”Magdeburgin häät” ovat jo ovella – onko sinut jo kutsuttu?

Oikeisto vai vasemmisto? Klassinen jako syntyi Ranskan vallankumouksessa (1789–1799) kansalliskokouksen istumajärjestyksestä, jossa oikealla istui aateli ja kuningasvalta, vasemmalla kolmas sääty eli kansa. Myöhemmin 1900-luvulla jako oikeisto vs. vasemmisto koodattiin talouteen: vasemmisto puolusti työläisiä ja valtion sääntelyä, oikeisto pääomaa ja markkinoita.

Tänään tuolla kartalla ei tee käytännössä yhtään mitään: koko perinteinen jako on vanhentunut käyttökelvottomaksi teatteriksi. Vasemmistosta on tullut korkeakoulutetun ”edistyksellisenä” itseään pitävän kaupunkieliitin, kulttuuriluokan ja julkisen sektorin virkamiesten liike. Se keskittyy identiteettipolitiikkaan, globaaliin moraaliposeeraukseen ja vihreään siirtymään, joiden hintalappu kaadetaan suoraan duunarin ja pientuloisen elinkustannuksiin, sähkölaskuun sekä polttoaineen hintaan. Oikeistosta puolestaan on tullut ennen kaikkea globaalien suuryhtiöiden, alustajättien ja verovapaiden pääomasijoittajien asiamies. Se ei todellisuudessa puolusta paikallista yrittäjää, saati työntekijää, vaan tukee monopolisoitumista, halpatyövoiman maahantuontia ja kansallisen kantaverkon tai vesilaitosten kuppaamista sekä luonnonvarojen ryöstöä kansainvälisille taseille.

Jos edes Suomen Yleisradion tai maan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat eivät käsitä, niin kuinka entinen teollisuustyöläinen ja keskiluokkainen arjen pyörittäjä pystyy käsittämään, että kumpikaan vanhoista blokeista ei enää esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa aja hänen asiaansa (itse asiassa ei enää missään). Kun kansalainen vastustaa työpaikkojen ja teollisuutensa alasajoa tai oman elintasonsa leikkaamista, hänet leimataan heti "äärioikeistolaiseksi", vaikka hänen vaatimuksensa ovat täsmälleen samoja, joita perinteinen sosiaalidemokratia tai maalaisliitto esimerkiksi Suomessa ajoivat 50 vuotta sitten: työtä, kohtuuhintaista energiaa, turvallisuutta ja kansallista päätösvaltaa. Mediassa parjattu "äärioikeiston nousu" on todellisuudessa vain luonnollinen, mekaaninen reaktio siihen, että perinteiset puolueet ovat jättäneet yhteiskuntaa pyörittävän ”kansan” oman onnensa nojaan.

Aivan sama historian kehityskulku on nähtävissä Saksassa 1930-luvulla sekä nyt, 2020-luvulla! Historiallinen mekaniikka Weimarin tasavallan luhistumisessa oli juuri tuo: perinteisten valtapuolueiden täydellinen halvaus ja kyvyttömyys nähdä, että vanhat opit eivät enää toimineet.

Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen valtakunnankansleri Heinrich Brüning ja hänen ympärillään pyörinyt eliitti ryhtyivät harjoittamaan fanaattista leikkaus- ja kurjistamispolitiikkaa (Deflationspolitik). Brüning uskoi, että kriisi taltutetaan leikkaamalla julkisia menoja, jäädyttämällä palkkoja, nostamalla veroja ja kiristämällä valtion kukkaroa, jotta Saksa osoittaisi ulkovalloille olevansa kyvytön maksamaan ensimmäisen maailmansodan sotakorvauksia. Tämä oli puhdasta Hölmölän peitonjatkamista:

• Leikkauskierre: Työttömyyden räjähtäessä valtio leikkasi työttömyyskorvauksia ja sosiaalitukia, mikä romutti kotimaisen kysynnän entistä pahemmin, tuhosi veropohjan ja veti lisää yrityksiä konkurssiin.
• Demokratian ulkoistaminen poikkeuspykälille: Koska parlamentti (Valtiopäivät) ei suostunut tähän itsemurhapolitiikkaan, Brüning alkoi hallita presidentti Paul von Hindenburgin hätätila-asetuksilla (Weimarin perustuslain 48. pykälä). Parlamentaarinen päätöksenteko kuohittiin ja valta siirrettiin kabinettien kabineteille ja virkamiehille kauan ennen Hitlerin nimitystä.
• Sokea luottamus "markkinoiden korjautumiseen": Perinteiset porvaripuolueet ja maltilliset sosiaalidemokraatit seisoivat puku päällä pirtin nurkassa ihmettelemässä, miksi kansa palelee, vaikka budjettilukuja oli juuri "tasapainotettu" leikkaamalla peiton yläpäästä. Kansa näki ympärillään kuusi miljoonaa työtöntä, perheet leipäjonoissa ja eliitin, joka hoki mantroja kansainvälisestä luotettavuudesta ja budjettikurista.
  

Natsit eivät nousseet valtaan siksi, että saksalaiset olisivat yhtäkkiä joukolla heränneet esoteerisen rotuopin kannattajiksi, vaan siksi, että he tarjosivat mekaanisen ja häikäilemättömän vaihtoehdon: massiiviset julkiset työllistämisohjelmat, infrastruktuurin rakentamisen (kuten moottoritiet), suojatullit ja lupauksen siitä, että Saksan omat resurssit valjastetaan oman kansan eikä ulkomaisten velkojien tarpeisiin. Kun laillinen järjestelmä tarjosi kansalaisilleen vain kylmää kättä, nousevia veroja ja työttömyyttä suojellakseen omaa pyhää dogmiaan, portit avattiin suoraan niille, jotka lupasivat heittää koko vanhan pöydän nurin.

