Psykonarsistien teatteri

Kun toimittajan silmien eteen avautuu näky, jossa Saksan äärivasemmisto (Die Linke tai BSW) ja laitaoikeisto (AfD) seisovat rinnakkain samoissa mielenosoituksissa vaatimassa halpaa venäläistä kaasua, rauhanneuvotteluja Moskovan kanssa sekä vastustamassa Naton tukikohtia ja Brysselin sanelua, toimittajan aivot lyövät tyhjää. Hän ei osaa selittää tätä yleisölleen eikä itselleen, koska hänen yksiulotteisella janallaan näiden kahden pitäisi olla toistensa verivihollisia ja istua salin vastakkaisilla laidoilla.

Ehkä toimittajat eivät ole koskaan kuulleetkaan hevosenkenkäteoriasta (théorie du fer à cheval), jonka ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Pierre Faye teki tunnetuksi. Sen perusajatus on, ettei perinteinen vasemmisto–oikeistoakseli olekaan suora viivoitin, vaan se kaartuu päistään kuin hevosenkenkä. Äärimmäinen vasemmisto ja äärimmäinen oikeisto eivät ole toistensa kaukaisimpia vastakohtia, vaan niiden ääripäät taipuvat lähelle toisiaan – kunnes puupäät kolahtavat yhteen. Nämä puupäät jakavat mielenosoituksissaan Leipzigin Augustusplatzilla, Dresdenissä, Erfurtissa, Berliinin Alexanderplatzilla tai Lubminissa Nord Stream -putkien ja LNG-terminaalien rantautumispaikalla hämmästyttävän yhteneväiset piirteet: populismin, kaipuun autoritaarisuuteen, syvän epäluulon liberaalia demokratiaa ja instituutioita kohtaan sekä täysin identtiset ulkopoliittiset viholliskuvat Natosta ja Yhdysvalloista aina Brysselin ja oman maan valtaeliittiin, samalla Moskovan narratiiveja papukaijamaisesti toistaen.

Tai sitten mediatalot, toimittajien työnantajat eivät yksinkertaisesti salli sitä, että yleisölle paljastettaisiin, mistä mielenosoituskyltit todellisuudessa huutavat. Jos yhä useampi kansalainen alkaisi käyttää aivojaan, he tajuaisivat nopeasti, että lyömällä ”pilkkakirveellä” osoitteettomasti keinotekoisia äärioikeisto- ja äärivasemmistoleimoja sinne tänne eliitti hännystelijöineen vain yrittää piilottaa totuuden: omien etujensa hiljaisen laillistamisen, moraalisen mädännäisyytensä, pohjattoman ahneutensa – ja kansalaisten häikäilemättömän kusetuksen. Entä tietävätkö toimittajat itse, ketä he ovat leimaamassa – kenen leipää syöt, sen virttä virität. 
Kun tarkastelee lähemmin eurooppalaista puoluekenttää – leimikkoa, niin voi tehdä helposti seuraavan kolmen kohdan yhteenvedon:

1. Vallan kehä ja haastajat (Systeemi vastaan reuna-alueet) – Pääväite ja teesi
Eurooppalainen puoluekenttä ei ole enää perinteinen kilpailu maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä. Vanha sodanjälkeinen konsensus – jossa keskustaoikeisto hoiti taloutta ja sosiaalidemokraatit hyvinvointivaltiota – on murentunut teknokraattiseksi omia etujaan varjelevaksi valtakeskittymäksi. Haastajat molemmilta laidoilta eivät ole poikkeamia järjestelmässä, vaan järjestelmän oman toiminnan tuottamia väistämättömiä vastareaktioita.

I. Konsensuksen murtuminen: Vanhan keskustan kuihtuminen
Teknokratian nousu: Puolue-erojen hämärtyminen 1990-luvulta alkaen (Blairilainen "kolmas tie", EU-integraation itsestäänselvyys, markkinakuri). Politiikka muuttui vaihtoehdottomaksi ja kasvottomaksi hallinnoinniksi.

• 
  Kuplaantunut valtaeliitti: Robert Michelsin oligarkian
  rautainen laki käytännössä: päätöksenteko siirtyi parlamenteista komissioihin, asiantuntijaelimiin, keskuspankeille ja monikansallisille foorumeille – järjestelmäksi, jossa kukaan ei enää kanna mitään vastuuta.
• Yhteiskunnallinen repeämä (fracture sociale): Menestyvät metropolit vastaan unohdettu maaseutu ja taantuvat teollisuuspaikkakunnat. Kansa ei koe tulevansa enää edustetuksi, vaan ohjatuksi ja hallinnoiduksi.

II. Oikeiston haaste: Suvereniteetti, identiteetti ja rajat

• Syntysyy: Hallitsemattomaksi koettu maahanmuutto, elinkustannusten raju nousu, kansallisvaltion vallan rapautuminen ja arvojen ylhäältä saneltu murros.
• Ydinsanoma: Kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen, rajaturvallisuus ja perinteisen elämäntavan puolustaminen kosmopoliittista liberalismia vastaan.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (RN), Hollanti (PVV) ja Ruotsi (SD): Vastareaktio turvattomuudelle ja integraation epäonnistumiselle.
• Puola (Konfederacja) ja Sveitsi (SVP): Vastustus EU:n liittovaltiokehitykselle ja Brysselin sääntelylle.
• Kannattajaprofiili: Yksityisen sektorin duunarit, yrittäjät, maaseudun ja pikkukaupunkien asukkaat – ihmiset, joiden elinkeino ja turvallisuus ovat sidottuja konkreettiseen maantieteeseen ja kansalliseen lainsäädäntöön.

III. Vasemmiston haaste: Ostovoima, asuminen ja pääoman kuri

• Syntysyy: Talouskriisien jälkipyykki, inflaatio, julkisten palvelujen alasajo ja asuntokeinottelu. Perinteisen sosiaalidemokratian alistuminen leikkauspolitiikkaan ja markkinaehtoisuuteen.
• Ydinsanoma: Taloudellisen vallan ja monopolien murtaminen, perustarpeiden (asuminen, energia, terveydenhuolto) palauttaminen julkiseen hallintaan ja tuloerojen ankara tasaaminen.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (LFI), Belgia (PTB) ja Espanja (Podemos/Sumar): Katutason liikehdintä, lakot ja elinkustannuskriisin politisoiminen.
• Saksa (BSW) ja Itävalta (KPÖ): Paluu perinteiseen materiaaliseen luokkapolitiikkaan, jossa identiteettikysymykset sivuutetaan ja keskitytään arjen toimeentuloon.
• Kannattajaprofiili: Kaupunkien matalapalkkaiset työntekijät, prekariaatti, vuokralaiset, eläkeläiset sekä opiskelijat, jotka putoavat asuntomarkkinoiden ja hyvinvointivaltion turvaverkoista.

IV. Yhteinen nimittäjä: Kapina samaa eliittiä vastaan

• Sekä oikeisto- että vasemmistohaastajat ammentavat täsmälleen samasta polttoaineesta: luottamuksen menetyksestä instituutioihin.
• Äänestäjä ei enää valitse pelkästään veroasteen tai sosiaalitukien väliltä, vaan äänestää koko vallitsevaa eliittijärjestelmää (la casta, l'establishment) vastaan.
• Egon Friedellin henkinen huomio: Järjestelmä on tuottanut hengettömän, teknokraattisen koneiston, jonka kieli ja moraaliposeeraus ovat täysin vieraantuneet tavallisen ihmisen todellisuudesta.

2, Eliitin itsepuolustus (Miten koneisto reagoi) – Pääväite ja teesi

Kun haastajien kannatus kasvaa uhkaamaan vallan tasapainoa, valtajärjestelmä luopuu puolueettoman erotuomarin roolistaan. Se ottaa käyttöön valtion kovat rakenteet, juridiikan ja poissulkemisen mekanismit. Tätä puolustetaan ”demokratian suojelemisella”, mutta haastajien silmissä kyse on vanhan oligarkian suorasta vallassa pysymistaistelusta.

I. Taisteleva demokratia (Streitbare Demokratie): Teoria ja oikeutus

• Historiallinen peruste: Karl Loewensteinin ja Weimarin tasavallan trauman perintö: vapaa järjestelmä ei saa antaa omia vapauksiaan vihollisilleen, jotta sitä ei tuhottaisi sisältäpäin.
• Moraalinen etuoikeus: Eliitti asettaa itsensä natsien lailla arvojen ylimmäksi valvojaksi. Vakiintuneet perusarvot (ihmisoikeudet, oikeusvaltio, kansainväliset sopimukset) tulkitaan siten, että niiden kyseenalaistaminen katsotaan suoraksi hyökkäykseksi koko valtiojärjestystä vastaan.
• Popperin paradoksin valjastaminen: Suvaitsevaisuuden puolustaminen epäsuvaitsevuudella – vallanpitäjät määrittelevät itse, ketkä edustavat järjestelmälle eksistentiaalista uhkaa.
  

II. Mekanismit käytännössä: Kuinka koneisto toimii

• 1. Poliittinen palomuuri (Cordon Sanitaire):
• Belgia ja Ranska: Historialliset esimerkit siitä, miten vaalivoittajat suljetaan hallituskoalitioiden ja valiokuntapaikkojen ulkopuolelle keinotekoisilla konsensussopimuksilla.
• Saksa: Kaikkien muiden puolueiden julkinen sitoumus kieltäytyä yhteistyöstä AfD:n kanssa riippumatta vaalituloksesta.
• 2. Oikeudellinen sodankäynti (Lawfare) ja kieltotoimet:
• Turvallisuuspalveluiden valjastaminen: Saksan perustuslakisuojavirasto (Verfassungsschutz) asettaa kokonaisia puolueita ja niiden nuorisojärjestöjä tarkkailun alle ja leimaa ne virallisesti "äärioikeistolaisiksi".
• Rikossyytteet ja viraltapanot: Matteo Salvinin oikeudenkäynnit Italiassa siirtolaisalusten satamakielloista, Marine Le Penin uhkaava vaalikelpoisuuden menetys ja Pablo Iglesiasin / Podemosin vainoaminen keksityillä talousrikostutkinnoilla Espanjassa.
• Suorat kieltouhat: Keskustelu kokonaisten puolueiden lakkauttamisesta perustuslakituomioistuimessa tai niiden valtiollisen puoluetuen jäädyttämisestä.
• 3. Taloudellinen ja digitaalinen saarto:
• Pankkitilien mielivaltainen sulkeminen toisinajattelijoilta ja kansalaisliikkeiltä (kuten Konfederacjan tai Nigel Faragen tapauksissa).
• Algoritmiohjaus, somesensuuri ja disinformaatiolait, joilla haastajien tavoittavuutta karsitaan suoraan digitaalisilta alustoilta.

