Onko todellisuutemme vain näppärä simulaatio?

Aika moni historiansa kadottanut tiedemies kuvitteleekin nykyään, ainakin huvikseen, että elämme jonkun "olennon" tutkimus- tai viihdetarkoituksessa luomassa tietokonesimulaatiossa, johon ei ehkä yhden kierroksen aikana voi tehdä perustavia muutoksia. Tämä ”olento” voi tarkkailla meitä tai seurata huvittuneena käytöstämme. Ehkäpä tuo ”olento” ei ole edes lainkaan kiinnostunut meistä ja meidän lapsellisen huvittavasta tyhjän päiväisestä paskartelusta, ostosparatiisin ovista sisään hulluina päivinä ryntäävistä naisista, etsimässä rakkautta ja pakotietä yksinäisyydestä, haavoittuneen biisonin kärsivä katse silmissään. Tai tulilientä ja valheita yli äyräiden litkineistä miehistä juoksevina kuvina uhraamassa harvat päivänsä maineen ja kunnian alttarille, pikkumustan sokaisemina, kotijoukkueen päättymättömän tappioputken riivaamina, täyttämässä taskujaan paperin- ja metallinpalasilla sekä keltaisilla kivillä, tai sotaorgioissaan teurastamassa vinosilmäisiä, vääränvärisiä neekereitä, harhauskoisia rättipäitä, valkoisen, kristityn miehen vihollisia, naisia, lapsia, koiria, kanoja ja sikoja. Jumalaan me uskomme.

Joka tapauksessa tiedemiesten mukaan simuloidussa universumissa olisi rajoituksia – juuri samanlaisia kuin oman näennäisen maailmankaikkeutemme fysiikan lait. Mutta silti yksikään tiedemies ei ole kyennyt esittämään tämän mahdollisen meneillään olevan ”pelikierroksen” sisältäviä sääntöjä tai lainalaisuuksia, joiden mukaan peli etenee. Kenelläkään ei ole harmaintakaan käsitystä siitä, mikä on loppujen lopuksi simulaation tarkoitus, eiväthän oman reaalimaailmakaikkeuden päämäärästäkään voi kukaan itseään arvostava tiedemies mitään sanoa. Aika yleisesti tyydytäänkin vain toteamaan, että jos tämä on totta, niin meidän on melkoisen mahdotonta ymmärtää moisten ”superentiteettien” motiiveja synnyttää tällainen simulaatio. Teoreettinen fyysikko Lisa Randall on yksi niistä, joka ei ole vakuuttunut todisteluista ja hän pitää simulaation mahdollisuutta lähes olemattomana. Hänen mielestä tuollainen hölönpölö on myös hyvin ihmiskeskeistä ajattelua.

En ymmärrä, miksi korkeammat olennot haluaisivat simuloida meitä.

Filosofian professori David Chalmers puolestaan pohdiskelee, että simulaatioelämän vastaisia todisteita ei voi saada, koska todisteetkin on voitu simuloida. Toisaalta kysymyksellä ei itse asiassa ole ehkä niin väliäkään.

Ehkä olemme simulaatiossa, ehkä emme, mutta jos olemme, niin eipä se kovin pahaa ole.

Chalmers arvelee myös, ettei mahdollinen luojamme olisi kovin kamala, vaan ”ehkä joku teinihakkeri yhtä universumia meitä ylempänä”.

Mutta entä jos pelin nimi on ”Tahdon nujertaminen”? Mikä tarkoittaa sitä, että koodari on ohjelmoinut pelin, jossa oman itsenäisen tahdon omaavat pelihahmot johdetaan keinoja kaihtamatta luovuttamaan oman tahtonsa ovelan mutkikkaiden juonenkäänteiden myötä vapaaehtoisesti ”superentiteetin” käyttöön, omaisuudeksi. Ja peli päättyisi siihen, että tahtonsa luovuttamisen jälkeen hahmot toimisivat juuri niin kuin superentiteetti tahtoo, koska heitä sen jälkeen olisi itsenäisinä hahmoina enää olemassa. ”Superentiteetistä” tulisi näin jumala, jonka alaiset olisivat minuutensa menettänyttä tahdotonta massaa.

Simulaatiossa ”superentiteetti” pyrkii päämääräänsä, saavuttamaan jumaluuden, häikäilemättä pirstomalla pelinhahmojen itsetuntoa johdonmukaisesti ja tauotta. Se pyrkii aivopesemän pelihahmot, muuttamaan ne masokisteiksi, vääristämään ”todellisuuden” niin että hahmot kuvittelevat lopulta pahan olevan hyvää ja hyvän pahaa ja vielä nauttivankin estoitta pahuudesta. ”Superentiteetti” käyttää hahmojen harhauttamiseen kaikkia mahdollisia metodeja mitä hienovireisimmistä sadistissävytteisistä seiteistä aina kaikkein raaimpiin kidutusmenetelmiin asti. Tärkein tämän teinihakkerin mennen tullen pesevän ”superentiteetin”, jota ihmiskunta ja tästä eteenpäin myös tämä teksti kutsuu tuttavallisesti Korkeimmaksi, Kaikkitietäväksi, Kaikkivaltiaaksi, Herraksi, Jahveksi tai vaikkapa Jumalaksi, työkalu ovat uskonnot. Ohjaamalla pelinappulat eri tahoilla ”pelikenttää” luomaan useita eri uskontoja, Jumalana eri hahmoissa esiintyvä koodari saa hahmot kuoha suussa jopa syöksymään kuin raivotautiset pedot vaikkapa keltaisten kivien tai toistensa kurkkuun. Jumalana toistaiseksi vain esiintyvä koodari toistaa vain riittävän suurta valhetta ja tarpeeksi monta kertaa, tarvittaessa aina niin kauan, että valhe lopulta muuttuu totuudeksi. Pelihahmoa kutsutaan tästä eteenpäin ihmiseksi, kansaksi tai yksilöksi.

Ainakin tässä tietokonesimulaatio -hypoteesissa on käsillä yksi parhaista järkiperusteista sille, että jonkinlainen ”luoja” voisi olla olemassa. Mutta ei kai tuon kaltaisessa olettamuksessa voi olla järjen häivääkään – ajatellaanpa?