Nykyinen "äärioikeiston" tai kansallismielisen populismin nousu Euroopassa ja USA:ssa (Trump, Alternative für Deutschland AfD, Rassemblement National, Reform UK, Fratelli d'Italia) ei synny sotilaallisesta katastrofista, vaan aiemmin ”vasemmistolaisen” työväestön sekä keskiluokan pitkäaikaisesta kurjistumisesta ja luottamuksen murenemisesta:

·      

Mekaaninen kurjistuminen: Teollisuustyöpaikat vietiin Aasiaan, ostovoima suli inflaatioon, ja sähkö- sekä elinkustannukset räjähtivät hoivapolitiikan, vihreän siirtymän ja geopolitiikan alttarilla.

Saksa on teollisen itsemurhan ja ryöstömekanismin suurin, karkein ja tuhoisin malliesimerkki koko Euroopassa: siellä ideologia ajoi fysiikan lakien yli niin täydellisesti, että koko maanosan talousmoottori rikottiin omin käsin. Saksan tarina tiivistyy käsitteeseen Energiewende, jota hehkutettiin vuosikymmenen ajan koko maailmalle vihreän siirtymän lippulaivana. Todellisuudessa se oli sarja katastrofaalisia mekaanisia virheitä.

Täydellinen ajatuskatkos no 1 - ydinvoiman fanaattinen alasajo (Atomausstieg):Angela Merkelin hallitus teki Fukushiman onnettomuuden (2011) jälkeen paniikkipäätöksen sulkea Saksan huippumodernit, turvalliset ja velattomat ydinvoimalat. Viimeiset kolme reaktoria (Isar 2, Emsland ja Neckarwestheim 2) suljettiin lopullisesti huhtikuussa 2023 – siis keskellä Euroopan pahinta energiakriisiä. Saksa ajoi alas kymmeniä gigawatteja tasaista, täysin päästötöntä ja halpaa perusvoimaa ilman minkäänlaista korvaavaa puhdasta teknologiaa. 

Venäläisen kaasun valheellinen "siirtymäkausi": Koska tuuli ja aurinko eivät fysiikan lakien mukaan tuota sähköä tyynellä säällä, Saksa hirtti koko teollisuutensa kiinni Putinin halpaan maakaasuun. Nord Stream 1 ja 2 rakennettiin siksi, että saksalaiset voisivat korvata sulkemansa ydinvoimalat kaasulla ja leikkiä vihreää. Kun tämä idän napanuora katkesi vuonna 2022, keisarilta putosivat housut jalasta. 

Likaisin mahdollinen lopputulos: Mitä tapahtui, kun ydinvoima suljettiin ja kaasun hinta räjähti? Saksa joutui repimään maasta kaikkein saastuttavinta polttoainetta: ruskohiiltä (Braunkohle). Kokonaisia kyliä ja ikimetsiä jyrättiin valtavien avolouhosten tieltä. Saksa päätyi polttamaan kivihiiltä ja ruskohiiltä pitääkseen verkkonsa pystyssä – samalla kun se luennoi muulle Euroopalle päästöjen vähentämisestä.

Euroopan kallein sähkö kotitalouksille: Saksalaiset kuluttajat maksavat sähköstään maailmanennätyshintoja. Laskusta suurin osa ei ole itse sähkön tuotantokustannusta, vaan veroja, verkkomaksuja ja massiivisia EEG-tukiaisia (Erneuerbare-Energien-Gesetz), joilla tuulivoimapuistojen ja aurinkopaneelien tuottajille taattiin vuosikymmeniksi kiinteät syöttötariffit.

Rajajärjestelmän (marginal pricing) täysosuma: Koska Saksa teki itsestään riippuvaisen kalliista tuontikaasusta ja joutui ajamaan käyntiin kalleimpia mahdollisia lauhdelaitoksia ja kaasuvoimaloita, sähköpörssin rajahinnoittelu nosti kaiken sähkön hinnan taivaisiin juuri samalla mekaniikalla kuin Suomessakin.

Teollisuuden pako maasta (Deindustrialisierung): Saksalainen raskas-, kemian- ja autoteollisuus (kuten BASF, Volkswagen ja terästehtaat) ei kykene toimimaan sähköllä, jonka hinta ja saatavuus heilahtelevat sään mukaan ja maksavat moninkertaisesti esimerkiksi Yhdysvaltoihin, Ranskaan, Puolaan tai Kiinaan verrattuna. Tehtaat sulkevat linjojaan, investoinnit karkaavat ulkomaille ja Saksan teollinen pohja murenee silmien edessä.

 

• Eliitin ja kansan kuilu: Tavallinen kansalainen näkee miljardien valuvan ulkomaiseen PR-pöhinään ja poliitikkojen mediaposeeraukseen, hallintohimmeleihin ja konsulttifirmoille samaan aikaan kun erilaiset paikalliset palvelut kuten, pienet päiväkodit, koulut ja terveysasemat ajetaan kustannustehotoimina alas.
• Pelottelurefleksi: Valtamedian ja perinteisten puolueiden automaattinen reaktio on leimata jokainen järjestelmää, verotusta tai hallitsematonta siirtolaisuutta arvosteleva taho suoraan äärioikeistolaiseksi "natsiksi". Tämä on historian halpaa väärinkäyttöä, jolla vältetään vastaamasta peruskysymyksiin ja vaientamaan omatunnon ääni
• Kun ihminen ei pysty maksamaan sähkölaskuaan tai saa vanhempiaan hoitoon, moraalisaarnat vihreästä siirtymästä, tekoälytulevaisuudesta ja "oikeasta arvopohjasta" kääntyvät itseään vastaan. Juuri tämä ylimielinen torjunta ja mekaanisten ongelmien kieltäminen tekee protestiliikkeistä yhä massiivisempia – Bembölessäkin ihmeteltiin, miksi pirtti on kylmä, vaikka peittoa on jatkettu useaan kertaan liittämällä leikattu pala toisesta päästä – toiseen päähän.