III. Portinvartijoiden rooli ja Overtonin ikkuna

• Valtamedian leimasin: Mielipideilmaston rajaaminen. Haastajien argumentit mitätöidään siirtämällä keskustelu asiasisällöstä moraaliin ja vaarallisuuteen ("äärioikeisto", "populismi", "putinismi", "äärivasemmisto").
• Instituutioiden sisäinen inertia: Oikeuslaitos, korkein virkamieskunta ja akateeminen maailma jakavat saman arvopohjan ja koulutustaustan kuin poliittinen eliitti. Vaikka haastajat voittaisivat vaaleissa, hallintokoneisto kykenee hidastamaan, vesittämään tai pysäyttämään uudistukset lakipykäliin ja kansainvälisiin sopimuksiin vedoten (kuten nähtiin Sveitsissä SVP:n kansanäänestysten jälkeen).
  

IV. Noidankehä ja demokratian rapautuminen

• Takaisku järjestelmälle: Mitä enemmän eliitti turvautuu poikkeuksellisiin oikeustoimiin ja palomuureihin, sitä enemmän se vahvistaa haastajien pääsanomaa: järjestelmä on itsessään epärehellinen ja pelkää kansan tahtoa.
• Luottamuksen mureneminen: Oikeuslaitoksen ja turvallisuusviranomaisten uskottavuus puolueettomina toimijoina kärsii, kun ne nähdään poliittisen taistelun välineinä.
• Johtopäätös vallan luonteesta: Valtio osoittaa kovimman ytimensä aina silloin, kun sen perusrakenteet ovat vaarassa. Demokraattinen retoriikka väistyy, ja tilalle nousee kylmä valtapoliittinen selviytymisvaisto.

3. Suuri ulkopoliittinen jakolinja (Itä ja sota) – Pääväite ja teesi

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan ja sitä seurannut gеоpoliittinen murros murskasivat perinteisen oikeisto–vasemmistojaon ulkopolitiikassa. Idän suhteista ja sodasta muodostui Euroopan politiikan suurin vedenjakaja ja moraalinen lakmustesti, jota valtakoneisto käyttää uskollisuuden mittarina ja haastajat hyödyntävät omien tavoitteidensa ajamiseen.

I. Sota eliitin kurinpalautuksen välineenä

• Uskollisuuskoe ja salonkikelpoisuus: Suhde Natoon, Yhdysvaltoihin ja Kiovan aseelliseen tukemiseen määrittelee nyt sen, kuka pääsee vallan sisäpiiriin. Poikkeavat näkemykset leimataan suoraan maanpetokselliseksi "hybridivaikuttamiseksi" tai vihollisen pussiin pelaamiseksi.
• Overtonin ikkunan pakkosiirto: Keskustelu sodan diplomaattisista ratkaisuista, asekaupan kustannuksista tai pakotteiden bumerangivaikutuksista suljettiin hyväksytyn julkisen debatin ulkopuolelle.

II. Leiri A: Atlantistit ja suvereniteetin puolustajat (Pääsylippu valtaan)

• Strateginen valinta: Tiukka länsi-, Nato- ja Ukraina-myönteisyys toimii laitaoikeistolle täydellisenä keinona murtaa menneisyyden leimat ja saavuttaa hallituskelpoisuus ilman, että kansallismielisestä maahanmuuttolinjasta tarvitsee tinkiä.
• Esimerkit käytännössä:
• Italia (Giorgia Meloni / FdI): Meloni osti Washingtonin ja Brysselin luottamuksen asettumalla Ukrainan vankkumattomaksi tukijaksi, mikä teki hänestä Euroopan hyväksytyn johtohahmon ja neutraloi fasismisyytökset.
• Suomi (Perussuomalaiset): Pitkäaikainen, tinkimätön Venäjä-vastaisuus ja itärajan sulkemisen vaatimus sulautuivat saumattomasti Suomen turvallisuuspoliittiseen konsensukseen ja mahdollistivat hallitusvastuun.
• Ruotsi (SD): Nopea täyskäännös Nato-kantaan ja raskaiden asepakettien tuki varmistivat aseman Tidö-hallituksen tosiasiallisena ohjaajana.
• Ydinlogiikka: Kansallinen suvereniteetti ja rajojen koskemattomuus asetetaan ylimmäksi arvoksi; Venäjä nähdään suorana eksistentiaalisena uhkana kansallisvaltiolle.

III. Leiri B: Pasifistit, realpolitik ja lännen vastustajat (Järjestelmän haastajat)

• Ideologiset juuret: Yhdistelmä kylmän sodan aikaista lännen-/Nato-vastaista imperialismikritiikkiä (radikaalivasemmisto) sekä kansallista itsekkyyttä ja liike-elämän pragmatismia (laitaoikeisto).
• Esimerkit käytännössä:
• Saksa (Sahra Wagenknecht / BSW & AfD): "Rauhanliike", joka vaatii välitöntä aseviennin lopettamista, halvan venäläisen kaasun palauttamista ja Saksan teollisuuden pelastamista pakotteiden kynsistä.
• Ranska (LFI) ja Espanja (Podemos): Sodan tulkitseminen Yhdysvaltain ja Naton lietsomaksi imperialistiseksi eturistiriidaksi, jossa eurooppalainen työväenluokka maksaa laskun inflaationa ja asevarusteluna.
• Puola (Konfederacja): "Tämä ei ole meidän sotamme" -retoriikka, jossa puolalaisten viljelijöiden ja kuljettajien etu asetetaan Ukrainan vapaakaupan ja tukipakettien edelle.
• Italia (M5S ja Lega): Giuseppe Conten pasifistinen vastustus aseavulle ja Matteo Salvinin jatkuva epäröinti pakotteiden ja pitkän kantaman ohjusten suhteen.
• Ydinlogiikka: Kieltäytyminen maksamasta sodan taloudellista hintaa, pelko ydinsodan eskalaatiosta ja epäluottamus Yhdysvaltain gеоpoliittisia intressejä kohtaan.

IV. Johtopäätös: Sota vallan uutena jakolinjana

• Blokkien sisäinen repeämä: Ulkopolitiikka jakaa niin oikeistoa (Meloni vs. Salvini/Konfederacja) kuin vasemmistoakin (Suomen Vasemmistoliiton Nato-hyväksyntä vs. Espanjan Podemosin ja Saksan BSW:n kiivas vastustus).
• Eliitin vipuvarsi: Valtajärjestelmä käyttää sotaa ja turvallisuusuhkaa tehokkaimpana moraalisena lyömäaseena haastajia vastaan: jokainen haastaja joutuu valitsemaan joko atlantistisen sopeutumisen tai putinisti-leiman ja poliittisen eristyksen välillä.

Kun vetää yhteen nykyisen "äärioikeistolaiseksi" tai "populistiseksi" leimatusta retoriikasta, niin havaitsee, että se on sanasta sanaan peräisin 1900-luvun alun klassisesta marxilaisesta ja työväenliikkeen vaatimuslistasta. Suora ja mekaaninen erittely nykyisen kapinaliikkeiden ja järjestelmän haastajien vaatimuksista jakautuu vanhan koulukunnan vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin teemoihin seuraavasti:
 Vanhat vasemmistolaiset vaatimukset (jotka oikestolaiset haastajat ovat omaksuneet):

• Kriittisen perusinfrastruktuurin kansallistaminen: Rautateiden, sähköverkon, vesilaitosten, postin ja energiantuotannon palauttaminen valtion ja kansan omistukseen pois pörssikeinottelijoilta ja monikansallisilta sijoitusyhtiöiltä.
• Työväen suojeleminen halpatyövoimalta (maahanmuuttokritiikin talousydin): Rajojen sulkeminen ja työvoiman vapaan liikkuvuuden rajoittaminen, jotta suurpääoma ei voi käyttää siirtolaisia keinona polkea palkkoja, heikentää työehtoja ja murtaa ammattiliittojen neuvotteluvoimaa.
• Finanssipääoman ja pankkikartellien vastustaminen: Lontoon Cityn, Wall Streetin ja kansainvälisten suurpankkien vallan murtaminen, keinottelun ankara verottaminen ja talousjärjestelmän alistaminen tuotannollisen työn palvelukseen.
• Imperialististen sotien ja sotilasliittojen vastustaminen: Lännen sotateollisen kompleksin riisuminen vallasta, sotilasliittojen (kuten Naton) vastustaminen imperialismin työkaluina sekä "rauhanpolitiikan" vaatiminen työläisten etuna (koska työläiset ovat aina niitä, jotka sotivat ja maksavat laskun).
• Teollisuuden ja reaalitalouden suojelu suhteessa keinotteluun: Tuotantovälineiden ja tehtaiden säilyttäminen omassa maassa, teollisen työn kunnianpalautus sekä vapaakauppasopimusten vastustaminen kansallisen tuotannon puolustamiseksi.
• Vastikkeeton ja vahva sosiaaliturva omalle kansalle: Hyvinvointivaltion ydintehtävien palauttaminen, ilmainen ja julkinen terveydenhuolto sekä eläkkeiden turvaaminen ilman yksityisiä eläkerahastokeinotteluja.

 Vanhat oikeistolaiset vaatimukset (jotka haastajat ovat perineet):

• 
  Kristillinen perintö ja luonnonoikeus valtion mielivaltaa vastaan: Kristillisen etiikan ja kulttuuriperinnön palauttaminen yhteiskunnan moraaliseksi selkärangaksi. Tämä ei vanhassa oikeistolaisuudessa ole vain kirkollista tapakulttuuria, vaan syvää vallankäytön mekaniikkaa: ihminen saa arvonsa ja perusoikeutensa suoraan Luojaltaan (luonnonoikeus), ei valtiolta tai hallituksen armosta. Kun valtion yläpuolella katsotaan olevan korkeampi moraalinen laki, valtiosta ei voi tulla absoluuttista ihmismielen ja ruumiin omistajaa. Haastajat vastustavat aggressiivista sekularismia ja kristinuskon hävittämistä julkisesta tilasta, sillä he näkevät, että kristillisen (kaksinais-)moraalin tilalle valtio ja ylikansalliset järjestöt nostavat oman korvikerealisminsa ja valtiollisen uskonnon, jossa totuus ja oikeus määritellään kaksinaismoraalin pohjalta kulloisenkin poliittisen eliitin käskykirjeillä.
  Vanha kristillinen järjestelmä pyöritti vuosisatoja omaa kaksinaismoraaliaan – saarnasi köyhyyttä ja laupeutta samalla kun keräsi vaurautta ja pönkitti valtaa. Nykyinen teknokraattinen valtajärjestelmä tekee täsmälleen samaa omalla uudella teknouskonnollaan. Se saarnaa "arvoja", "monimuotoisuutta" ja "ihmisoikeuksia", mutta käyttää niitä vain keppinä omien etujensa ajamiseen ja toisinajattelijoiden leimaamiseen. Taustalla on aina sama mekaniikka – valtaeliitti määrittelee synnin ja armon aina niin, että se itse pysyy syyttömänä ja kansa maksaa itsensä kipeäksi.
  
• Kansallinen suvereniteetti ja rajat: Kansallisvaltion ehdoton ensisijaisuus suhteessa ylikansallisiin järjestöihin (kuten EU, YK tai WHO). Päätösvallan palauttaminen kunkin kansan omalle parlamentille ja perustuslaille.
• Perinteiset instituutiot ja arvot: Ydinperheen aseman turvaaminen yhteiskunnan perussoluna, perinteisten sukupuoliroolien ja perhearvojen puolustaminen sekä vastarinta valtion ohjaamaa uutta arvo- ja moraalikasvatusta vastaan.
• Verotuksen ja byrokratian karsiminen: Tuloverojen ja yhteisöverojen keventäminen, pk-yrittäjyyden vapauttaminen sääntelyviidakosta sekä valtion paisuneen, tuottamattoman virkamieskoneiston raju leikkaaminen.
• Kansallinen identiteetti ja kulttuurin suojeleminen: Monikulttuurisuusideologian torjuminen, kansallisen historian, kielen ja perinteiden vaaliminen sekä vaatimus siitä, että tulijoiden on mukauduttava vallitsevaan kulttuuriin eikä toisinpäin.
• Vihreän sääntelyn ja ilmastopakotteiden purkaminen: Luonnonvarojen (öljy, kaasu, hiili, maaperä) vapaa hyödyntäminen talouskasvun takaamiseksi, hiilidioksidiverojen poistaminen ja markkinavetoinen energiapolitiikka ilman valtion tukemia pakkosiirtymiä.
• Laki, järjestys ja perustuslailliset vapaudet: Kovat rangaistukset rikollisuudesta, poliisin toimintavaltuuksien vahvistaminen katuturvallisuuden palauttamiseksi, sekä sananvapauden ja aseenkanto-oikeuden tinkimätön suojeleminen valtiovallan mielivaltaa vastaan.

Ei olekaan mikään maailman kahdeksas ihme, jos edes Suomen Yleisradion tai maan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat, saati entinen teollisuus- tai maatyöläinen ja keskiluokkainen arjen pyörittäjä eivät käsitä, että kumpikaan vanhoista valtablokeista ei itse asiassa enää missään aja hänen asiaansa.
Ja jotta silkaksi soseeksi ylikypsynyt sekahedelmäsoppa olisi entistä maittavampaa, niin molemmat leirit, laita- ja äärioikeisto sekä -vasemmisto ovat hirttäytyneet omiin messiaisiinsa, joiden ilmeistä psykonarsistista arvaamattomuutta ja todellisuudesta irtaantumista ei uskalleta oman ryhmittymän sisällä kyseenalaistaa ilman tuoretta petturin leimaa. Jäljellä on vain toistensa mielipuolisuudesta elävä teatteri:

• 
  Valtajärjestelmän ja atlantistien ansa: Liberaali eliitti ja atlantistit nojaavat sokeasti Yhdysvaltojen tarjoamaan ydinsateenvarjoon ja kaksinaismoraaliseen ylivaltaan, mutta heidän suuri johtotähtensä Donald Trump saa orgastisen nautintonsa naaraiden sukuelinten rajoittamattomasta kopeloinnista, arvaamattomasta narsismista, kiristystä muistuttavasta kaupankäynnistä ja sääntöpohjaisen maailman silppuamisesta. Koska eliitti on ulkoistanut oman turvallisuutensa ja identiteettinsä Washingtonin armoille, se joutuu nielemään kaiken ja selittelemään mustan valkoiseksi, mikä antaa haastajille loputtoman määrän ammuksia tekopyhyyden osoittamiseksi.
• Haastajien ja kansallismielisten ansa: Vaihtoehtoiset liikkeet, laitaoikeisto ja -vasemmisto haluavat perustellusti purkaa Brysselin sanelua ja sotahysteriaa, mutta heidän vastapainonaan kummittelee Moskova ja psykopaatti Putin, joka vastavuoroisesti saa orgastisen tyydytyksensä alistamisesta ja tuhoamisesta – toteuttaa omaa vainoharhaista rottasotaansa, imperialistista ja veristä fantasiaansa. Koska haastajat eivät uskalla tai voi irtisanoutua Moskovan liepeiltä menettämättä "rauhanliikkeen" tai vaihtoehdon leimaansa, he antavat valtajärjestelmälle juuri sen ainoan aseen, jolla heidät voidaan mitätöidä: putinisti- ja maanpetosleiman.
  
  
  
• Lopputulos: Kumpikin puoli on kahlinnut itse itsensä, panttivankina omassa leirissään. Tavallinen kansalainen katsoo tätä peliä ja huomaa seisovansa kahden hullun välissä: toisella puolella on psykonarsisti Donald Trump, joka vaatii ase kädessä kuuliaisuutta Washingtonin kulloisellekin oikulle, ja toisella puolella Moskovan varjoissa häärää psykonarsisti Vladimir Putin, joka ase kädessä teeskentelee puolueetonta rauhaa. Kumpikaan osapuoli ei kykene itsekritiikkiin, joten molemmat tarjoavat vastapuolelleen jatkuvasti täydellisen lyömäaseen, jolla koko yhteiskunnallinen keskustelu lukitaan pelkäksi leimakirveiden heilutteluksi. 
  

Tässä teatterissa kukaan ei ole vapaa, kukaan ei ole järjissään, ja karusellissa pyörivä kansalainen on ainoa, joka maksaa tämän sirkusteatterin pääsylipun. Eikä kukaan itse asiassa enää tiedä, kenelle aplodit pitäisi antaa!

”Magdeburgin häät” ovat ovella – onko sinut jo kutsuttu?

Oikeisto vai vasemmisto? Klassinen jako syntyi Ranskan vallankumouksessa (1789–1799) kansalliskokouksen istumajärjestyksestä, jossa oikealla istui aateli ja kuningasvalta, vasemmalla kolmas sääty eli kansa. Myöhemmin 1900-luvulla jako oikeisto vs. vasemmisto koodattiin talouteen: vasemmisto puolusti työläisiä ja valtion sääntelyä, oikeisto pääomaa ja markkinoita.

Tänään tuolla kartalla ei tee käytännössä yhtään mitään: koko perinteinen jako on vanhentunut käyttökelvottomaksi teatteriksi. Vasemmistosta on tullut korkeakoulutetun ”edistyksellisenä” itseään pitävän kaupunkieliitin, kulttuuriluokan ja julkisen sektorin virkamiesten liike. Se keskittyy identiteettipolitiikkaan, globaaliin moraaliposeeraukseen ja vihreään siirtymään, joiden hintalappu kaadetaan suoraan duunarin ja pientuloisen elinkustannuksiin, sähkölaskuun sekä polttoaineen hintaan. Oikeistosta puolestaan on tullut ennen kaikkea globaalien suuryhtiöiden, alustajättien ja verovapaiden pääomasijoittajien asiamies. Se ei todellisuudessa puolusta paikallista yrittäjää, saati työntekijää, vaan tukee monopolisoitumista, halpatyövoiman maahantuontia ja kansallisen kantaverkon tai vesilaitosten kuppaamista sekä luonnonvarojen ryöstöä kansainvälisille taseille.
Jos edes Suomen Yleisradion tai maan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat eivät käsitä, niin kuinka entinen teollisuustyöläinen ja keskiluokkainen arjen pyörittäjä pystyy käsittämään, että kumpikaan vanhoista blokeista ei enää esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa aja hänen asiaansa (itse asiassa ei enää missään). Kun kansalainen vastustaa työpaikkojen ja teollisuutensa alasajoa tai oman elintasonsa leikkaamista, hänet leimataan heti "äärioikeistolaiseksi", vaikka hänen vaatimuksensa ovat täsmälleen samoja, joita perinteinen sosiaalidemokratia tai maalaisliitto esimerkiksi Suomessa ajoivat 50 vuotta sitten: työtä, kohtuuhintaista energiaa, turvallisuutta ja kansallista päätösvaltaa. Mediassa parjattu "äärioikeiston nousu" on todellisuudessa vain luonnollinen, mekaaninen reaktio siihen, että perinteiset puolueet ovat jättäneet yhteiskuntaa pyörittävän ”kansan” oman onnensa nojaan.

Aivan sama historian kehityskulku on nähtävissä Saksassa 1930-luvulla sekä nyt, 2020-luvulla! Historiallinen mekaniikka Weimarin tasavallan luhistumisessa oli juuri tuo: perinteisten valtapuolueiden täydellinen halvaus ja kyvyttömyys nähdä, että vanhat opit eivät enää toimineet.

Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen valtakunnankansleri Heinrich Brüning ja hänen ympärillään pyörinyt eliitti ryhtyivät harjoittamaan fanaattista leikkaus- ja kurjistamispolitiikkaa (Deflationspolitik). Brüning uskoi, että kriisi taltutetaan leikkaamalla julkisia menoja, jäädyttämällä palkkoja, nostamalla veroja ja kiristämällä valtion kukkaroa, jotta Saksa osoittaisi ulkovalloille olevansa kyvytön maksamaan ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksia. Tämä oli puhdasta Hölmölän peitonjatkamista:

• Leikkauskierre: Työttömyyden räjähtäessä valtio leikkasi työttömyyskorvauksia ja sosiaalitukia, mikä romutti kotimaisen kysynnän entistä pahemmin, tuhosi veropohjan ja veti lisää yrityksiä konkurssiin.
• Demokratian ulkoistaminen poikkeuspykälille: Koska parlamentti (Valtiopäivät) ei suostunut tähän itsemurhapolitiikkaan, Brüning alkoi hallita presidentti Paul von Hindenburgin hätätila-asetuksilla (Weimarin perustuslain 48. pykälä). Parlamentaarinen päätöksenteko kuohittiin ja valta siirrettiin kabinettien kabineteille ja virkamiehille kauan ennen Hitlerin nimitystä.
• Sokea luottamus "markkinoiden korjautumiseen": Perinteiset porvaripuolueet ja maltilliset sosiaalidemokraatit seisoivat puku päällä pirtin nurkassa ihmettelemässä, miksi kansa palelee, vaikka budjettilukuja oli juuri "tasapainotettu" leikkaamalla peiton yläpäästä. Kansa näki ympärillään kuusi miljoonaa työtöntä, perheet leipäjonoissa ja eliitin, joka hoki mantroja kansainvälisestä luotettavuudesta ja budjettikurista.
  

Natsit eivät nousseet valtaan siksi, että saksalaiset olisivat yhtäkkiä joukolla heränneet esoteerisen rotuopin kannattajiksi, vaan siksi, että he tarjosivat mekaanisen ja häikäilemättömän vaihtoehdon: massiiviset julkiset työllistämisohjelmat, infrastruktuurin rakentamisen (kuten moottoritiet), suojatullit ja lupauksen siitä, että Saksan omat resurssit valjastetaan oman kansan eikä ulkomaisten velkojien tarpeisiin. Kun laillinen järjestelmä tarjosi kansalaisilleen vain kylmää kättä, nousevia veroja ja työttömyyttä suojellakseen omaa pyhää dogmiaan, portit avattiin suoraan niille, jotka lupasivat heittää koko vanhan pöydän nurin.

Nykyinen "äärioikeiston" tai kansallismielisen populismin nousu Euroopassa ja USA:ssa (Trump, Alternative für Deutschland AfD, Rassemblement National, Reform UK, Fratelli d'Italia) ei synny sotilaallisesta katastrofista, vaan aiemmin ”vasemmistolaisen” työväestön sekä keskiluokan pitkäaikaisesta kurjistumisesta ja luottamuksen murenemisesta:

·      

Mekaaninen kurjistuminen: Teollisuustyöpaikat vietiin Aasiaan, ostovoima suli inflaatioon, ja sähkö- sekä elinkustannukset räjähtivät hoivapolitiikan, vihreän siirtymän ja geopolitiikan alttarilla.

Saksa on teollisen itsemurhan ja ryöstömekanismin suurin, karkein ja tuhoisin malliesimerkki koko Euroopassa: siellä ideologia ajoi fysiikan lakien yli niin täydellisesti, että koko maanosan talousmoottori rikottiin omin käsin. Saksan tarina tiivistyy käsitteeseen Energiewende, jota hehkutettiin vuosikymmenen ajan koko maailmalle vihreän siirtymän lippulaivana. Todellisuudessa se oli sarja katastrofaalisia mekaanisia virheitä.

Täydellinen ajatuskatkos no 1 - ydinvoiman fanaattinen alasajo (Atomausstieg):Angela Merkelin hallitus teki Fukushiman onnettomuuden (2011) jälkeen paniikkipäätöksen sulkea Saksan huippumodernit, turvalliset ja velattomat ydinvoimalat. Viimeiset kolme reaktoria (Isar 2, Emsland ja Neckarwestheim 2) suljettiin lopullisesti huhtikuussa 2023 – siis keskellä Euroopan pahinta energiakriisiä. Saksa ajoi alas kymmeniä gigawatteja tasaista, täysin päästötöntä ja halpaa perusvoimaa ilman minkäänlaista korvaavaa puhdasta teknologiaa. 

Der grüne Traum im Winter. Kernkraftwerke abgeschaltet,
Gas abgedreht: Auf deutschen Feldern bleiben nur
eine erfrorene Sonnenblume und Leitungen ohne Strom

Venäläisen kaasun valheellinen "siirtymäkausi": Koska tuuli ja aurinko eivät fysiikan lakien mukaan tuota sähköä tyynellä säällä, Saksa hirtti koko teollisuutensa kiinni Putinin halpaan maakaasuun. Nord Stream 1 ja 2 rakennettiin siksi, että saksalaiset voisivat korvata sulkemansa ydinvoimalat kaasulla ja leikkiä vihreää. Kun tämä idän napanuora katkesi vuonna 2022, keisarilta putosivat housut jalasta. 

Likaisin mahdollinen lopputulos: Mitä tapahtui, kun ydinvoima suljettiin ja kaasun hinta räjähti? Saksa joutui repimään maasta kaikkein saastuttavinta polttoainetta: ruskohiiltä (Braunkohle). Kokonaisia kyliä ja ikimetsiä jyrättiin valtavien avolouhosten tieltä. Saksa päätyi polttamaan kivihiiltä ja ruskohiiltä pitääkseen verkkonsa pystyssä – samalla kun se luennoi muulle Euroopalle päästöjen vähentämisestä.

Euroopan kallein sähkö kotitalouksille: Saksalaiset kuluttajat maksavat sähköstään maailmanennätyshintoja. Laskusta suurin osa ei ole itse sähkön tuotantokustannusta, vaan veroja, verkkomaksuja ja massiivisia EEG-tukiaisia (Erneuerbare-Energien-Gesetz), joilla tuulivoimapuistojen ja aurinkopaneelien tuottajille taattiin vuosikymmeniksi kiinteät syöttötariffit.
Rajajärjestelmän (marginal pricing) täysosuma: Koska Saksa teki itsestään riippuvaisen kalliista tuontikaasusta ja joutui ajamaan käyntiin kalleimpia mahdollisia lauhdelaitoksia ja kaasuvoimaloita, sähköpörssin rajahinnoittelu nosti kaiken sähkön hinnan taivaisiin juuri samalla mekaniikalla kuin Suomessakin.
Teollisuuden pako maasta (Deindustrialisierung): Saksalainen raskas-, kemian- ja autoteollisuus (kuten BASF, Volkswagen ja terästehtaat) ei kykene toimimaan sähköllä, jonka hinta ja saatavuus heilahtelevat sään mukaan ja maksavat moninkertaisesti esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Puolaan tai Kiinaan verrattuna. Tehtaat sulkevat linjojaan, investoinnit karkaavat ulkomaille ja Saksan teollinen pohja murenee silmien edessä.

 

• Eliitin ja kansan kuilu: Tavallinen kansalainen näkee miljardien valuvan ulkomaiseen PR-pöhinään ja poliitikkojen mediaposeeraukseen, hallintohimmeleihin ja konsulttifirmoille samaan aikaan kun erilaiset paikalliset palvelut kuten, pienet päiväkodit, koulut ja terveysasemat ajetaan kustannustehotoimina alas.
• Pelottelurefleksi: Valtamedian ja perinteisten puolueiden automaattinen reaktio on leimata jokainen järjestelmää, verotusta tai hallitsematonta siirtolaisuutta arvosteleva taho suoraan äärioikeistolaiseksi "natsiksi". Tämä on historian halpaa väärinkäyttöä, jolla vältetään vastaamasta peruskysymyksiin ja vaientamaan omatunnon ääni
• Oikea arvopohjas: Kun ihminen ei pysty maksamaan sähkölaskuaan tai saa vanhempiaan hoitoon, moraalisaarnat vihreästä siirtymästä, tekoälytulevaisuudesta ja "oikeasta arvopohjasta" kääntyvät itseään vastaan. Juuri tämä ylimielinen torjunta ja mekaanisten ongelmien kieltäminen tekee protestiliikkeistä yhä massiivisempia – Bembölessäkin ihmeteltiin, miksi pirtti on kylmä, vaikka peittoa on jatkettu useaan kertaan liittämällä leikattu pala toisesta päästä – toiseen päähän.

Valtamedian ja vakiintuneen eliitin kielenkäytössä maahanmuuton ja avointen rajojen vastustaminen on nykyään automaattinen leimasin: heti kun puolue vaatii tiukempaa rajapolitiikkaa, se luokitellaan suoraan "äärioikeistoksi". Mutta poliittisten kansanliikkeiden nousumekanismi on yhä yksi-yhteen: kun järjestelmä jättää omat tuottavat kansalaisensa kurjuuteen ja selittää sitä "välttämättömyytenä", valtaan nousee aseilla tai ilman se, joka uskaltaa sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita ja säännöt voidaan repiä palasiksi. 
Tosin tänä päivänä kansanliikkeiden nousua täysiksi vallankumouksiksi rajoittaa toistaiseksi vielä se, että sekä diktatuureissa kuten myös niin sanotuissa kansanvalloissa, molemmissa ainakin niukka enemmistö kansalaisista elää kulutushorroksessa – uskoo sinisilmäisesti valtaapitävien katteettomiin lupauksiin loistavasta tulevaisuudesta ja kaikkivoipaisen tieteen ratkaisevan viimeistään huomenna kaiken.  Eliitin valvoma media on valjastettu syöttämään viihteen varjolla ja asiantuntijoiden suulla kansanjoukoille puudutteeksi puhdasta bluffia – arvotonta kättä: insinöörit ja lääketiede ovat juuri keksimässä ratkaisun ikuiseen ja tasaiseen talouskasvuun sekä ihmisen pysyvään onneen, avaimen, joka ratkaisee itsestään vastuullisen kulutuksen aiheuttaman päänsäryn sekä ilmastokriisin aiheuttamat hetkelliset häiriöt yhdellä napin painalluksella: kvanttitietokoneet ja vetytalous!

Marine Le Pen, Rassemblement national, RN

Esimerkiksi Ranskan Kansallinen liittouma, johon on lyöty laitaoikeiston leima, on talouspolitiikaltaan lähempänä perinteistä 1970-luvun vasemmistoa kuin koskaan mitään markkinaliberaalia oikeistoa:

• Valtiokeskeinen sosiaaliturva: Le Pen ajaa eläkeiän laskemista takaisin 60 tai 62 vuoteen, vastustaa Macronin eläkeleikkauksia ja vaatii julkisen terveydenhuollon ja sairaalaverkon massiivista rahoittamista.
  
• Ostovoiman suojelu ja hintasääntely: Puolue vaatii arvonlisäveron laskemista sähköltä, kaasulta ja polttoaineilta sekä perustarvikkeiden hintakattoja, jotta tavallinen kansalainen selviää arjestaan.
• Kansallinen etuoikeus (priorité nationale): Sosiaaliturva ja asunnot halutaan rajata ensisijaisesti oman maan kansalaisille, ei leikata niitä pois. Tämä on "hyvinvointisovinismiä", eli pohjimmiltaan vanhaa sosiaalidemokratiaa, joka on rajattu vain oman maan rajojen sisäpuolelle.

Saksan AfD:n tausta on hieman erilainen, mutta senkin äänestäjäkunta ja painopiste ovat siirtyneet voimakkaasti itäisen Saksan entisen teollisuustyöväen tueksi:

Alice Weidel AfD

• Alkuperäinen talousoikeisto: AfD syntyi vuonna 2013 taloustieteilijöiden puolueena vastustamaan Kreikan eurotukipaketteja ja vaatimaan paluuta D-markkaan tai tiukkaan budjettikuriin. Tämä oli klassista fiskaalikonservatiivista oikeistolaisuutta.
• Muutos työväen protestipuolueeksi: Tänään puolueen selkäranka on entisessä Itä-Saksassa (DDR:n alueilla), jossa ihmiset kokevat jääneensä Länsi-Saksan ja EU-eliitin jalkoihin. He vastustavat kivihiilen ja ydinvoiman alasajoa, vihreän siirtymän sähkölaskuja ja vaativat halpaa teollisuusenergiaa takaisin.
  

Mikä näistä liikkeistä sitten tekee "oikeistoa" eliitin silmissä?

• Kansallisvaltio vastaan globalismi: Ne hylkäävät EU-liittovaltion, Brysselin direktiivit ja ylikansallisen päätöksenteon. Globalistiselle liberaalille eliitille kansallisvaltion ja rajojen puolustaminen on jo sinällään synti ja "taantumusta".
• Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konservatismi: Ne vastustavat heräämisoppeja (woke-ideologiaa), perinteisten perhearvojen purkamista ja vaativat oman maan kielen ja kulttuurin asettamista etusijalle.
• Eliitin leimakirves: Koska perinteiset valtapuolueet eivät kykene tarjoamaan ratkaisuja teollisuuden pakenemiseen, ostovoiman murenemiseen tai katujen turvattomuuteen, ainoa jäljellä oleva puolustuskeino on leimata vastapuoli historian pahimmalla tittelillä: jos et kannata vapaata siirtolaisuutta ja EU-keskusvaltaa, olet "äärioikeistolainen" natsi.

Siirtolaisten ja hallitsemattoman maahanmuuton vastustaminen on siis vain ääri- ja laitaoikeiston muodostaman jäävuoren näkyvin huippu. Sen alla kytee ensinnäkin teollisuus- ja keskiluokan raivo siitä, että heidän maksamansa verovarat, eläkkeet ja infrastruktuuri valjastetaan ylikansallisen eliitin ideologisiin kokeiluihin oman kansan kustannuksella. Toinen kytö on paljon vaarallisempi, eikä media uskalla koskea siihen leimakirveiden pelossa: kyse on syvästä reviirin ja biologisen turvallisuuden loukkauksesta, sillä jos puolueiden – kuten Ranskan Kansallisen liittouman (Marine Le Pen / Jordan Bardella) ja Saksan AfD:n (Alternative für Deutschland) – ohjelmia ja kannattajakuntaa tarkastelee mekaanisesti ilman leimakirveitä, todellisuus on aivan toisenlainen kuin toistaiseksi valtaa pitävä eliitti ja valtamedia väittävät.

Kun vuosikymmeniä veroja maksanut pientalonpoika, eläkeläinen tai teollisuustyöläinen laskee senttejään ja kuulee jatkuvasti valtionjohdolta, että "rahaa ei ole" ja palveluista on pakko leikata, silmien edessä näkyvä todellisuus – räikeä kontrasti 'me vastaan muut', joka sotii kaikkea oikeustajua vastaan – toimii arjessa sytykkeenä, joka romuttaa kansalaisten luottamuksen koko järjestelmään:

• Hätätilanteen ja todellisuuden ristiriita: 1990-luvulla alkanut ja erityisesti vuoden 2015 jälkeen rajojen yli marssineille nuorille miehille taattiin välittömästi vastaanottokeskusten täysihoito, ilmaiset lämpimät ateriat, vaatepaketit ja käyttörahat ilman päivääkään osallistumista tämän maan rakentamiseen tai kuluihin. Samaan aikaan leipäjonot venyivät ja venyivät, omat vanhuksemme makasivat hoitolaitoksissa märissä vaipoissaan mautonta makaronivelliä litkien, ja virkakoneisto – tänä päivänä Kelasta aina hyvinvointialueiden vanhus- ja vammaispalveluihin – keskittyy puolustuskyvyttömien omien kansalaisten ylimieliseen kyykyttämiseen ja tukiluukkujen paiskaamiseen nenän edestä kiinni
• Erityisasema asuntomarkkinoilla: Kun tulijat saivat oleskeluluvan, kunnat ja Kelaa vastaavat laitokset marssivat heti vuokramarkkinoille maksamaan vuokratakauksia ja täysimääräisiä asumistukia, usein kalustetuista uudiskohteista. Samaan aikaan esimerkiksi omillaan toimeen tuleva matalapalkkainen suomalainen nuori tai opiskelija ei kyennyt kilpailemaan samoista asunnoista, koska julkinen kassa vääristi koko hintatason.
• Toimeentulotuen ja harkinnanvaraisen tuen jakomekanismi: Vaikka peruslain tasolla toimeentulotuen perusosa on muodollisesti kaikille sama, käytännössä sosiaalitoimen harkinnanvarainen tuki räätälöitiin kielitaidottomille ja muka ”sopeutuville” tulijoille täysin eri mittakaavassa: kodinkoneet, huonekalut ja ajokorttikoulutukset kuitattiin veronmaksajien piikkiin "integroitumisen" nimissä, kun taas omalta työttömältä vaadittiin jokaisen perintölusikan ja säästötilin realisointia ennen ensimmäistäkään markkaa. 

Tämä loi tavallisen kansalaisen mieleen täysin kestämättömän asetelman: oma valtio, jonka piti toimia omien kansalaistensa turvaverkkona, asettikin ulkopuolelta tulleet elintasopakolaiset etusijalle ja alkoi kohdella kantaväestöä pelkkänä lypsylehmänä. Kun tätä epäkohtaa ihmettelevä ihminen leimattiin välittömästi mediassa ja politiikassa "rasistiksi", perinteiset puolueet sahasivat samalla oman oksansa lopullisesti poikki.
Se ei ollut vihaa, vaan mekaanista oikeustajua: kotiin ei voi kutsua vieraita syömään juhlapaistia, jos omat lapset jätetään pimeään eteiseen syömään kynsiään. 1990-luvun alun lama ja ensimmäiset isommat pakolaisaallot (somalit) olivat hetki, jolloin esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion ja virkamieskunnan naiivius törmäsi ensimmäistä kertaa todellisuuteen. Kun oma kansa oli ajettu pankkikriisin ja devalvaation myötä massatyöttömyyteen, leipäjonoihin ja ulosottohelvettiin, sosiaaliviranomaiset ja järjestöt ryhtyivät rakentamaan tulijoille erilliskohtelua, jossa kulttuurisokeus korvattiin ylenpalttisella hyysäämisellä.

Kulttuurien ja elämäntapojen valtava kuilu näkyi arjessa absurdeina tilanteina lähiöissä:

• Täydellinen perehdyttämisen puute: Ihmisiä siirrettiin klaaniyhteiskunnista ja paimentolaisolosuhteista suoraan suomalaisiin kerrostaloihin ilman minkäänlaista vaatimusta tai opastusta siitä, miten moderni vesi- ja jätehuolto tai taloyhtiön säännöt toimivat. Viranomaiset pelkäsivät asettaa vaatimuksia, jottei syntyisi rasismisyytöksiä, ja lopputuloksena naapurusto joutui sietämään roskien lentämistä ikkunoista ja yhteisten tilojen turmelemista.
• Sosiaalitoimen avokätisyys laman keskellä: Sama ilmiö näkyi ostoskeskuksissa, kun vastikään maahan tulleilla nuorilla oli päällään merkkivaatteet ja kalleimmat lenkkarit, jotka sosiaalitoimi maksoi hankintatukina sopeutumisen nimissä. Samaan aikaan vieressä kulki suomalainen lomautettu perheenisä kuluneissa vaatteissa taskussaan viimeiset penninsä pahvisesta maitopurkista.
• Asukkaiden oikeutettu raivo ja vaientaminen: Kun taloyhtiöiden asukkaat hermostuivat elinympäristönsä ja omaisuutensa arvon romuttumisesta (esimerkiksi kaikki roskat ja jätteet heitettiin parvekkeelta suoraan pihamaalle), heidän huolensa kuitattiin ylhäältä päin ennakkoluuloina ja suvaitsemattomuutena. Virkamiehet eivät itse asuneet esimerkiksi Itä-Helsingin lähiöissä näkemässä seurauksia, vaan jakoivat määrärahoja ja moraaliohjeita omista turvallisista pientaloalueistaan käsin.

Tapahtunut oli oppikirjaesimerkki siitä, miten virkamieseliitin ja kukkahattutätien moraaliposeeraus ja todellisuudesta vieraantunut hyväuskoisuus rikkoivat suomalaisen yhteiskunnan luottamuspääoman heti alussa: kun velvollisuuksia ei ole, mutta edut taataan muiden laskuun, katkeruus ja vastakkainasettelu ovat ainoa mahdollinen lopputulos. Tämä kaava on toistunut hämmästyttävän identtisenä läpi Länsi-Euroopan, ja sen mekaniikka nojaa aina samaan ilmiöön: eliitin moraaliseen ylemmyydentuntoon ja tavallisen kansalaisen vaimentamiseen leimaamalla.
Ruotsi toimi koko tämän kehityksen pioneerina ja koelaboratoriona jo 1960- ja 1970-luvuilla. Kun satojatuhansia suomalaisia muutti Volvon ja Saabin tehtaille siirtotyöläisiksi, he kohtasivat ensimmäisenä ruotsalaisen "kansankodin" ylimielisen asenteen: suomalaisia pidettiin kakkosluokan kansalaisina ('finnjävlar' – aivan kuten samoihin aikoihin tulleita turkkilaisia ja jugoslaaveja), mutta samaan aikaan Olof Palmen johdolla maahan alettiin rakentaa globaalin moraalisen ja sivistyneen suurvallan imagoa, jossa kolmannesta maailmasta tulevat nähtiin pyhinä suojelukohteina. Miljoonaohjelman lähiöt (miljonprogrammet) täytettiin nopeasti tulijoilla, ja jokainen ruotsalainen, joka uskalsi mainita arjen ongelmista, rinnastettiin välittömästi taantumukselliseen rasistiin. Lopputulos nähdään tänään: rinnakkaisyhteiskunnat ja klaaniväkivalta, joita maan poliisi ja oikeuslaitos eivät enää hallitse.
Britannian grooming-jengien skandaali (Rotherham, Rochdale, Telford) vei tämän vaimentamisen ja leimaamisen äärimmäiseen, suorastaan rikolliseen pisteeseen. Vuosikymmenten ajan poliisi, sosiaaliviranomaiset ja paikallispoliitikot tiesivät tuhansien brittiläisten alaikäisten työväenluokan tyttöjen järjestelmällisestä sukupuolisesta hyväksikäytöstä, mutta kukaan ei uskaltanut puuttua asiaan, koska tekijät olivat pakistanilaistaustaisia muslimimiehiä. Jay Report (2014) vahvisti viranomaisten lamauttavan rasisminpelon yli 1400 lapsen kohdalla. Virkamiehet pelkäsivät enemmän rasismileimaa ja uransa tuhoa kuin lasten suojelua. Uhreja ja heidän vanhempiaan syyllistettiin, ja koko asia salattiin julkisuudelta "shaming"-doktriinilla. Leimaamisen mekaniikka on mediaa myöten kaikkialla sama:

• Moraalipääoman kerääminen omaan pussiin muiden kustannuksella: Ylempi keskiluokka ja virkamiehistö saavat hyveellisyydestään hyvän omantunnon ja virkaylennyksiä, mutta he eivät itse asu lähiöissä eivätkä laita lapsiaan samoihin kouluihin.
• Luokkakonfliktin peittäminen rasismikortilla: Kun teollisuustyöväki ja tavalliset asukkaat protestoivat asuinalueidensa turvattomuutta tai julkisten palvelujen ruuhkautumista vastaan, heidät leimataan taantumuksellisiksi, sivistymättömiksi moukiksi ja äärioikeistolaisiksi rasisteiksi.
• Maahanmuuttajien suojelu: Suomessa esimerkiksi malilaiset juuret omaavan, vihreiden kansanedustaja Fatim Diarran tapaus paljasti kaksoisstandardin räikeimmillään. Diarra lausui 2017, että: Jos haluaa asua metsässä, niin saa asua, mutta on turha odottaa samaa palvelutasoa ja maaseudulla on tosi tosi ankeaa. Ainoa syy muuttaa sinne on insesti ja se että kukaan ei kuule, kun vaimo huutaa.
  

  Diarra tosin pahoitteli sanojaan pian julkaisun jälkeen ja luonnehti tekstiään "mauttomaksi mustaksi huumoriksi". Mutta jos joku perussuomalainen tai maaseudun vanhapoika olisi käyttänyt murto-osankin vastaavasta kielenkäytöstä Diarrasta (esim. vaikkapa musta rasvatynnyri), yleensä maahanmuuttajista tai helsinkiläisestä viherkuplasta, valtakunnansyyttäjä olisi käynnistänyt esitutkinnan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ennen puoltapäivää, ja toimitukset olisivat kirkuvissa otsikoissaan vaatineet solvaajalle välitöntä eroa vankilatuomiota rasistisesta vihapuheesta.

  Ja esimerkiksi kun Oulussa revittiin auki 2019 useiden pienten tyttöjen ja naisten järjestelmällinen seksuaalinen hyväksikäyttövyyhti, viranomaiset ja tiedotusvälineet kieltäytyivät kieli vyön alla yksilöimästä tekijöiden kansallisuuksia ja taustoja: virkakunnalle ja poliitikoille oli tärkeämpää suojella omaa ideologista kulissiaan kuin katsoa suoraan silmiin sitä helvettiä, jonka uhreiksi puolustuskyvyttömät lapset oli jätetty.

• Tosiasioiden lakaiseminen maton alle: Todelliset kulttuurierot, klaanirakenteet ja integraation täydellinen epäonnistuminen kielletään virallisissa raporteissa niin kauan, kunnes pato murtuu ja yhteiskunnallinen luottamus on tuhottu korjaamattomasti.

Tämä virkamieseliitin valheellinen teatteri on kylvänyt sen katkeruuden siemenen, joka nyt purkautuu parhaillaan äänestyskopeissa ympäri Eurooppaa. Mekaniikka toimiikin nykyään täysin yksisuuntaisesti:

• Suojeltu luokka vastaan vapaa riista: Vihreän ja liberaalin eliitin hierarkiassa kantaväestön työväki, maanviljelijät ja maakuntien miehet ovat ainoa ryhmä, jota saa avoimesti halveksua, pilkata ja dehumanisoida ilman mitään sosiaalisia tai ammatillisia seurauksia.
• Uhriaseman kääntäminen: Heti kun pilkan kohteeksi joutunut ryhmä vastaa tai arvostelee lausuntoa, loukkaaja vetää välittömästi esiin vähemmistökortin, rasismin ja misogynian, jolloin hyökkääjästä leivotaan hetkessä median silmissä suuri uhri.
• Kansan syvien rivien vieraantuminen: Tavallinen ihminen katsoo tätä teatteria ja ymmärtää säännöt: toisille laki ja moraali ovat ehdottomia, toisille ne ovat vain suosituksia tai keppihevosia. Laki ei ole kaikille sama.

 Juuri tämä valikoiva oikeudentunto ja eliitin suojeluksessa harjoitettu avoin ylimielisyys tekee poliittisesta kentästä räjähdysalttiin – ihmiset eivät vihaa siksi, että he olisivat pahoja, vaan siksi, että heitä kohdellaan vallassa olevan eliitin ja valtamedia toimesta toisen luokan kansalaisina heidän omassa kotimaassaan.

Wir schaffen das! Wir schaffen das!
Wir schaffen das!

Toinen kytö, ” reviirin ja biologisen turvallisuuden loukkaus”, on valtaa pitävälle eliitille ja poliittiselle järjestelmälle paljon vaarallisempi Se leimahti Kölnin uudenvuodenyönä 2015–2016 laajaksi ruohikkopaloksi. Leimahdus oli se hetki, jolloin liittokansleri Angela Merkelin "Wir schaffen das" -illuusio (”Me selviämme tästä”) mureni lopullisesti suoraan kameroiden ja kansalaisten silmien edessä.

Kölnin tuomiokirkon aukiolle ja päärautatieasemalle kokoontui tuolloin yli tuhat pääosin pohjoisafrikkalaista ja arabitaustaista nuorta muslimimiestä, jotka alkoivat piirittää, ryöstää ja joukolla ahdistella seksuaalisesti juhlimaan tulleita saksalaisnaisia. Rikosilmoituksia tehtiin yli 1 200, joista noin puolet koski seksuaalirikoksia, mukaan lukien raiskauksia. Ilmiö, jota arabimaissa kutsutaan nimellä taharrush gamea (joukkoahdistelu julkisilla paikoilla), rantautui kertaheitolla saksalaisen suurkaupungin keskustaan.

Vielä tuhoisampaa kuin itse rikokset, oli valtion ja valtamedian reaktio, joka romutti saksalaisten luottamuksen viranomaisiin:

• Poliisin ja median vaikeneminen: Kölnin poliisi tiedotti uudenvuodenpäivän aamuna virallisesti, että yö oli sujunut "rauhallisesti". Julkinen yleisradioyhtiö ZDF vaikeni tapahtumista päiväkausia, kunnes sosiaalisen median kautta levinneet videot ja uhrien omat kertomukset pakottivat asian julkisuuteen. Valtio yritti suojella omaa maahanmuuttopolitiikkaansa uhrien turvallisuuden kustannuksella.
• Uhrien syyllistäminen: Kölnin silloinen pormestari Henriette Reker herätti valtavan raivon ohjeistamalla, että naisten tulisi pitää jatkossa "käsivarren mittainen etäisyys" vieraisiin miehiin. Vastuu siirrettiin täysin perinteisen eurooppalaisen vapauden nauttijoille sen sijaan, että valtio olisi laittanut tekijät kuriin ja raudoitettuina ulos maasta.
• Kulttuurisen kuilun kieltäminen: Tilanne paljasti sen täydellisen sokeuden, jolla klaani- ja patriarkaalisista kulttuureista tulleiden miesten naiskäsitys oli ohitettu – ”vaimonne ovat teidän peltonne; käykää siis pelloillenne niin kuin tahdotte” ja ”miehet ovat heitä [naisia] astetta ylempänä” – (Koraani, 2:223, 228). Kun kotimaassa naisen asema on alistettu ja ilman saattajaa liikkuvaa länsimaista naista pidetään vapaasti jahdattavana riistana, lopputulos oli mekaanisesti täysin ennustettavissa, kun tuhansia nuoria miehiä sijoitettiin ilman perheitä tai työtä keskelle eurooppalaista vapaata kaupunkielämää.

  

  Fresh meat

Kölnin yö oli suora sytyke Saksan poliittiselle murrokselle: se nosti AfD:n marginaalisesta eurokriittisestä ryhmästä massiiviseksi kansanliikkeeksi ja teki selväksi, että rajojen hallitsemattomuudella on suora, fyysinen hinta tavallisen kansalaisen koskemattomuudelle. Eivätkä Kölnin tapahtumat jääneet yksittäistapaukseksi, vaan vastaava ilmiö toistui useissa Länsi-Euroopan maissa heti vuosien 2015–2016 pakolaisaallon myötä:

• Ruotsi (Tukholma ja festivaalit): Ruotsissa vastaavaa ryhmäahdistelua oli tapahtunut jo aiemmin, mutta siitä oli vaiettu. Suurin kohu syntyi Tukholman We Are Sthlm -nuorisofestivaaleista (2014 ja 2015), missä suuret turvapaikanhakijaryhmät ahdistelivat satoja nuoria tyttöjä. Dagens Nyheter paljasti tammikuussa 2016, että Ruotsin poliisi oli järjestelmällisesti salannut rikokset "koodi 291" -operaatiolla välttääkseen Ruotsidemokraattien kannatuksen nousua. Vastaavia tapauksia raportoitiin myös Malmön ja Kalmarin uudenvuodenjuhlissa.
• Suomi (Helsinki): Samana uudenvuodenyönä 2015–2016 Helsingin Senaatintorille ja päärautatieaseman alikulkutunneliin kokoontui noin tuhat irakilaista turvapaikanhakijaa. Helsingin poliisi kertoi myöhemmin saaneensa ennakkovaroituksen suunnitellusta toiminnasta ja puuttui peliin ottamalla useita kymmeniä kiinni, mikä esti laajamittaisen Kölnin kaltaisen joukkotilanteen. Silti keskustassa kirjattiin useita seksuaalisia ahdisteluja ja raiskauksia.
• Itävalta (Innsbruck ja Salzburg): Innsbruckissa vuoden 2016–2017 vaihteessa useat naiset joutuivat kaupungin keskustassa nuorten miesten saartamiksi ja ahdistelemiksi. Tutkinnassa tekijöiksi paljastui useita afganistanilaisia ja pohjoisafrikkalaisia turvapaikanhakijoita.
• Sveitsi (Zürich): Zürichin poliisi raportoi Kölnin yön jälkeen samanlaisista järjestelmällisistä tapauksista: uudenvuoden juhlissa kymmenet naiset ilmoittivat joutuneensa ryöstetyiksi ja kourituiksi useiden miesten ryhmien ympäröiminä.
• Ranska: Fête de la Musique ja kansallispäivä: Pariisissa ja muissa suurkaupungeissa perinteiset ulkoilmajuhlat, kuten kesäkuun valtakunnallinen musiikkijuhla ja heinäkuun Bastiljin päivä, alkoivat toistaa samaa kaavaa. Esimerkiksi Place de la Républiquen ja Châtelet'n kaltaisissa solmukohdissa nuorten miesten ryhmät käyttivät massatapahtumien tungosta naisten piirittämiseen, ahdisteluun ja taskuvarkauksiin.

Julkisen tilan valtaus ja no-go-alueet: Vuonna 2017 Ranskassa nousi valtava kohu Pariisin Chapelle-Pajolin ja Saint-Denisin alueista, joissa sadat laittomat siirtolaiset ja huumekauppiaat valtasivat kadut ja kahvilat (perinteinen vasemmistolainen naisasialiike joutui suoraan törmäyskurssille oman maahanmuuttodogminsa kanssa). Paikalliset naisasialiikkeet ja naisasukkaat keräsivät tuhansien nimien vetoomuksia siitä, että naiset eivät voineet enää kulkea alueella vapaasti, käyttää hameita tai istua kahviloissa joutumatta jatkuvan viheltelyn, käpälöinnin ja herjausten kohteeksi.

Musiikkifestivaalit ja uimalat: Useilla ranskalaisilla musiikkifestivaaleilla sekä julkisissa maauimaloissa ympäri maata (kuten Lyonissa ja Lillessä) jouduttiin puuttumaan järjestelmälliseen naisten ja tyttöjen ahdisteluun, mikä johti jopa uimaloiden tilapäisiin sulkemisiin ja poliisivartioinnin lisäämiseen.

Ranskassa tämä kehitys osui suoraan ranskalaisen tasavaltalaisen identiteetin ytimeen – naisten vapauteen liikkua julkisessa tilassa ilman huivia tai saattajaa – mikä toimi yhtenä suurimmista polttoaineista Marine Le Penin ja Jordan Bardellan kannatuksen räjähdysmäiselle kasvulle työväestön keskuudessa. Ranskassa ilmiö ei sitä paitsi rajoittunut vain yksittäisiin juhlapyhiin, vaan se leikkautui osaksi pysyvää katukuvaa ja jo aiemmin syntyneitä banlieue-alueita:
Mekanismi oli näissä kaikissa tapauksissa identtinen: suuret miesryhmät käyttivät väentungosta hyväkseen, piirittivät yksittäisiä naisia ja yhdistivät seksuaalisen kourinnan arvotavaroiden anastamiseen, samalla kun viranomaiset ja media yrittivät "hienovaraisesti" vaieta tapahtumista tai nostaa tiedotuskynnystä poliittisista syistä.
Havainto ruohikkopalon leimahtamisen syystä osuu ihmisluonnon ja yhteiskuntarauhan syvimpään biologiseen koneistoon: työpaikan tai elintason menettäminen synnyttää katkeruutta ja köyhyyttä, mutta oman perheen, tyttärien ja vaimojen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen laukaisee välittömän suojelu- ja selviytymisrefleksin.

Taloudelliset taantumat tulevat ja menevät, ja niistä on ennenkin selvitty hammasta purren, mutta silloin kun kaduista tulee turvattomia ja perheenjäsenet eivät uskalla liikkua iltaisin ilman saattajaa, yhteiskuntasopimuksen pohja murenee kerralla.

• Pyhitetty patriarkaalinen omistusoikeus: Konservatiivisessa heimokulttuurissa ja koraanikoulujen perinteisissä tulkinnoissa naisen asema on alisteinen miehen tahdolle, ja julkinen tila on puhtaasti miesten aluetta. Jos nainen liikkuu ilman saattajaa, huivia tai peittävää vaatetusta länsimaisessa asussa, tulkinta ei ole "itsenäinen yksilö", vaan vapaata riistaa ja "kunnoton", jolla ei katsota olevan samaa arvoa tai koskemattomuuden suojaa kuin oman perheen näennäisesti ”suojelluilla” naisilla.
• Kotouttamisen lapsellinen metodiikka: Suomalainen tai eurooppalainen sosiaalivirkailija kuvittelee vilpittömästi, että tuhatvuotinen uskonnollinen ja kulttuurinen ohjelmointi pyyhitään pois muutamalla kalvosulkeisella, kiltillä ympyrässä istumisella ja kertomalla, että "Suomessa naiset päättävät itse". Se on syvää ymmärtämättömyyttä siitä, että fundamentalistisesti kasvatettu nuori mies ei pidä eurooppalaista virkamiestä auktoriteettina, vaan heikkona hölmönä, jonka hyväuskoisuutta voi käyttää hyväksi.
• Totaalinen viranomaissokeus lähtökohdille: Päätöksentekijät ja maahanmuuttohallinto eivät ole koskaan joutuneet elämään tai tekemään työtä noissa lähtömaissa tai klaaniyhteisöissä. He tarkastelevat tulijoita työpöytänsä takaa puhtaina paperiarkkeina ja universaaleina "yksilöinä", eivätkä kykene käsittämään, että yhteisöllinen paine, klaanin sisäinen valvonta ja uskonnollinen dogmi ovat tulijan mielessä tuhat kertaa vahvempia kuin mikään maallisen lännen tasa-arvolaki.

Kun tähän yhtälöön lisätään se, että oikeuslaitokset jakavat ahdistelusta ja raiskauksista lähinnä ehdollisia tuomioita ja sakkoja, signaali tulijoille on selvä: täällä ei ole rajaa eikä juurikaan vastusta. Juuri tämä herättää kantaväestössä raivon, jota ei voida selittää millään työttömyysluvuilla tai inflaatiolla – se on perustavanlaatuinen kysymys siitä, kuka katuja ja asuinympäristöä hallitsee ja voidaanko omaa kotimaata pitää enää turvallisena kotina. Kyse ei ole kylmästä puoluepoliittisesta harkinnasta tai vaaliohjelmien vertailusta, vaan alkukantaisesta, biologisesta suojeluvaistosta.

Kun ihminen kokee, että hänen perheensä, lapsensa ja oma elinpiirinsä eivät ole enää turvassa, aivojen analyyttinen osa väistyy ja tilalle astuu selviytymismekanismi. Tätä vaistoa ei voi sammuttaa millään taloustilastoilla, sopeuttamislupauksilla tai kukkahattutätien valistuskampanjoilla. Poliittisen eliitin suurin sokeus on ollut uskoa, että ihmisiä liikuttaa vain lompakko, vaikka kaikki eivät edes omista lompakkoa. Taloudellinen kurjistuminen ja työpaikkojen menetys luovat pohjavireen ja tyytymättömyyden, mutta vasta kotiovelle ja kaduille ulottuva fyysinen uhka muuttaa tyytymättömyyden räjähdysmäiseksi raivoksi:

• Häpeä ja vaikeneminen arjessa: Moni ei uskalla sanoa tätä ääneen työpaikan kahvihuoneessa tai sukulaispäivällisillä rasismin leiman pelossa, mikä tekee raivosta patoutunutta ja pinnan alla kytevää. Se ei näy gallupeissa täydellä painollaan, mutta äänestyskopin verhon takana tuo alitajuinen hätä ja viha purkautuvat suoraan lapulle.
• Valtion rikkoma perussopimus: Valtion olemassaolon ainoa perimmäinen oikeutus on fyysisen turvallisuuden ja rajojen takaaminen vastineeksi veroista ja laillisuuskuuliaisuudesta (Hobbesin vanha perusoppi). Kun valtio ei kykene tai edes suostu suojelemaan omia tyttäriään vieraan kulttuurin saalistajilta, yhteiskuntasopimus raukeaa kansalaisen mielessä lopullisesti.
• Oikeiston rooli ainoana ukkosenjohdattimena: Kansallismieliset ja niin sanotut oikeistopopulistiset puolueet eivät välttämättä edes tarjoa täydellisiä vastauksia – jos vastauksia yleensäkään on olemassa – mutta ne ovat ainoita, jotka edes ääneen myöntävät tämän uhan olemassaolon, eivätkä yritä vähätellä sitä yksittäistapauksina tai "huonona käytöksenä".

Kun ihminen pakotetaan valitsemaan eliitin tarjoaman moraalisen poseerauksen ja oman perheensä fyysisen koskemattomuuden välillä, valinta on lopulta selvä – ja juuri tuo alitajuinen suojelurefleksi selittää sen, miksi perinteiset puolueet menettävät maaperäänsä joka puolella Eurooppaa kiihtyvällä vauhdilla.

Länsimaiden ruohikkopaloja voi aivan oikeutetusti vertailla natsien propagandan kaikkein myrkyllisimpään ja tehokkaimpaan psykologiseen kärkeen: natsit ymmärsivät varhain, että pelkkä taloudellinen kateus juutalaisia pankkiireja tai kauppiaita kohtaan ei riitä kääntämään koko kansakunnan moraalia, vaan massat saadaan liikkeelle herättämällä syvä, biologinen inho ja suojeluvaisto. Natsien keskeisin propagandisti Julius Streicher ja hänen törkyjulkaisunsa Der Stürmer eivät tyytyneet jauhamaan pörssikursseista tai Weimarin tasavallan korruptiosta, vaan lehti valjastettiin lähes kokonaan seksuaalisen pakkomielteen ja rotuhygienian lietsomiseen:

• "Rassenschande" eli rotuhäpäisy: Propagandassa juutalainen mies kuvattiin poikkeuksetta himokkaana, vaeltelevana koukkunenäisenä saalistajana, joka piirittää ja turmelee viattomia, vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä saksalaistyttöjä. Tämä nostettiin lakipykäliksi asti vuoden 1935 Nürnbergin laeissa (Gesetz zum Schutze des deutschen Blutes und der deutschen Ehre), joissa suhteet saksalaisten ja juutalaisten välillä kriminalisoitiin ankarin rangaistuksin juuri "veren puhtauden" suojelemisen varjolla.
• Biologinen saastuttamisen pelko: Natsit ammensivat Martti Lutherin perinnöstä juutalaisvihan perustan ja pukivat sen oman aikansa biologiaan: juutalaiset rinnastettiin mikrobeihin, parasiitteihin ja taudinkantajiin, jotka soluttautuvat kansanruumiiseen ja tuhoavat sen sisältäpäin viemällä naisilta kunnian ja terveyden. Tämä poisti ihmisiltä normaalin myötätunnon esteet, sillä loisen torjumista pidettiin puhtaana itsesuojeluna ja velvollisuutena tulevia sukupolvia kohtaan.
• Elokuvateollisuus pelon palveluksessa: Elokuvat kuten Der ewige Jude ja Jud Süß eivät olleet mitään taloustieteellisiä luentoja, vaan niissä juutalainen päähenkilö esitettiin vallanhaluisena miehenä, joka käyttää rikkauttaan ja asemaansa saksalaisen naisen ahdisteluun ja raiskaamiseen – kuola suupielessä. Se oli suoraa syöttöä katsomon alitajuiselle suojelu- ja kostorefleksille.

Poliittiset liikkeet voivat perustella toimintaansa luvuilla ja teorioilla, mutta silloin kun kansan syvät rivit halutaan kääntää radikaalisti jotain ryhmää vastaan, vipuvartena käytetään aina samaa alkukantaista pelkoa naisten ja perheen koskemattomuuden menettämisestä. Tuo johtopäätös eristää ilmiöstä sen kaikkein primitiivisimmän käyttövoiman, mutta mekaniikan kannalta kyse ei ole joko–tai-asetelmasta, vaan kahden toisiaan ruokkivan tekijän leikkauspisteestä.
Ilman taloudellista pohjakurjuutta ja eliitin ylimielisyyttä kipinä ei ehkä sytyttäisi koko yhteiskuntaa, mutta ilman tuota syvää biologista ja reviiripohjaista suojeluraivoa populismi jäisi aikuisten hiekkalaatikolla vain vaisuksi vero- ja budjettikeskusteluksi – tahallaan toisten tekemien hiekkakakkujen maahan potkimiseksi ja kissankusen saastuttaman hiekan heittelyksi toisten silmiin. Taloudelliset leikkaukset ovat vain hidasta hapettumista, mutta patriarkaalisen suojeluaseman murskaaminen on se varsinainen kalliota halkaiseva dynamiittipanos.

Kautta vuosituhansien heimojen ja yhteisöjen koheesio on levännyt yhdellä biologisella peruskalliolla: miesten velvollisuus ja oikeus on puolustaa omaa reviiriään ja heimon naisia ja lapsia. Kun tämä asema riistetään, mieheltä viedään samalla koko hänen biologinen ja yhteiskunnallinen olemassaolonsa oikeutus. Mekanismi toimii arjessa kylmäävän tehokkaasti. Materiaaliset menetykset – tehtaiden sulkeminen, ostovoiman romuttuminen ja elämisen kallistuminen – toimivat pohjalatauksena. Ne riisuvat mieheltä ja perheenpäältä perinteisen aseman elättäjänä, vievät tulevaisuudenuskon ja luovat jatkuvan turhautumisen ja voimattomuuden tilan. Seksuaalinen uhka ja fyysisen tilan menettäminen puolestaan toimivat nallina, joka räjäyttää tuon patoutuneen massan liikkeelle:

• Alkukantainen reviiri- ja suojeluvaisto: Kun mies kokee menettäneensä jo taloudellisen pärjäämisen, ja samaan aikaan kotiovelle tuodaan tilanne, jossa hän ei pysty takaamaan edes omien naistensa ja lastensa koskemattomuutta katuja hallitsevilta vierailta miesryhmiltä, syntyy täydellinen eksistentiaalinen kriisi.
• Miksi talous ei yksin riitä: Ihminen voi sopeutua köyhyyteen, leikattuihin tukiin ja vaatimattomampaan elintasoon vuosikymmeniksi ilman kapinaa, jos yhteisön koheesio ja perusturvallisuus säilyvät. Mutta kun peliin tulee biologinen loukkaus – oman reviirin ja perheen naisten alistaminen vieraiden silmissä – reaktio muuttuu rationaalisesta talousvalituksesta silmittömäksi alitajuiseksi raivoksi.
• Valtion pakkokastraatio: Moderni liberaali hyvinvointivaltio on ottanut väkivaltamonopolin itselleen ja kieltänyt miehiltä oman reviirin puolustamisen lain voimalla, mutta samalla se on osoittautunut itse täysin kyvyttömäksi tai haluttomaksi hoitamaan tuota suojelutehtävää katuja valtaavilta vierailta klaaneilta. Kantaväestön mies on riisuttu aseista ja tehty toimintakyvyttömäksi sivustakatsojaksi omassa maassaan.
• Kaksinkertainen nöyryytys: Mies ei ainoastaan joudu katsomaan omien naistensa ahdistelua ja pelkoa, vaan valtio ja kulttuurieliitti valtamediaa myöten vieläpä syyllistävät häntä itseään, jos hän kehtaa ilmaista huolensa tai vihansa. Hänet leimataan ”toksiseksi”, taantuneeksi, rasistiksi tai jopa natsiksi, samalla kun tulijoiden harjoittama aito, karkea ja väkivaltainen patriarkaatti lakaistaan maton alle kulttuurisena ymmärtämisenä.
• Alitajuinen koston ja vallanpalautuksen tarve: Kun miesjoukko kokee, että heiltä on viety sekä elättäjän rooli (talous) että suojelevan vartijan rooli (biologia), jäljelle jää vain pohjaton, eksistentiaalinen raivo. Tätä raivoa ei tyydytetä millään puolueohjelmalla, inflaatiotarkistuksella tai veronkevennyksellä; se haluaa murskata ne instituutiot, tuomarit ja poliitikot, jotka tämän petoksen mahdollistivat.

Eliitti kuvittelee edelleen hallitsevansa tilannetta toitottamalla äänestäjille tekohymy kasvoilla BKT:n kasvusta, sopeutumisindekseistä ja työvoimapulasta. Todellisuudessa he seisovat rutikuivan ruutitynnyrin päällä. Kun ihmisen syvin suojeluvaisto ja reviirioikeus on poljettu lokaan riittävän pitkään, seurauksena ei ole salonkikelpoinen poliittinen kompromissi, vaan hallitsematon purkaus, joka repii koko vanhan järjestelmän tekopyhine julkisivuineen kerralla kappaleiksi.
Liittokansleri Friedrich Merz valittikin osavaltiovaalien tappioita – vain kaksi viikkoa Saksi-Anhaltin murskatappion sekä Mecklenburg-Etu-Pommerin ja Berliinin romahduksen jälkeen: 

”Luottamus maamme instituutioihin on heikentynyt, ja radikaalit puolueet niin oikealla kuin vasemmalla murentavat sitä aktiivisesti.”

On säälittävää nähdä, miten yltäkylläisyydessä uinuva valtaeliitti vierittää yhteiskunnan murenemisen omien tekojensa sijasta ”äärilaitojen” syyksi. He eivät tajua, että historialliset ”Magdeburgin häät” ovat jo ovella.