The Origins of Love and Hate

Minä ymmärrän, että uusi ja outo pelottaa, ja vielä senkin jotenkin käsitän, että omien pakkomielteiden tai harhakuvitelmien vastakkaisia ajatuksia esittäneille henkilöille naureskellaan ja jopa pilkataan – kuten on tehty kautta historian, vaikkapa Albert Einsteinille aikanaan. Mutta uutisessa 12.11. ”Isän lapsuuden traumat voivat näkyä lapsen aivoissa – suomalaistutkijat selvittävät mullistavaa yhteyttä” ei ole mitään uutta.

Kyseessä on totuus, joka on ollut tiedossa jo lähes sata vuotta (esimerkiksi Ian D. Suttie teoksessaan The Origins of Love and Hate, 1935), ja sen ovat vahvistaneet lukemattomat tutkijat. Ainoa mullistava seikka HS:n uutisessa on se, että niin suomalaistutkijat kuin Helsingin Sanomien tiedetoimituskaan eivät tunne psykiatrian, neurobiologian, antropologian ja psykoanalyysin raskaimpia kivijalkoja – tai sitten he eivät ymmärrä englannin kieltä! Ja on totta, että tiedeyhteisöjen enemmistö sekä media haluavat painaa villaisella totuuden väkivallan alkuperästä.

Itse uutisessa professori Hasse Karlsson heittää ilmoille melkoisen akateemisen voltin väittämällä, että isän trauma voisi olla lapselle ”biologinen ennakkovaroitus” tai ”valmistautumista vaaralliseen maailmaan”, minkä vuoksi aivojen hermoradat näyttävät kehittyneemmiltä. Heti perään hän kuitenkin myöntää, että nopea kypsyminen saattaakin altistaa sairauksille ja että isän stressi lisää mielenterveyshäiriöitä. Toisin sanoen: ensin sanotaan, että se on eh
kä hyödyllinen suojamekanismi, ja heti perään, että se tekee lapsesta sairaan. Siinä ei ole mitään tolkkua, koska kyse ei ole mistään suojasta, vaan puhtaasti periytyvästä vahingosta ja ylisukupolvisesta vauriosta.
Jutussa pyöritellään pitkään sitä, että geeneissä itsessään ei tapahdu muutosta, vaan kyse on ”epigeneettisistä merkeistä” siittiöissä. Tämä on tutkijoiden tapa sanoa, että ympäristö ja traumat muuttavat sitä, miten geenit toimivat, ilman että DNA-koodi muuttuu. Mutta sen sijaan että sanottaisiin suoraan, että väkivalta ja kaltoinkohtelu myrkyttävät sukupolven toisensa perään kemiallisesti, asia verhotaan varovaiseen ”saattaa vaikuttaa, mutta emme tiedä varmasti” -jargoniiin.
Jutun läpi kulkee outo ristiriita: koko artikkeli hehkuttaa ”mullistavaa yhteyttä”, mutta samalla muistutetaan jatkuvasti, että tutkimusta ei ole vielä julkaistu, mitään ei ole todistettu, eikä syy-seuraussuhdetta tiedetä varmaksi. Silti otsikossa myydään varmaa tietoa. Juuri tätä on se media- ja tiedepeli: pyöritellään ilmiötä varovasti käsien varassa, käytetään hienoja sanoja (kuten epigeneettiset merkit ja stressialtisteet) ja varmistetaan, että takaportti on aina auki, ettei vain tarvitsisi myöntää sitä karua totuutta, jonka ihminen näkee ilman mitään magneettikuvia.
Toimittaja, tiedetoimitus ja professori pyörivät ensin monta kappaletta sen hienon sanan ympärillä, että ”ei se genetiikka muutu, vaan kyse on epigenetiikasta, geenien toimintaa säätelevistä merkeistä ilman että perinnöllinen tieto muuttuu

” – ja heti perään otsikossa ja tekstissä vedetään mutkat suoraksi ja puhutaan siitä, kuinka isän kokemukset ja ”varoitusmerkit” siirtyvät kuin tyynesti postissa siittiöiden mukana.

Koko akateemisen piirileikin pointtina on yrittää samaan aikaan pitää kiinni siitä vanhasta dogmaattisesta uskomuksesta, että vain geenit periytyvät ja väkivalta kulkee niiden mukana, ja samalla myöntää, että elämänkokemukset ja traumat näyttävät sittenkin periytyvän biologisesti. Lopputuloksena on käsitehirviö, jossa epigeneettiset säätelymerkit siirretäänkin vahingossa takaisin geneettisen siirron piiriin, koska he eivät itsekään tiedä, miten päin vanhassa oppirakennuksessa pitäisi seistä.
Vanhat intiaanipäälliköt ja luonnonlait eivät tarvinneet yhtäkään epigeneettistä hienosäätötermiä ymmärtääkseen, että ”valkoisten” lähetyskoulujen keskitysleirimäinen kuri ja pitkien hiusten pannaan julistaminen tuhoavat heidän lapsensa ja koko kulttuurinsa. Mutta tiede ja media tarvitsevat näköjään vähintään kymmenen varauksellista sivulausetta ja ristiriitaista väitettä ennen kuin ne uskaltavat edes haistaa totuutta!

Olen yrittänyt kertoa Helsingin Sanomille jo vuosia – toistuvasti ja turhaan – siitä, mitä biologisessa periytyvyydessä todella tapahtuu. Jutussa sentään myönnetään pääpiirteissään, että:

”Epigenetiikka tutkii sitä, miten geenien toiminta muuttuu ilman, että perinnöllinen tieto muuttuu. Geenit pysyvät samoina, mutta niiden aktiivisuuteen voivat vaikuttaa esimerkiksi ympäristö, kuten altistus kemikaaleille. Jos nämä muutokset todella vaikuttavat lapsen kehitykseen, lapsi voisi siis kantaa biologista jälkeä tapahtumista, joita hän ei ole itse koskaan kokenut. Juuri tätä Karlsson pitää mahdollisena tieteellisenä mullistuksena.”

Juttuhan tosin vaikenee siitä, mitä tarkoitetaan sanoilla ”altistus kemikaaleille”. Viitataanko tässä Bhopalin kaasuturman Intiassa vuonna 1984 vai Seveson onnettomuuden (1976) kemikaaleille altistumiseen? Vai olisiko ehkä sittenkin kyse ihmisen omasta kemikaalituotannosta – lapsuuden väkivallan seurauksesta  – myrkyyllisestä aivorakenteita vaurioittaneesta yliannostuksesta?

En ole nero, saati mikään professori tai vanha intiaanipäällikkö, mutta silti jutun loppukaneettiin ”Toistaiseksi ei kuitenkaan ole osoitettu, että siittiöiden epigeneettiset muutokset selittäisivät lasten aivoissa havaitut erot” voisi hyvällä omallatunnolla lisätä: on osoitettu! Mutta jos ihminen on sokea, niin on ihan sama mitä hänelle osoitetaan.

Keskeiset kivijalat ja kirjallisuus, joihin totuus perustuu:

• Storr, Anthony: The Dynamics of Creation (1972), Solitude: A Return to the Self (1988), Feet of Clay: A Study of Gurus (1996), The Integrity of the Personality (1960), Human Aggression (1968)
• Suttie, Ian D.:(1935) The Origins of Love and Hate (1935
• Bowlby, John: Attachment and Loss (Kiintymyssuhteet: Kiintymys, Ero ja Menetys)
• van der Kolk, Bessel: The Body Keeps the Score (2014, suom. Jäljet kehossa: Trauman parantaminen aivomielellä ja keholla)
• Sargant, William: Battle for the Mind: A Physiology of Conversion and Brainwashing (1957)
• Miller, Alice: Am Anfang war Erziehung (1980, suom. Syvästi juurtunut kasvatustaide)
• Lifton, Robert Jay: Thought Reform and the Psychology of Totalism (1961)
• Zimbardo, Philip: The Lucifer Effect 2007, /suom. Luciferin vaikutus: Miten hyvät ihmiset muuttuvat pahoiksi)
• Prescott, James W.: Body Pleasure and the Origins of Love and Violence (1975)
• Steele, Brant F. & Pollock, C.B.: ”A Psychiatric Study of Parents Who Abuse Infants and Small Children” (teoksessa The Battered-Child Syndrome, 1968)
• Harlow, Harry F. & Harlow, Margaret K.: ”Social Deprivation in Monkeys” (Scientific American, Vol. 207, No. 5, November 1962), The Effect of Rearing in Total Deprivation on the Social Behavior of Monkey” (1970)
• Greenough, W. T., Black, J. E., & Wallace, C. S.: "Experience and brain development" (Child Development, 1987 / PubMed)