Valtamedian ja vakiintuneen eliitin kielenkäytössä maahanmuuton ja avointen rajojen vastustaminen on nykyään automaattinen leimasin: heti kun puolue vaatii tiukempaa rajapolitiikkaa, se luokitellaan suoraan "äärioikeistoksi". Mutta poliittinen kansanliikkeiden nousumekanismi on yhä yksi yhteen: kun järjestelmä jättää omat tuottavat kansalaisensa kurjuuteen ja selittää sitä "välttämättömyytenä", valtaan nousee se, joka uskaltaa sanoa ääneen, että keisarilla ei ole vaatteita ja säännöt voidaan repiä palasiksi. Tosin tänä päivänä kansanliikkeiden nousua täysiksi vallankumouksiksi rajoittaa ainakin hetkellisesti eliitin käsissä olevan median viihteen varjolla ja asiantuntijoiden suulla kansanjoukkojen enemmistöille syöttämä bluffi: insinöörit ja lääketiede ovat juuri keksimässä avaimen ikuiseen ja tasaiseen talouskasvuun sekä ihmisen pysyvään onneen, avaimen, joka ratkaisee itsestään ilmastokriisinkin yhdellä napin painalluksella: kvanttitietokoneet ja vetytalous!

Esimerkiksi Ranskan Kansallinen liittouma, johon on lyöty laitaoikeiston leima, on talouspolitiikaltaan lähempänä perinteistä 1970-luvun vasemmistoa kuin koskaan mitään markkinaliberaalia oikeistoa:

• Valtiokeskeinen sosiaaliturva: Le Pen ajaa eläkeiän laskemista takaisin 60 tai 62 vuoteen, vastustaa Macronin eläkeleikkauksia ja vaatii julkisen terveydenhuollon ja sairaalaverkon massiivista rahoittamista.
  
• Ostovoiman suojelu ja hintasääntely: Puolue vaatii arvonlisäveron laskemista sähköltä, kaasulta ja polttoaineilta sekä perustarvikkeiden hintakattoja, jotta tavallinen kansalainen selviää arjestaan.
• Kansallinen etuoikeus (priorité nationale): Sosiaaliturva ja asunnot halutaan rajata ensisijaisesti oman maan kansalaisille, ei leikata niitä pois. Tämä on "hyvinvointisovinismiä", eli pohjimmiltaan vanhaa sosiaalidemokratiaa, joka on rajattu vain oman maan rajojen sisäpuolelle.

Saksan AfD:n tausta on hieman erilainen, mutta senkin äänestäjäkunta ja painopiste ovat siirtyneet voimakkaasti itäisen Saksan entisen teollisuustyöväen tueksi:

• Alkuperäinen talousoikeisto: AfD syntyi vuonna 2013 taloustieteilijöiden puolueena vastustamaan Kreikan eurotukipaketteja ja vaatimaan paluuta D-markkaan tai tiukkaan budjettikuriin. Tämä oli klassista fiskaalikonservatiivista oikeistolaisuutta.
• Muutos työväen protestipuolueeksi: Tänään puolueen selkäranka on entisessä Itä-Saksassa (DDR:n alueilla), jossa ihmiset kokevat jääneensä Länsi-Saksan ja EU-eliitin jalkoihin. He vastustavat kivihiilen ja ydinvoiman alasajoa, vihreän siirtymän sähkölaskuja ja vaativat halpaa teollisuusenergiaa takaisin.
  

Mikä näistä liikkeistä sitten tekee "oikeistoa" eliitin silmissä?

• Kansallisvaltio vastaan globalismi: Ne hylkäävät EU-liittovaltion, Brysselin direktiivit ja ylikansallisen päätöksenteon. Globalistiselle liberaalille eliitille kansallisvaltion ja rajojen puolustaminen on jo sinällään synti ja "taantumusta".
• Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen konservatismi: Ne vastustavat heräämisoppeja (woke-ideologiaa), perinteisten perhearvojen purkamista ja vaativat oman maan kielen ja kulttuurin asettamista etusijalle.
• Eliitin leimakirves: Koska perinteiset valtapuolueet eivät kykene tarjoamaan ratkaisuja teollisuuden pakenemiseen, ostovoiman murenemiseen tai katujen turvattomuuteen, ainoa jäljellä oleva puolustuskeino on leimata vastapuoli historian pahimmalla tittelillä: jos et kannata vapaata siirtolaisuutta ja EU-keskusvaltaa, olet "äärioikeistolainen" natsi.

Siirtolaisten ja hallitsemattoman maahanmuuton vastustaminen on siis vain ääri- ja laitaoikeiston muodostaman jäävuoren näkyvin huippu. Sen alla kytee ensinnäkin teollisuus- ja keskiluokan raivo siitä, että heidän maksamansa verovarat, eläkkeet ja infrastruktuuri valjastetaan ylikansallisen eliitin ideologisiin kokeiluihin oman kansan kustannuksella. Toinen kytö on paljon vaarallisempi, eikä media uskalla koskea siihen leimakirveiden pelossa: kyse on syvästä reviirin ja biologisen turvallisuuden loukkauksesta, sillä jos puolueiden – kuten Ranskan Kansallisen liittouman (Marine Le Pen / Jordan Bardella) ja Saksan AfD:n (Alternative für Deutschland) – ohjelmia ja kannattajakuntaa tarkastelee mekaanisesti ilman leimakirveitä, todellisuus on aivan toisenlainen kuin toistaiseksi valtaa pitävä eliitti ja valtamedia väittävät.

Kun vuosikymmeniä veroja maksanut pientalonpoika, eläkeläinen tai teollisuustyöläinen laskee senttejään ja kuulee jatkuvasti valtionjohdolta, että "rahaa ei ole" ja palveluista on pakko leikata, silmien edessä näkyvä todellisuus – räikeä kontrasti 'me vastaan muut', joka sotii kaikkea oikeustajua vastaan – toimii arjessa sytykkeenä, joka romuttaa kansalaisten luottamuksen koko järjestelmään:

• Hätätilanteen ja todellisuuden ristiriita: 1990-luvulla alkanut ja erityisesti vuoden 2015 jälkeen rajojen yli marssineille nuorille miehille taattiin välittömästi vastaanottokeskusten täysihoito, ilmaiset lämpimät ateriat, vaatepaketit ja käyttörahat ilman päivääkään osallistumista tämän maan rakentamiseen tai kuluihin. Samaan aikaan leipäjonot venyivät ja venyivät, omat vanhuksemme makasivat hoitolaitoksissa märissä vaipoissaan mautonta makaronivelliä litkien, ja virkakoneisto – tänä päivänä Kelasta aina hyvinvointialueiden vanhus- ja vammaispalveluihin – keskittyy puolustuskyvyttömien omien kansalaisten ylimieliseen kyykyttämiseen ja tukiluukkujen paiskaamiseen nenän edestä kiinni
• Erityisasema asuntomarkkinoilla: Kun tulijat saivat oleskeluluvan, kunnat ja Kelaa vastaavat laitokset marssivat heti vuokramarkkinoille maksamaan vuokratakauksia ja täysimääräisiä asumistukia, usein kalustetuista uudiskohteista. Samaan aikaan esimerkiksi omillaan toimeen tuleva matalapalkkainen suomalainen nuori tai opiskelija ei kyennyt kilpailemaan samoista asunnoista, koska julkinen kassa vääristi koko hintatason.
• Toimeentulotuen ja harkinnanvaraisen tuen jakomekanismi: Vaikka peruslain tasolla toimeentulotuen perusosa on muodollisesti kaikille sama, käytännössä sosiaalitoimen harkinnanvarainen tuki räätälöitiin kielitaidottomille ja muka ”sopeutuville” tulijoille täysin eri mittakaavassa: kodinkoneet, huonekalut ja ajokorttikoulutukset kuitattiin veronmaksajien piikkiin "integroitumisen" nimissä, kun taas omalta työttömältä vaadittiin jokaisen perintölusikan ja säästötilin realisointia ennen ensimmäistäkään markkaa. 

Tämä loi tavallisen kansalaisen mieleen täysin kestämättömän asetelman: oma valtio, jonka piti toimia omien kansalaistensa turvaverkkona, asettikin ulkopuolelta tulleet elintasopakolaiset etusijalle ja alkoi kohdella kantaväestöä pelkkänä lypsylehmänä. Kun tätä epäkohtaa ihmettelevä ihminen leimattiin välittömästi mediassa ja politiikassa "rasistiksi", perinteiset puolueet sahasivat samalla oman oksansa lopullisesti poikki.

Se ei ollut vihaa, vaan mekaanista oikeustajua: kotiin ei voi kutsua vieraita syömään juhlapaistia, jos omat lapset jätetään pimeään eteiseen syömään kynsiään. 1990-luvun alun lama ja ensimmäiset isommat pakolaisaallot (somalit) olivat hetki, jolloin esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion ja virkamieskunnan naiivius törmäsi ensimmäistä kertaa todellisuuteen. Kun oma kansa oli ajettu pankkikriisin ja devalvaation myötä massatyöttömyyteen, leipäjonoihin ja ulosottohelvettiin, sosiaaliviranomaiset ja järjestöt ryhtyivät rakentamaan tulijoille erilliskohtelua, jossa kulttuurisokeus korvattiin ylenpalttisella hyysäämisellä.

Kulttuurien ja elämäntapojen valtava kuilu näkyi arjessa absurdeina tilanteina lähiöissä:

• Täydellinen perehdyttämisen puute: Ihmisiä siirrettiin klaaniyhteiskunnista ja paimentolaisolosuhteista suoraan suomalaisiin kerrostaloihin ilman minkäänlaista vaatimusta tai opastusta siitä, miten moderni vesi- ja jätehuolto tai taloyhtiön säännöt toimivat. Viranomaiset pelkäsivät asettaa vaatimuksia, jottei syntyisi rasismisyytöksiä, ja lopputuloksena naapurusto joutui sietämään roskien lentämistä ikkunoista ja yhteisten tilojen turmelemista.
• Sosiaalitoimen avokätisyys laman keskellä: Sama ilmiö näkyi ostoskeskuksissa, kun vastikään maahan tulleilla nuorilla oli päällään merkkivaatteet ja kalleimmat lenkkarit, jotka sosiaalitoimi maksoi hankintatukina sopeutumisen nimissä. Samaan aikaan vieressä kulki suomalainen lomautettu perheenisä kuluneissa vaatteissa taskussaan viimeiset penninsä pahvisesta maitopurkista.
• Asukkaiden oikeutettu raivo ja vaientaminen: Kun taloyhtiöiden asukkaat hermostuivat elinympäristönsä ja omaisuutensa arvon romuttumisesta (esimerkiksi kaikki roskat ja jätteet heitettiin parvekkeelta suoraan pihamaalle), heidän huolensa kuitattiin ylhäältä päin ennakkoluuloina ja suvaitsemattomuutena. Virkamiehet eivät itse asuneet esimerkiksi Itä-Helsingin lähiöissä näkemässä seurauksia, vaan jakoivat määrärahoja ja moraaliohjeita omista turvallisista pientaloalueistaan käsin.

Tapahtunut oli oppikirjaesimerkki siitä, miten virkamieseliitin ja kukkahattutätien moraaliposeeraus ja todellisuudesta vieraantunut hyväuskoisuus rikkoivat suomalaisen yhteiskunnan luottamuspääoman heti alussa: kun velvollisuuksia ei ole, mutta edut taataan muiden laskuun, katkeruus ja vastakkainasettelu ovat ainoa mahdollinen lopputulos. Tämä kaava on toistunut hämmästyttävän identtisenä läpi Länsi-Euroopan, ja sen mekaniikka nojaa aina samaan ilmiöön: eliitin moraaliseen ylemmyydentuntoon ja tavallisen kansalaisen vaimentamiseen leimaamalla.

Ruotsi toimi koko tämän kehityksen pioneerina ja koelaboratoriona jo 1960- ja 1970-luvuilla. Kun satojatuhansia suomalaisia muutti Volvon ja Saabin tehtaille siirtotyöläisiksi, he kohtasivat ensimmäisenä ruotsalaisen "kansankodin" ylimielisen asenteen: suomalaisia pidettiin kakkosluokan kansalaisina ('finnjävlar' – aivan kuten samoihin aikoihin tulleita turkkilaisia ja jugoslaaveja), mutta samaan aikaan Olof Palmen johdolla maahan alettiin rakentaa globaalin moraalisen ja sivistyneen suurvallan imagoa, jossa kolmannesta maailmasta tulevat nähtiin pyhinä suojelukohteina. Miljoonaohjelman lähiöt (miljonprogrammet) täytettiin nopeasti tulijoilla, ja jokainen ruotsalainen, joka uskalsi mainita arjen ongelmista, rinnastettiin välittömästi taantumukselliseen rasistiin. Lopputulos nähdään tänään: rinnakkaisyhteiskunnat ja klaaniväkivalta, joita maan poliisi ja oikeuslaitos eivät enää hallitse.

Britannian grooming-jengien skandaali (Rotherham, Rochdale, Telford) vei tämän vaimentamisen ja leimaamisen äärimmäiseen, suorastaan rikolliseen pisteeseen. Vuosikymmenten ajan poliisi, sosiaaliviranomaiset ja paikallispoliitikot tiesivät tuhansien brittiläisten alaikäisten työväenluokan tyttöjen järjestelmällisestä sukupuolisesta hyväksikäytöstä, mutta kukaan ei uskaltanut puuttua asiaan, koska tekijät olivat pakistanilaistaustaisia muslimimiehiä. Jay Report (2014) vahvisti viranomaisten lamauttavan rasisminpelon yli 1400 lapsen kohdalla. Virkamiehet pelkäsivät enemmän rasismileimaa ja uransa tuhoa kuin lasten suojelua. Uhreja ja heidän vanhempiaan syyllistettiin, ja koko asia salattiin julkisuudelta "shaming"-doktriinilla. Leimaamisen mekaniikka on mediaa myöten kaikkialla sama:

• Moraalipääoman kerääminen omaan pussiin muiden kustannuksella: Ylempi keskiluokka ja virkamiehistö saavat hyveellisyydestään hyvän omantunnon ja virkaylennyksiä, mutta he eivät itse asu lähiöissä eivätkä laita lapsiaan samoihin kouluihin.
• Luokkakonfliktin peittäminen rasismikortilla: Kun teollisuustyöväki ja tavalliset asukkaat protestoivat asuinalueidensa turvattomuutta tai julkisten palvelujen ruuhkautumista vastaan, heidät leimataan taantumuksellisiksi, sivistymättömiksi moukiksi ja äärioikeistolaisiksi rasisteiksi.
• Maahanmuuttajien suojelu: Suomessa esimerkiksi malilaiset juuret omaavan, vihreiden kansanedustaja Fatim Diarran tapaus paljasti kaksoisstandardin räikeimmillään. Diarra lausui 2017, että: Jos haluaa asua metsässä, niin saa asua, mutta on turha odottaa samaa palvelutasoa ja maaseudulla on tosi tosi ankeaa. Ainoa syy muuttaa sinne on insesti ja se että kukaan ei kuule, kun vaimo huutaa.
  

  Diarra tosin pahoitteli sanojaan pian julkaisun jälkeen ja luonnehti tekstiään "mauttomaksi mustaksi huumoriksi". Mutta jos joku perussuomalainen tai maaseudun vanhapoika olisi käyttänyt murto-osankin vastaavasta kielenkäytöstä Diarrasta (esim. vaikkapa musta rasvatynnyri), yleensä maahanmuuttajista tai helsinkiläisestä viherkuplasta, valtakunnansyyttäjä olisi käynnistänyt esitutkinnan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ennen puoltapäivää, ja toimitukset olisivat kirkuvissa otsikoissaan vaatineet solvaajalle välitöntä eroa vankilatuomiota rasistisesta vihapuheesta.

  Ja esimerkiksi kun Oulussa revittiin auki 2019 useiden pienten tyttöjen ja naisten järjestelmällinen seksuaalinen hyväksikäyttövyyhti, viranomaiset ja tiedotusvälineet kieltäytyivät kieli vyön alla yksilöimästä tekijöiden kansallisuuksia ja taustoja: virkakunnalle ja poliitikoille oli tärkeämpää suojella omaa ideologista kulissiaan kuin katsoa suoraan silmiin sitä helvettiä, jonka uhreiksi puolustuskyvyttömät lapset oli jätetty.

• Tosiasioiden lakaiseminen maton alle: Todelliset kulttuurierot, klaanirakenteet ja integraation täydellinen epäonnistuminen kielletään virallisissa raporteissa niin kauan, kunnes pato murtuu ja yhteiskunnallinen luottamus on tuhottu korjaamattomasti.

Tämä virkamieseliitin valheellinen teatteri on kylvänyt sen katkeruuden siemenen, joka nyt purkautuu parhaillaan äänestyskopeissa ympäri Eurooppaa. Mekaniikka toimiikin nykyään täysin yksisuuntaisesti:

• Suojeltu luokka vastaan vapaa riista: Vihreän ja liberaalin eliitin hierarkiassa kantaväestön työväki, maanviljelijät ja maakuntien miehet ovat ainoa ryhmä, jota saa avoimesti halveksua, pilkata ja dehumanisoida ilman mitään sosiaalisia tai ammatillisia seurauksia.
• Uhriaseman kääntäminen: Heti kun pilkan kohteeksi joutunut ryhmä vastaa tai arvostelee lausuntoa, loukkaaja vetää välittömästi esiin vähemmistökortin, rasismin ja misogynian, jolloin hyökkääjästä leivotaan hetkessä median silmissä suuri uhri.
• Kansan syvien rivien vieraantuminen: Tavallinen ihminen katsoo tätä teatteria ja ymmärtää säännöt: toisille laki ja moraali ovat ehdottomia, toisille ne ovat vain suosituksia tai keppihevosia. Laki ei ole kaikille sama.

 Juuri tämä valikoiva oikeudentunto ja eliitin suojeluksessa harjoitettu avoin ylimielisyys tekee poliittisesta kentästä räjähdysalttiin – ihmiset eivät vihaa siksi, että he olisivat pahoja, vaan siksi, että heitä kohdellaan vallassa olevan eliitin ja valtamedia toimesta toisen luokan kansalaisina heidän omassa kotimaassaan.

Toinen kytö, ” reviirin ja biologisen turvallisuuden loukkaus”, on valtaa pitävälle eliitille ja poliittiselle järjestelmälle paljon vaarallisempi Se leimahti Kölnin uudenvuodenyönä 2015–2016 laajaksi ruohikkopaloksi. Leimahdus oli se hetki, jolloin liittokansleri Angela Merkelin "Wir schaffen das" -illuusio (”Me selviämme tästä”) mureni lopullisesti suoraan kameroiden ja kansalaisten silmien edessä.

Kölnin tuomiokirkon aukiolle ja päärautatieasemalle kokoontui tuolloin yli tuhat pääosin pohjoisafrikkalaista ja arabitaustaista nuorta muslimimiestä, jotka alkoivat piirittää, ryöstää ja joukolla ahdistella seksuaalisesti juhlimaan tulleita saksalaisnaisia. Rikosilmoituksia tehtiin yli 1 200, joista noin puolet koski seksuaalirikoksia, mukaan lukien raiskauksia. Ilmiö, jota arabimaissa kutsutaan nimellä taharrush gamea (joukkoahdistelu julkisilla paikoilla), rantautui kertaheitolla saksalaisen suurkaupungin keskustaan.

Vielä tuhoisampaa kuin itse rikokset, oli valtion ja valtamedian reaktio, joka romutti saksalaisten luottamuksen viranomaisiin:

• Poliisin ja median vaikeneminen: Kölnin poliisi tiedotti uudenvuodenpäivän aamuna virallisesti, että yö oli sujunut "rauhallisesti". Julkinen yleisradioyhtiö ZDF vaikeni tapahtumista päiväkausia, kunnes sosiaalisen median kautta levinneet videot ja uhrien omat kertomukset pakottivat asian julkisuuteen. Valtio yritti suojella omaa maahanmuuttopolitiikkaansa uhrien turvallisuuden kustannuksella.
• Uhrien syyllistäminen: Kölnin silloinen pormestari Henriette Reker herätti valtavan raivon ohjeistamalla, että naisten tulisi pitää jatkossa "käsivarren mittainen etäisyys" vieraisiin miehiin. Vastuu siirrettiin täysin perinteisen eurooppalaisen vapauden nauttijoille sen sijaan, että valtio olisi laittanut tekijät kuriin ja raudoitettuina ulos maasta.
• Kulttuurisen kuilun kieltäminen: Tilanne paljasti sen täydellisen sokeuden, jolla klaani- ja patriarkaalisista kulttuureista tulleiden miesten naiskäsitys oli ohitettu – ”vaimonne ovat teidän peltonne; käykää siis pelloillenne niin kuin tahdotte” ja ”miehet ovat heitä [naisia] astetta ylempänä” – (Koraani, 2:223, 228). Kun kotimaassa naisen asema on alistettu ja ilman saattajaa liikkuvaa länsimaista naista pidetään vapaasti jahdattavana riistana, lopputulos oli mekaanisesti täysin ennustettavissa, kun tuhansia nuoria miehiä sijoitettiin ilman perheitä tai työtä keskelle eurooppalaista vapaata kaupunkielämää.

Kölnin yö oli suora sytyke Saksan poliittiselle murrokselle: se nosti AfD:n marginaalisesta eurokriittisestä ryhmästä massiiviseksi kansanliikkeeksi ja teki selväksi, että rajojen hallitsemattomuudella on suora, fyysinen hinta tavallisen kansalaisen koskemattomuudelle. Eivätkä Kölnin tapahtumat jääneet yksittäistapaukseksi, vaan vastaava ilmiö toistui useissa Länsi-Euroopan maissa heti vuosien 2015–2016 pakolaisaallon myötä:

• Ruotsi (Tukholma ja festivaalit): Ruotsissa vastaavaa ryhmäahdistelua oli tapahtunut jo aiemmin, mutta siitä oli vaiettu. Suurin kohu syntyi Tukholman We Are Sthlm -nuorisofestivaaleista (2014 ja 2015), missä suuret turvapaikanhakijaryhmät ahdistelivat satoja nuoria tyttöjä. Dagens Nyheter paljasti tammikuussa 2016, että Ruotsin poliisi oli järjestelmällisesti salannut rikokset "koodi 291" -operaatiolla välttääkseen Ruotsidemokraattien kannatuksen nousua. Vastaavia tapauksia raportoitiin myös Malmön ja Kalmarin uudenvuodenjuhlissa.
• Suomi (Helsinki): Samana uudenvuodenyönä 2015–2016 Helsingin Senaatintorille ja päärautatieaseman alikulkutunneliin kokoontui noin tuhat irakilaista turvapaikanhakijaa. Helsingin poliisi kertoi myöhemmin saaneensa ennakkovaroituksen suunnitellusta toiminnasta ja puuttui peliin ottamalla useita kymmeniä kiinni, mikä esti laajamittaisen Kölnin kaltaisen joukkotilanteen. Silti keskustassa kirjattiin useita seksuaalisia ahdisteluja ja raiskauksia.
• Itävalta (Innsbruck ja Salzburg): Innsbruckissa vuoden 2016–2017 vaihteessa useat naiset joutuivat kaupungin keskustassa nuorten miesten saartamiksi ja ahdistelemiksi. Tutkinnassa tekijöiksi paljastui useita afganistanilaisia ja pohjoisafrikkalaisia turvapaikanhakijoita.
• Sveitsi (Zürich): Zürichin poliisi raportoi Kölnin yön jälkeen samanlaisista järjestelmällisistä tapauksista: uudenvuoden juhlissa kymmenet naiset ilmoittivat joutuneensa ryöstetyiksi ja kourituiksi useiden miesten ryhmien ympäröiminä.
• Ranska: Fête de la Musique ja kansallispäivä: Pariisissa ja muissa suurkaupungeissa perinteiset ulkoilmajuhlat, kuten kesäkuun valtakunnallinen musiikkijuhla ja heinäkuun Bastiljin päivä, alkoivat toistaa samaa kaavaa. Esimerkiksi Place de la Républiquen ja Châtelet'n kaltaisissa solmukohdissa nuorten miesten ryhmät käyttivät massatapahtumien tungosta naisten piirittämiseen, ahdisteluun ja taskuvarkauksiin.

Julkisen tilan valtaus ja no-go-alueet: Vuonna 2017 Ranskassa nousi valtava kohu Pariisin Chapelle-Pajolin ja Saint-Denisin alueista, joissa sadat laittomat siirtolaiset ja huumekauppiaat valtasivat kadut ja kahvilat (perinteinen vasemmistolainen naisasialiike joutui suoraan törmäyskurssille oman maahanmuuttodogminsa kanssa). Paikalliset naisasialiikkeet ja naisasukkaat keräsivät tuhansien nimien vetoomuksia siitä, että naiset eivät voineet enää kulkea alueella vapaasti, käyttää hameita tai istua kahviloissa joutumatta jatkuvan viheltelyn, käpälöinnin ja herjausten kohteeksi.

Musiikkifestivaalit ja uimalat: Useilla ranskalaisilla musiikkifestivaaleilla sekä julkisissa maauimaloissa ympäri maata (kuten Lyonissa ja Lillessä) jouduttiin puuttumaan järjestelmälliseen naisten ja tyttöjen ahdisteluun, mikä johti jopa uimaloiden tilapäisiin sulkemisiin ja poliisivartioinnin lisäämiseen.

Ranskassa tämä kehitys osui suoraan ranskalaisen tasavaltalaisen identiteetin ytimeen – naisten vapauteen liikkua julkisessa tilassa ilman huivia tai saattajaa – mikä toimi yhtenä suurimmista polttoaineista Marine Le Penin ja Jordan Bardellan kannatuksen räjähdysmäiselle kasvulle työväestön keskuudessa. Ranskassa ilmiö ei sitä paitsi rajoittunut vain yksittäisiin juhlapyhiin, vaan se leikkautui osaksi pysyvää katukuvaa ja jo aiemmin syntyneitä banlieue-alueita:

Mekanismi oli näissä kaikissa tapauksissa identtinen: suuret miesryhmät käyttivät väentungosta hyväkseen, piirittivät yksittäisiä naisia ja yhdistivät seksuaalisen kourinnan arvotavaroiden anastamiseen, samalla kun viranomaiset ja media yrittivät "hienovaraisesti" vaieta tapahtumista tai nostaa tiedotuskynnystä poliittisista syistä.

Havainto ruohikkopalon leimahtamisen syystä osuu ihmisluonnon ja yhteiskuntarauhan syvimpään biologiseen koneistoon: työpaikan tai elintason menettäminen synnyttää katkeruutta ja köyhyyttä, mutta oman perheen, tyttärien ja vaimojen fyysisen koskemattomuuden vaarantuminen laukaisee välittömän suojelu- ja selviytymisrefleksin.

Taloudelliset taantumat tulevat ja menevät, ja niistä on ennenkin selvitty hammasta purren, mutta silloin kun kaduista tulee turvattomia ja perheenjäsenet eivät uskalla liikkua iltaisin ilman saattajaa, yhteiskuntasopimuksen pohja murenee kerralla.

• Pyhitetty patriarkaalinen omistusoikeus: Konservatiivisessa heimokulttuurissa ja koraanikoulujen perinteisissä tulkinnoissa naisen asema on alisteinen miehen tahdolle, ja julkinen tila on puhtaasti miesten aluetta. Jos nainen liikkuu ilman saattajaa, huivia tai peittävää vaatetusta länsimaisessa asussa, tulkinta ei ole "itsenäinen yksilö", vaan vapaata riistaa ja "kunnoton", jolla ei katsota olevan samaa arvoa tai koskemattomuuden suojaa kuin oman perheen näennäisesti ”suojelluilla” naisilla.
• Kotouttamisen lapsellinen metodiikka: Suomalainen tai eurooppalainen sosiaalivirkailija kuvittelee vilpittömästi, että tuhatvuotinen uskonnollinen ja kulttuurinen ohjelmointi pyyhitään pois muutamalla kalvosulkeisella, kiltillä ympyrässä istumisella ja kertomalla, että "Suomessa naiset päättävät itse". Se on syvää ymmärtämättömyyttä siitä, että fundamentalistisesti kasvatettu nuori mies ei pidä eurooppalaista virkamiestä auktoriteettina, vaan heikkona hölmönä, jonka hyväuskoisuutta voi käyttää hyväksi.
• Totaalinen viranomaissokeus lähtökohdille: Päätöksentekijät ja maahanmuuttohallinto eivät ole koskaan joutuneet elämään tai tekemään työtä noissa lähtömaissa tai klaaniyhteisöissä. He tarkastelevat tulijoita työpöytänsä takaa puhtaina paperiarkkeina ja universaaleina "yksilöinä", eivätkä kykene käsittämään, että yhteisöllinen paine, klaanin sisäinen valvonta ja uskonnollinen dogmi ovat tulijan mielessä tuhat kertaa vahvempia kuin mikään maallisen lännen tasa-arvolaki.

Kun tähän yhtälöön lisätään se, että oikeuslaitokset jakavat ahdistelusta ja raiskauksista lähinnä ehdollisia tuomioita ja sakkoja, signaali tulijoille on selvä: täällä ei ole rajaa eikä juurikaan vastusta. Juuri tämä herättää kantaväestössä raivon, jota ei voida selittää millään työttömyysluvuilla tai inflaatiolla – se on perustavanlaatuinen kysymys siitä, kuka katuja ja asuinympäristöä hallitsee ja voidaanko omaa kotimaata pitää enää turvallisena kotina. Kyse ei ole kylmästä puoluepoliittisesta harkinnasta tai vaaliohjelmien vertailusta, vaan alkukantaisesta, biologisesta suojeluvaistosta.

Kun ihminen kokee, että hänen perheensä, lapsensa ja oma elinpiirinsä eivät ole enää turvassa, aivojen analyyttinen osa väistyy ja tilalle astuu selviytymismekanismi. Tätä vaistoa ei voi sammuttaa millään taloustilastoilla, sopeuttamislupauksilla tai kukkahattutätien valistuskampanjoilla. Poliittisen eliitin suurin sokeus on ollut uskoa, että ihmisiä liikuttaa vain lompakko, vaikka kaikki eivät edes omista lompakkoa. Taloudellinen kurjistuminen ja työpaikkojen menetys luovat pohjavireen ja tyytymättömyyden, mutta vasta kotiovelle ja kaduille ulottuva fyysinen uhka muuttaa tyytymättömyyden räjähdysmäiseksi raivoksi:

• Häpeä ja vaikeneminen arjessa: Moni ei uskalla sanoa tätä ääneen työpaikan kahvihuoneessa tai sukulaispäivällisillä rasismin leiman pelossa, mikä tekee raivosta patoutunutta ja pinnan alla kytevää. Se ei näy gallupeissa täydellä painollaan, mutta äänestyskopin verhon takana tuo alitajuinen hätä ja viha purkautuvat suoraan lapulle.
• Valtion rikkoma perussopimus: Valtion olemassaolon ainoa perimmäinen oikeutus on fyysisen turvallisuuden ja rajojen takaaminen vastineeksi veroista ja laillisuuskuuliaisuudesta (Hobbesin vanha perusoppi). Kun valtio ei kykene tai edes suostu suojelemaan omia tyttäriään vieraan kulttuurin saalistajilta, yhteiskuntasopimus raukeaa kansalaisen mielessä lopullisesti.
• Oikeiston rooli ainoana ukkosenjohdattimena: Kansallismieliset ja niin sanotut oikeistopopulistiset puolueet eivät välttämättä edes tarjoa täydellisiä vastauksia – jos vastauksia yleensäkään on olemassa – mutta ne ovat ainoita, jotka edes ääneen myöntävät tämän uhan olemassaolon, eivätkä yritä vähätellä sitä yksittäistapauksina tai "huonona käytöksenä".

Kun ihminen pakotetaan valitsemaan eliitin tarjoaman moraalisen poseerauksen ja oman perheensä fyysisen koskemattomuuden välillä, valinta on lopulta selvä – ja juuri tuo alitajuinen suojelurefleksi selittää sen, miksi perinteiset puolueet menettävät maaperäänsä joka puolella Eurooppaa kiihtyvällä vauhdilla.

Länsimaiden ruohikkopaloja voi aivan oikeutetusti vertailla natsien propagandan kaikkein myrkyllisimpään ja tehokkaimpaan psykologiseen kärkeen: natsit ymmärsivät varhain, että pelkkä taloudellinen kateus juutalaisia pankkiireja tai kauppiaita kohtaan ei riitä kääntämään koko kansakunnan moraalia, vaan massat saadaan liikkeelle herättämällä syvä, biologinen inho ja suojeluvaisto. Natsien keskeisin propagandisti Julius Streicher ja hänen törkyjulkaisunsa Der Stürmer eivät tyytyneet jauhamaan pörssikursseista tai Weimarin tasavallan korruptiosta, vaan lehti valjastettiin lähes kokonaan seksuaalisen pakkomielteen ja rotuhygienian lietsomiseen:

• "Rassenschande" eli rotuhäpäisy: Propagandassa juutalainen mies kuvattiin poikkeuksetta himokkaana, vaeltelevana koukkunenäisenä saalistajana, joka piirittää ja turmelee viattomia, vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä saksalaistyttöjä. