminen, ilmainen ja julkinen terveydenhuolto sekä eläkkeiden turvaaminen ilman yksityisiä eläkerahastokeinotteluja.

 Vanhat oikeistolaiset vaatimukset (jotka haastajat ovat perineet):

• 
  Kristillinen perintö ja luonnonoikeus valtion mielivaltaa vastaan: Kristillisen etiikan ja kulttuuriperinnön palauttaminen yhteiskunnan moraaliseksi selkärangaksi. Tämä ei vanhassa oikeistolaisuudessa ole vain kirkollista tapakulttuuria, vaan syvää vallankäytön mekaniikkaa: ihminen saa arvonsa ja perusoikeutensa suoraan Luojaltaan (luonnonoikeus), ei valtiolta tai hallituksen armosta. Kun valtion yläpuolella katsotaan olevan korkeampi moraalinen laki, valtiosta ei voi tulla absoluuttista ihmismielen ja ruumiin omistajaa. Haastajat vastustavat aggressiivista sekularismia ja kristinuskon hävittämistä julkisesta tilasta, sillä he näkevät, että kristillisen (kaksinais-)moraalin tilalle valtio ja ylikansalliset järjestöt nostavat oman korvikerealisminsa ja valtiollisen uskonnon, jossa totuus ja oikeus määritellään kaksinaismoraalin pohjalta kulloisenkin poliittisen eliitin käskykirjeillä.
  Vanha kristillinen järjestelmä pyöritti vuosisatoja omaa kaksinaismoraaliaan – saarnasi köyhyyttä ja laupeutta samalla kun keräsi vaurautta ja pönkitti valtaa. Nykyinen teknokraattinen valtajärjestelmä tekee täsmälleen samaa omalla uudella teknouskonnollaan. Se saarnaa "arvoja", "monimuotoisuutta" ja "ihmisoikeuksia", mutta käyttää niitä vain keppinä omien etujensa ajamiseen ja toisinajattelijoiden leimaamiseen. Taustalla on aina sama mekaniikka – valtaeliitti määrittelee synnin ja armon aina niin, että se itse pysyy syyttömänä ja kansa maksaa itsensä kipeäksi.
  
• Kansallinen suvereniteetti ja rajat: Kansallisvaltion ehdoton ensisijaisuus suhteessa ylikansallisiin järjestöihin (kuten EU, YK tai WHO). Päätösvallan palauttaminen kunkin kansan omalle parlamentille ja perustuslaille.
• Perinteiset instituutiot ja arvot: Ydinperheen aseman turvaaminen yhteiskunnan perussoluna, perinteisten sukupuoliroolien ja perhearvojen puolustaminen sekä vastarinta valtion ohjaamaa uutta arvo- ja moraalikasvatusta vastaan.
• Verotuksen ja byrokratian karsiminen: Tuloverojen ja yhteisöverojen keventäminen, pk-yrittäjyyden vapauttaminen sääntelyviidakosta sekä valtion paisuneen, tuottamattoman virkamieskoneiston raju leikkaaminen.
• Kansallinen identiteetti ja kulttuurin suojeleminen: Monikulttuurisuusideologian torjuminen, kansallisen historian, kielen ja perinteiden vaaliminen sekä vaatimus siitä, että tulijoiden on mukauduttava vallitsevaan kulttuuriin eikä toisinpäin.
• Vihreän sääntelyn ja ilmastopakotteiden purkaminen: Luonnonvarojen (öljy, kaasu, hiili, maaperä) vapaa hyödyntäminen talouskasvun takaamiseksi, hiilidioksidiverojen poistaminen ja markkinavetoinen energiapolitiikka ilman valtion tukemia pakkosiirtymiä.
• Laki, järjestys ja perustuslailliset vapaudet: Kovat rangaistukset rikollisuudesta, poliisin toimintavaltuuksien vahvistaminen katuturvallisuuden palauttamiseksi, sekä sananvapauden ja aseenkanto-oikeuden tinkimätön suojeleminen valtiovallan mielivaltaa vastaan.

Ei olekaan mikään maailman kahdeksas ihme, jos edes Suomen Yleisradion tai maan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat, saati entinen teollisuus- tai maatyöläinen ja keskiluokkainen arjen pyörittäjä eivät käsitä, että kumpikaan vanhoista valtablokeista ei itse asiassa enää missään aja hänen asiaansa.
Ja jotta silkaksi soseeksi ylikypsynyt sekahedelmäsoppa olisi entistä maittavampaa, niin molemmat leirit, laita- ja äärioikeisto sekä -vasemmisto ovat hirttäytyneet omiin messiaisiinsa, joiden ilmeistä psykonarsistista arvaamattomuutta ja todellisuudesta irtaantumista ei uskalleta oman ryhmittymän sisällä kyseenalaistaa ilman tuoretta petturin leimaa. Jäljellä on vain toistensa mielipuolisuudesta elävä teatteri:

• 
  Valtajärjestelmän ja atlantistien ansa: Liberaali eliitti ja atlantistit nojaavat sokeasti Yhdysvaltojen tarjoamaan ydinsateenvarjoon ja kaksinaismoraaliseen ylivaltaan, mutta heidän suuri johtotähtensä Donald Trump saa orgastisen nautintonsa naaraiden sukuelinten rajoittamattomasta kopeloinnista, arvaamattomasta narsismista, kiristystä muistuttavasta kaupankäynnistä ja sääntöpohjaisen maailman silppuamisesta. Koska eliitti on ulkoistanut oman turvallisuutensa ja identiteettinsä Washingtonin armoille, se joutuu nielemään kaiken ja selittelemään mustan valkoiseksi, mikä antaa haastajille loputtoman määrän ammuksia tekopyhyyden osoittamiseksi.
• Haastajien ja kansallismielisten ansa: Vaihtoehtoiset liikkeet, laitaoikeisto ja -vasemmisto haluavat perustellusti purkaa Brysselin sanelua ja sotahysteriaa, mutta heidän vastapainonaan kummittelee Moskova ja psykopaatti Putin, joka vastavuoroisesti saa orgastisen tyydytyksensä alistamisesta ja tuhoamisesta – toteuttaa omaa vainoharhaista rottasotaansa, imperialistista ja veristä fantasiaansa. Koska haastajat eivät uskalla tai voi irtisanoutua Moskovan liepeiltä menettämättä "rauhanliikkeen" tai vaihtoehdon leimaansa, he antavat valtajärjestelmälle juuri sen ainoan aseen, jolla heidät voidaan mitätöidä: putinisti- ja maanpetosleiman.
  
  
  
• Lopputulos: Kumpikin puoli on kahlinnut itse itsensä, panttivankina omassa leirissään. Tavallinen kansalainen katsoo tätä peliä ja huomaa seisovansa kahden hullun välissä: toisella puolella on psykonarsisti Donald Trump, joka vaatii ase kädessä kuuliaisuutta Washingtonin kulloisellekin oikulle, ja toisella puolella Moskovan varjoissa häärää psykonarsisti Vladimir Putin, joka ase kädessä teeskentelee puolueetonta rauhaa. Kumpikaan osapuoli ei kykene itsekritiikkiin, joten molemmat tarjoavat vastapuolelleen jatkuvasti täydellisen lyömäaseen, jolla koko yhteiskunnallinen keskustelu lukitaan pelkäksi leimakirveiden heilutteluksi. 
  

Tässä teatterissa kukaan ei ole vapaa, kukaan ei ole järjissään, ja karusellissa pyörivä kansalainen on ainoa, joka maksaa tämän sirkusteatterin pääsylipun. Eikä kukaan itse asiassa enää tiedä, kenelle aplodit pitäisi antaa!