Kolme tietäjää: Uusi Tsaari, Uusi Jeesus ja meille syntynyt Lohikäärmeen poikalapsi

Ihminen on maapallolla ainoa laji, joka on nostanut biologisen vaurionsa järjestelmäksi, kulttuuriksi ja ideologiaksi. Sillä kun eläin (kuten Harlowin kokeiden eristetty reesusapina tai äärimmäisen häkkiahtauden ja kaltoinkohtelun alle pakotettu nisäkäs) menettää luonnollisen ”lajikäyttäytymisensä”, se ei luonnollisesti kehity, kuten ihminen, itsensä tai ympäristönsä tuhoajaksi minkään abstraktin ideologian vuoksi, vaan sen oma hermosto alkaa vain hetkellisesti purkaa sisäistä sietämätöntä kipua suoraan heikompiinsa – repimällä omat poikasensa tai kaltaisensa kappaleiksi.
Ihmislaji sen sijaan jatkaa ylisukupolvista tuhon parittamista ympäristössään ilman näkyvää ulkoista pakkoa – tuhon pakkomielteen hän saa huomenlahjana, arvokkaana perintönä, sukukalleutena vanhemmiltaan kemikaaliruiskeena. Ja koska ihminen rakkauden vajaatoiminnon vuoksi korvaa läheisyyden, lämmön ja läheisyyden puutteen väkivallalla, hän nauttii vähintään alitajuisesti vuorollaan joko diktaattorin valtaannoususta tai diktaattorin kukistumisesta. Vain tämä selittää jo ajat sitten manan majoille menneiden veristen diktaattorien vuosisataisen suosion sekä nykyisten, psykopaattisesti käyttäytyvien, viholliset ilmaa pilaamasta ja pois silmistä lakaisevan uuden vahvan, minä ensin johtajan suunnattoman suosion.

Perinteinen psykiatria väittää virheellisesti psykopatian johtuvan perinnöllisistä tekijöistä sekä aivojen poikkeavuuksista mantelitumakkeen ja etuotsalohkon toiminnassa. Kyse on kuitenkin konkreettisesti seuraavasta: sukukalleutena vanhemmiltamme perimästämme kemikaaliruiskeesta ja/tai varhaislapsuudessa kokemastamme henkisestä tai/ja ruumiillisesta väkivallasta, josta seuraa:

Etuotsalohkon vajaatoiminta (jarrujen mekaaninen tuhoutuminen): Etuotsalohko on aivojen fyysinen jarrujärjestelmä ja kontrollikeskus, joka säätelee impulsseja ja estää primitiivisten raivoreaktioiden purkautumisen suoraan ulospäin. Varhaisen kosketuksen riiston, pelon ja kemiallisen stressiruiskeen repimässä hermostossa tämä alue jää vajaaksi tai surkastuu, jolloin koneelta puuttuu kyky säädellä tai pysäyttää tuhoava toiminta.

Mantelitumakkeen ylikierrokset (jatkuva hälytystila): Mantelitumake (amygdala) on aivojen pelko- ja uhkakeskus. Kun nisäkäs kasvuympäristössään ja kohdussa pakotetaan jatkuvaan hengenvaaran ja stressin tilaan, mantelitumake jää lukkoon ylikierroksille. Se tuloksetta ja pakonomaisesti skannaa maailmaa vihollisina, joihin on iskettävä ennen kuin ne iskevät.

Kyse ei siis ole mistään "synnynnäisestä geeniperinnöstä", vaan siitä, että sikiöaikainen kemiallinen myrkytys ja varhainen hoivan puute tuhoavat fyysisesti aivojen säätelyrakenteet – jättäen jälkeensä kylmän, mekaanisen koneen, joka osaa vain alistaa, tuottaa kipua ja hakea dopamiinia toisen tuhosta.

Psykopatiaan ei ole olemassa parantavaa lääketieteellistä hoitoa tai psykoterapiaa – sitä ei paranna aromaterapia, homeopatia tai energiahoidot, ainoa keino vahinkojen minimoimiseksi on potilaan pakkohoito eristämällä.

Leningradin rottakujat: Vladimir Putinin patologian anatomia

Vladimir Putinin toiminnan ja mielenmaiseman ymmärtäminen ei onnistu diplomaattisilla kaavoilla, vaan tarkastelemalla sitä tunnekylmää ja raakaa kasvuympäristöä, joka muovasi hänestä saalistajan. Hän syntyi toisen maailmansodan ja Leningradin piirityksen runtelemaan, nälän ja trauman traumatisoimaan kaupunkiin vuonna 1952. Perheen kaksi aiempaa lasta olivat kuolleet – toinen imeväisenä, toinen kurkkumätään saarron aikana – ja äiti oli ollut vähällä joutua elävältä haudatuksi ruumiskasaan. Putin varttui Baskov-kujan rähjäisessä, torakoiden ja rottien kansoittamassa yhteisasunnossa (kommunalka), missä lämmin vesi ja yksityisyys olivat tuntemattomia käsitteitä ja missä vanhempien kyky osoittaa aitoa emotionaalista lämpöä oli sodan kurimuksessa kuollut ja kuopattu. Tässä henkisesti jäisessä ympäristössä lapsi oppi nopeasti yhden ainoan eloonjäämissäännön: heikkous on kuolemansynti, ja empatia on heikkouden vaarallisin muoto.

Hänen oma, myöhemmin propagandistisesti vaalittu tarinansa portaikon nurkkaan ajetusta rotasta paljastaa hänen sisäisen koodistonsa ytimen: kun rotta ahdistetaan nurkkaan ilman pakotietä, se ei alistu, vaan tekee hengenvaarallisen syöksyn suoraan ahdistajansa kurkkuun. Katu opetti pienikokoiselle, aliravitulle ja helposti kiusatulle pojalle, että fyysisen koon puutteen voi korvata vain silmittömällä, säännöttömällä ja estoitta käytetyllä väkivallalla. Hän hakeutui sambon ja judon pariin ei urheilullisen jalouden vuoksi, vaan saadakseen mekaanisen aseen, jolla kääntää vastustajan voima tätä itseään vastaan ja heittää heikommat katuun. Yhdessä perimänsä kemikaaliryöpyn kera tästä kehittyi klassisen antisosiaalisen ja narsistisen persoonallisuuden vankka perusta: krooninen tunteettomuus, kyvyttömyys kokea syyllisyyttä ja narsistinen raivo aina, kun oma ylivertaisuus tai kontrolli asetetaan kyseenalaiseksi.

KGB ei suinkaan luonut Putinin luonnetta, vaan se toimi sille täydellisenä jalostamona ja institutionaalisena kotina. Tšekistinen oppi antoi lapsuuden katuväkivallalle virallisen oikeutuksen, kyynisen ideologisen kehyksen ja laillisen koneiston. Se opetti, että ihmiset ovat pelkkiä kiristettäviä, manipuloitavia ja tarvittaessa hävitettäviä biologisia resursseja. Valtaan päästyään tämä patologia sai valtiorakenteen mittakaavan: alistaminen ja nöyryyttäminen eivät ole Putinille vain pragmaattisia politiikan välineitä, vaan syvää narsistista sukupuolista tyydytystä tuottavia toimituksia. Heikomman murskaaminen, vastustajan riisuminen arvokkuudestaan ja toisen osapuolen pelon haistaminen laukaisevat saalistajan primitiivisen mielihyvän – tilan, jossa oma olemassaolo rakkauden nälkä ja haavoittumattomuus vahvistuvat ainoastaan muiden kärsimyksen kautta. Kun tällainen hahmo nostetaan ydinasevallan kärkeen ja häntä ympäröi pelosta vapiseva hännystelijöiden kuoro, syntyy vääristynyt todellisuuskupla, jossa mikä tahansa perääntyminen tai kompromissi koetaan oman minuuden kuolemana.
Putinin henkilökohtaisen mytologian ja koko nykyisen revanssismin tärkein alkupiste: marras–joulukuu 1989 Dresdenissä, kun Neuvostoliiton imperiumi mureni hänen silmiensä edessä ilman ainuttakaan laukausta. Putin toimi vuosina 1985–1990 KGB:n majurina Dresdenissä peitetehtävässä Neuvostoliiton ja DDR:n ystävyysseuran johtajana. Todellisuudessa työ oli arkista tiedustelua: Stasin avustamista, ulkomaalaisten opiskelijoiden rekrytointia ja länsiteknologian hankintaa.

Kun Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989, vallankumouksen aalto saavutti Dresdenin muutamaa viikkoa myöhemmin. Joulukuun 5. päivänä vihainen saksalaisväkijoukko valtasi ensin Stasin paikallisen päämajan. Sen jälkeen osa väkijoukosta suuntasi kadun toiselle puolelle Angelikastrasse 4:ään – KGB:n yhteystoimistoon, jossa Putin työskenteli. Toimiston sisällä Putin ja hänen kollegansa polttivat paniikissa salaisia asiakirjoja. Uunin lämpö nousi niin kovaksi, että kamiina halkesi. Kun väkijoukko piiritti rakennusta, Putin astui ulos ase vyöllään ja varoitti saksaksi, että kyseessä on neuvostoliittolainen sotilasalue ja vartijat käyttävät asetta.

Ratkaiseva hetki tapahtui kuitenkin puhelimessa: Putin soitti läheiseen puna-armeijan panssarirykmenttiin pyytääkseen suojelujoukkoja. Vastaus oli lause, josta tuli hänen koko myöhemmän maailmankuvansa trauma: "Emme voi tehdä mitään ilman Moskovan käskyä. Ja Moskova vaikenee." Moskovan vaikeneminen – Gorbatšovin kyvyttömyys ja haluttomuus puolustaa imperiumia voimakeinoin – jätti Putiniin pysyvän vihan ja pettymyksen tunteen. Hän näki suuren supervallan antautuvan ilman vastarintaa.

Vetäytymisen toteutus oli nöyryytyksen huipennus: Neuvostoliitto suostui vetämään 380 000 sotilastaan, 100 000 siviilityöntekijäänsä ja perheenjäsenensä Itä-Saksasta muutamassa vuodessa (sopimus allekirjoitettiin syksyllä 1990 ja viimeiset joukot poistuivat 1994). Länsi-Saksa maksoi vetäytymisen kuluja varten noin 12–15 miljardia Saksan markkaa, joilla piti rakentaa koteja palaaville upseereille. Todellisuudessa vetäytyvät joukot palasivat hajoavaan maahan, jossa ei ollut asuntoja, ruokaa eikä kunnioitusta. Eliittijoukot ja KGB-upseerit joutuivat telttaleireille mutaisille pelloille. Putin palasi Leningradiin vuoden 1990 alussa mukanaan vain säästönsä ja vanha itäsaksalainen pesukone. Hän koki, että heidät oli hylätty ja myyty. Tästä syntyi Putinin perusdoktriini:

1. Heikkous ja perääntyminen ovat kuolemansyntejä – "heikkoja lyödään".
2. Moskovan keskusvallan horjuminen johtaa aina katastrofiin.
3. Koko Putinin valtakausi ja ensin Tšetšenian, ”harjoitussota” 1999–2009), sitten Georgia, Abhasia ja Etelä-Ossetia (2008), Krimi ja Itä-Ukraina (2014) ja lopulta Ukrainassa (2022–) ovat olleet yritystä pyyhkiä pois tuo Dresdenin kadulla koettu häpeä ja peruuttaa se hetki, jolloin "Moskova vaikeni" ja imperiumi vetäytyi.

Putin (Uusi tsaari): Dresdenin tuhkasta ja Pietarin kaduilta kasvanut tšekisti ei aja enää pelkkää neuvostorevanssia tai turvallisuuspolitiikkaa, vaan hän kuvittelee olevansa uusi tsaari – Pyhän Venäjän rajaton itsevaltias, jonka historiallinen tehtävä on koota hajonnut imperiumi takaisin kasaan hinnalla millä hyvänsä.

”Queensin laboratorio" laboratorio: Donald Trump ja rajattomuuden tragedia

Jos Vladimir Putin on nälän ja kadun väkivallan synnyttämä saalistaja, Donald Trump on toisenlaisen patologian tuote: yltäkylläisyyden, tunnekylmyyden ja täydellisen rajattomuuden mekaaninen sekasikiö. Trump syntyi newyorkilaiseen kiinteistödynastiaan, jossa rahaa oli rajattomasti, mutta aitoa inhimillistä lämpöä ei lainkaan. Perheen patriarkka Fred Trump Sr. oli armoton liikemies ja kliininen manipulaattori, jolle maailma jakautui vain kahteen kategoriaan: "tappajiin" (killers) ja "luusereihin" (losers). Ei ihme, että äiti Mary Trump kärsi vakavista terveysongelmista ja vetäytyi varhain syrjään lastensa arjesta, jättäen jälkeensä emotionaalisen tyhjiön. Fred Trumpille lapset eivät olleet suojeltavia yksilöitä, vaan investointeja ja omaisuutta, joilta vaadittiin tinkimätöntä kovuutta. Tässä kodissa empatiaa ei ainoastaan laiminlyöty, vaan se leimattiin vaaralliseksi heikkoudeksi.

Donald oppi perheen mekaanisen koodiston seuraamalla vierestä vanhemman veljensä Fred Jr:n kohtaloa. Herkkä ja sovitteleva esikoinen yritti miellyttää isäänsä, mutta joutui tämän jatkuvan pilkan, nöyryytyksen ja henkisen teurastuksen kohteeksi, mikä lopulta ajoi hänet alkoholismiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. Nuori Donald teki tilanteesta kylmän selviytymispäätelmän: pehmeys johtaa tuhoon, joten ainoa tapa ansaita isän hyväksyntä ja välttää veljen kohtalo oli muuttua vielä kovemmaksi, häikäilemättömämmäksi ja äänekkäämmäksi saalistajaksi kuin isä itse. Hän ei koskaan saanut aitoa rakkautta, vaan ainoastaan ehdollista huomiota, jota jaettiin suoritusten, aggressiivisuuden ja röyhkeyden perusteella – sekä tietysti dollareiden muodossa.

Tähän yhdistyi aineellinen rajattomuus, joka tuhosi todellisuudentajun lopullisesti. Trumpille ei koskaan sanottu "ei": jokainen hölmöily kuitattiin rahalla, jokainen epäonnistuminen pestiin lakimiesarmeijalla ja jokainen konkurssi naamioitiin voitoksi isän pankkitilin avulla. Kun lapsi ei kohtaa koskaan rajoja eikä joudu vastuuseen teoistaan, hän ei kykene kehittymään aikuiseksi, vaan jää ikuiseksi kolmevuotiaaksi kaikkivoipaisuusharhassaan. Siinä missä normaali ihminen oppii virheistään ja toisten asettamista rajoista, Trump oppi, että status pyyhkii kaikki normit tieltään: jos sinulla on valtaa, säännöt eivät koske sinua – totuus on vain sopimuskysymys: jos toistat valhetta tarpeeksi kovaa ja uhkaat vastapuolta oikeustoimilla, todellisuus väistyy. Hänen koko olemassaolonsa typistyi yhteen pakonomaiseen kaavaan: elämä ei ole suhteita tai yhteisöllisyyttä, vaan pelkkä jatkuva sarja diilejä, joissa on vain voittajia ja luusereita. Koska isän opissa häviö merkitsi tuhoa ja ihmisarvon menetystä, jokainen neuvottelu, ihmissuhde ja poliittinen tilanne muuttui pakonomaiseksi peliksi, joka on pakko voittaa hinnalla millä hyvänsä – vaikka koko lauta pitäisi kaataa sen vuoksi. Tästä syntyi hänen megalomaaninen narsisminsa, jossa koko universumi on olemassa vain hänen henkilökohtaisen egonsa peilinä ja jossa mikä tahansa kritiikki tai tappio aiheuttaa sietämätöntä narsistista raivoa.

Tämä kaikkivoipaisuuden harha laajeni suoraan myös ihmisiin, erityisesti naisiin, joita Donald Trump kohtelee vain yhtenä omistettavana hyödykkeenä muiden joukossa. Kuuluisa Access Hollywood -nauhoituksen kerskumisen tiivistymä "grab 'em by the pussy" – ajatus siitä, että aseman ja rahan turvin naisen kehoon, haarojen väliin voi käydä käsiksi lupaa kysymättä – ei ollut Trumpilta pelkkää pukukoppipuhetta, vaan tämän Donald raukan rajattomuuden puhdas oire. Kun toisen ihmisen koskemattomuudella, tahdolla tai rajoilla ei ole mitään merkitystä, ihmissuhteet typistyvät pelkäksi saaliin ottamiseksi, jossa vastapuoli on vain statisti oman egon ja vallankäytön lavasteena.

Kun nämä kaksi hahmoa – Siperian kylmyydessä kasvanut vainoharhainen KGB-tšekisti ja Manhattanin kullatuissa torneissa lellitty rajaton narsisti – asetetaan vastakkain, nähdään geopolitiikan suurin absurdius. Kumpikaan ei kykene perääntymään, kumpikaan ei tunne empatiaa, ja molempia ohjaa lapsuudesta peritty kauhu siitä, että heidät leimattaisiin "häviäjiksi". Heidän seuraajansa ja haastajansa luulevat käyvänsä aatteellista taistelua idän ja lännen, nationalismin ja globalismin välillä, mutta todellisuudessa koko maailma on panttivankina kahden emotionaalisesti vammautuneen vanhuksen lapsuuden traumoissa.

Trump (Uusi Jeesus): Queensin laboratoriosta ja rajattomasta tyhjiöstä ponnistanut narsisti ei näe itseään pelkkänä poliitikkona tai liikemiehenä, vaan uutena Jeesuksena – ainoana maailman pelastajana, jonka kärsimykset, oikeusjutut, vainot ja epäonnistunut murhayritys ovat todiste hänen jumalallisesta asemastaan ja jota hänen seuraajansa palvovat sokeasti silloinkin, kun hän kääntää selkänsä heille.

Liangjiahen luolista keisariksi: Xi Jinping, puhtaan vallan syndrooma ja lohikäärmeen muisti

Jos Trump on hemmotellun rajattomuuden ja Putin katuväkivallan tuote, Xi Jinping on trauman, hylkäämisen ja totalitaarisen Tukholma-syndrooman jalostama kone. Xi syntyi "punaiseksi prinssiksi": hänen isänsä Xi Zhongxun oli vallankumoussankari ja varapääministeri, ja perhe eli Pekingin kielletyn kaupungin vieressä puolue-eliitin luksuskortteleissa omine autonkuljettajineen ja palvelijoineen. Mutta kun Mao Zedong käynnisti puhdistuksensa ja kulttuurivallankumouksen vuonna 1966, palatsin ovet murskattiin. Isä leimattiin puolueen viholliseksi, hänet riepoteltiin vankilaan ja pahoinpideltiin julkisissa nöyryytysistunnoissa. Perhe revittiin kappaleiksi: punakaartilaiset ryöstivät kodin, äiti pakotettiin julkisesti irtisanoutumaan aviomiehestään ja tuomitsemaan oma poikansa, ja Xin sisarpuoli Xi Heping ajettiin punakaartin vainoissa itsemurhaan hirttäytymällä.

Vain 15-vuotias Xi heitettiin selliin, missä punakaartilaiset uhkasivat teloittaa hänet vastavallankumouksellisena. Sen jälkeen hänet karkotettiin pohjoisen Shaanxin karuun maaseutuun Liangjiahen kylään, missä hän eli seitsemän vuotta kirppujen kansoittamassa maaluolassa kantaen lantaa ja rakentaen patoja nälkärajalla. Kun hän yritti paeta takaisin Pekingiin, hänet pidätettiin ja passitettiin pakkotyöleirille kaivamaan ojia. Useimmat ihmiset olisivat katkeroituneet ja hylänneet perheensä tuhonneen järjestelmän, mutta Xi teki päinvastaisen, äärimmäisen kylmän selviytymisratkaisun. Hän päätti muuttua "punaisemmaksi kuin punaiset". Hän haki puolueen jäsenyyttä kymmenen kertaa tullen aina hylätyksi isänsä taustan vuoksi, kunnes sitkeydellään mursi epäluulon ja pääsi sisään koneistoon.

Tästä syntyi Xin patologian ydin: rajaton kaiken kaoottisuuden, hajautumisen ja kansalaisten omaehtoisuuden pelko. Kulttuurivallankumous ja Neuvostoliiton romahtaminen opettivat hänelle, että pienikin särö puolueen rautaisessa otteessa johtaa anarkiaan, valtion murenemiseen ja veriseen teurastukseen. Hän ei usko aatteeseen siksi, että se olisi totta, vaan siksi, että puolue on ainoa voima, joka kykenee estämään kaaoksen – ja pitämään hänet elossa. Siinä missä Putin käyttää valtaa kostaakseen ja Trump pönkittääkseen lapsellista egoaan, Xi toimii kliinisenä mekaniikkana: hän on valmis käyttämään digitaalista valvontakoneistoa, keskitysleirejä ja puolueen sisäisiä puhdistuksia ilman pienintäkään tunteen häivää, koska hän katsoo itsensä Kiinan tuhatvuotisen imperiumin ja historiallisen välttämättömyyden ruumiillistumaksi. Hän on hahmoista vaarallisin juuri siksi, ettei hän esitä teatteria omille joukoilleen, koska nykykiinalaisille opetetaan jo peruskoulusta lähtien, että he ovat ”lohikäärmeen perillisiä, lohikäärmeen (Long) joka on sarvilla ja suomuilla koristeltu suuri käärme. Kun puolitoista miljardia ihmistä opetetaan identifioitumaan käärmeen jälkeläisiksi, kyse ei ole mistään viattomasta kansanperinteestä. Leimautuminen on kollektiivisen tietoisuuden sitomista siihen alkuperäiseen arkkitehtuuriin, jossa yksilöllinen tahto alistetaan suuren ja mahtavan maailmankäärmeen suomujen alle kuin linnunpoikaset emonsa siipien suojaan.

Xi ja hänen mahdolliset seuraajansa voivat odottaa tyynen kärsivällisesti, kuten merikrotti, jolla on täydellinen valikoima onkilaitteita (ilicium) – litiumista ja harvinaisista maametalleista strategisiin puolijohteisiin, lääkkeiden tehoaineisiin ja piikiekkoihin – pikkukalojen houkutteluun. Ja kun saalis saapuu aivan varmasti riittävän lähelle, merikrotti avaa valtavan kitansa salamannopeasti. Tämä luo voimakkaan imun, joka imaisee uhrin suoraan sisään ennen kuin se ehtii edes tajuta mitään.

Jos Putinin liikehdintä on Dresdenin häpeästä kumpuavaa pakonomaista räjähdystä ja Trumpin liikehdintä on pohjattoman tyhjiön tuottamaa diilien nollasummapeliä, niin Kiinan ja Xi Jinpingin pitkän linjan toiminta perustuu johonkin syvempään: biologiseen ja historialliseen malttiin, jota ruokkii Kiinan "sadan vuoden nöyryytys" (bainian chiquru).

Sadan vuoden nöyryytys (1830-luvulta vuoteen 1949) oli mekaaninen prosessi, jossa ulkopuoliset voimat – ensin länsivallat oopiumisodista (1839–1842 ja 1856–1860) lähtien (Iso-Britannia halusi kattaa Kiinan-kauppansa alijäämän salakuljettamalla Intiasta oopiumia Kiinaan – Kiinan yrittäessä lopettaa kaupan Britannia hyökkäsi) ja myöhemmin raa'asti laajentunut Japani – repivät sisäisesti rappeutuneen Qing-dynastian kappaleiksi. Se ei ollut vain poliittinen tappio, vaan totaalinen fysiologinen shokki sille, joka oli vuosituhansia pitänyt itseään maailman keskipisteenä ("Keskustan valtakuntana"). britit avasivat Kiinan satamat väkisin tykkiveneillä, sen pääkaupunki ryöstettiin, maa pilkottiin etupiireihin, ja kansa alistettiin ulkomaisen pääoman ja huumeiden alle.

Japani–Kiinan sota (1937–1945) oli Kiinalle varsinainen katastrofi, sillä se vaati arviolta 15–20 miljoonaa ihmishenkeä (mukaan lukien miljoonia siviilejä). Japanilaisjoukot valtasivat silloisen pääkaupungin Nanjingin (1937–1938) ja murhasivat muutaman viikon aikana arviolta 200 000–300 000 kiinalaista siviiliä ja sotavankia. Tapahtumaan liittyi systemaattinen massaraiskaus (jossa kymmeniätuhansia naisia ja lapsia raiskattiin ja silvottiin) sekä hirmuteot, joissa ihmisiä käytettiin elävinä maalitauluina ja kidutettiin kaikin mahdollisin kuvitteellisin tavoin. Sitä paitsi Japanin salainen biologisen ja kemiallinen sodankäynnin tutkimusyksikkö 731 (1930- ja 1940-luvut) suoritti Mantšuriassa hirvittäviä ihmiskokeita elävillä vangeilla, joita kutsuttiin tieteellisesti nimellä maruta, "tukit": heille tehtiin vivisektioita ilman puudutusta, heihin tartutettiin tahallisesti koleraa, perna- ja paiseruttoa, ja heitä altistettiin äärimmäisille paineille ja pakkasille.

Tämä vuosisadan mittainen raiskaus ja silpominen lisäsivät Kiinan kansalliseen tajuntaan, sen valtiolliseen hermostoon vuosituhantisen kemiallisen myrkkyperinnön oheen pysyvän trauman: heikkous herättää välittömästi pedot. Lohikäärmeen muisti ei unohda mitään. Siksi Kiinan nykyinen strategia ei nojaa impulsiivisiin ryntäyksiin, vaan pitkäjänteiseen, kylmään kyttäykseen. Kiina on oppinut luonnonlakien mukaisesti, että kilpaileville haaskansyöjille ei tarvitse antaa anteeksi – niitä vain tarkkaillaan siinä sivussa, kuin ohimennen, kun ne kuluttavat omat voimansa keskinäisiin nokkapokkiinsa, sotiinsa, velkakriiseihinsä ja sisäiseen rappeutumiseensa.

Xi Jinpingin johdolla tämä "sadan vuoden nöyryytys" on valjastettu valtiollisen kosto- ja palautusjärjestelmän polttoaineeksi. Koko nykyinen toiminta – taloudellinen saartaminen, teknologinen omavaraisuus, merivaltioiden painostaminen ja Taiwanin ympärille ja Etelä-Kiinan merelle viritettävä mekaaninen nootti – perustuu yhteen ainoaan kylmään laskelmaan: Kiinan ei tarvitse hyökätä hätäisesti, koska se tietää historian pyörän kääntyvän. Se maksaa potut pottuina – rekyyli iskee.

Tämä velan maksu ei tapahdu ulkoisen valloituksen kautta, vaan se on toisaalta puhtaasti lainsäädännöllinen ja ideologinen operaatio, jonka Brysselin ja jäsenmaiden teknokraattinen eliitti on nimennyt "vihreäksi siirtymäksi". Mekanismi on brutaalin yksinkertainen: Eurooppa teki energian hinnasta keinotekoisesti maailman kalleinta, ajoi oman perusteollisuutensa kannattamattomaksi ja korvasi luotettavan perusvoiman sään armoilla heiluvalla tuulella ja auringolla. Samalla sääntelyviidakko paisutettiin niin raskaaksi, että yksikään uusi teollinen innovaatio tai kaivoshanke ei voi menestyä ilman vuosikymmenten byrokraattista paperisotaa. Kun eurooppalainen tehdas sulkee ovensa ja terästuotanto ajetaan alas, poliittinen eliitti juhlii "päästöjen vähenemistä", vaikka todellisuudessa päästöt vain siirrettiin Kiinaan – kymmenkertaisina, hiilivoimalla toimiviin tehtaisiin, joissa ympäristönormeilla tai työntekijöiden terveydellä ei ole mitään merkitystä.

Ja toisaalta oopiumin sijasta Kiina ”salakuljettaa” länteen kansalaisten läheisyyden, lämmön ja kosketuksen korvaamiseksi ahneuden polttoainetta – tavarataivaan avaimet. Esimerkiksi jokainen eurooppalaisen sähköauton akku, jokainen vihreää sädekehää kantava aurinkopaneeli ja jokaisen tuulivoimalan kestomagneetti nojaa kriittisiin maametalleihin, litiumiin, kobolttiin ja jalostusketjuihin, jotka ovat täysin ja ehdottomasti Kiinan kommunistisen puolueen hallinnassa. Eurooppa luopui venäläisestä putkikaasusta vain vaihtaakseen sen monin verroin vaarallisempaan, kokonaisvaltaiseen riippuvuuteen Pekingin armon paloista. Jos Putin kykeni kiristämään Eurooppaa kääntämällä yhtä kaasuventtiiliä, Xi Jinping kykenee pysäyttämään koko maanosan teollisuuden, sähköverkon, puolustusteollisuuden sekä koko tekoälyn ja tietotekniikan pyörät yhdellä ainoalla vientirajoituksella.

Länsimainen kuluttaja ja poliitikko on huumattu tähän ansaan kuin oopiumilla. Kulutusjuhlaa pidetään yllä halvoilla kiinalaisilla verkkokaupoilla ja velkarahalla samalla, kun kansalaisten ostovoima murenee ja tuotantovälineet liukuvat vieraaseen omistukseen. Kansa nukkuu Temun ja TikTokin luomassa dopamiinikeitossa, täysin kyvyttömänä näkemään, että heidän ostamansa halpatavara on rahoittanut heidän oman sivilisaationsa hautaamisen. Se on täydellinen taloudellinen lobotomia: omasta tuotannosta ja luonnonvaroista kieltäydytään moraalin nimissä, mutta samat tuotteet ostetaan ”orjatyöllä” ja ympäristötuholla tuotettuina siltä ainoalta toimijalta, joka on vannonut pyyhkivänsä poskiltaan vielä kerran häpeän kyyneleet ja pyyhkivänsä lännellä lätin lattiat.

Lopputulos on synteesi, jossa ympyrä sulkeutuu: anglosaksinen duopoli estää poliittisen heräämisen lännessä, haastajaliikkeiden narsistinen hörhösiipi mitätöi aidon vastarinnan uskottavuuden, ja Euroopan sääntelyeliitti tarjoilee maanosan lihan ja luut suoraan lohikäärmeen nieltäväksi. Kun teollinen pohja, energiavarmuus ja moraalinen koheesio on tuhottu, ei tarvita edes sotaa. Jäljelle jää vain tyhjä kuori, museo ja turistireservaatti, jonka avaimet toimitetaan Pekingiin ilman, että yksikään länsimainen johtaja ehti edes tajuta, kuka krotti heidät todellisuudessa nielaisi.

Xi Jinping (Lohikäärmeen esikoispoika): Luolavuorten traumojen ja puolueen koneiston marinoima Xi ei ole vain puoluejohtaja, vaan lohikäärmeen esikoispoika – se sama muinaisen ja loukatun Kiinan ruumiillistuma, joka ottaa pitkän historian velat perintönään ja johdattaa miljardipäisen lauman kohti tulevaa kostoa.

Kun nämä ”veljekset” Karman pyörä viimeksi sinkosi – he syntyivät maan päälle (1946, 1952 ja 1953), niin kukaan ei ollut heidän ensimmäisinä elinvuosinaan lähellään, lämmittänyt ja koskettanut heitä hellästi – antanut rakkautta. He singahtivat äitiensä kohdun kemiallisesta ylisukupolvisesta myrkkyliuoksesta päivänvaloon kantaakseen kukin omalla vuorollaan ihmissuvun perintöä, mätiä hedelmiä – väkivallan veristä viiriä aina kuolemaansa asti. Edes yksikään pehmonalle ei olisi tyydyttänet heidän pohjatonta rakkaudenjanoaan, jonka he yrittivät epätoivoisesti sammuttaa röyhkeydellä, halvennuksella, katkeruudella, kostolla, alistamisella, vihalla ja raakuudella, kun heidän olisi pitänyt sammuttaa omissa sisimmissään riehuva rakkaudettomuuden tulimyrsky. He luulevat pääsevänsä Karman pyörää pakoon – valitettavasti he vain määrittelevät oman ja kaltaistensa tulevan kohtalon!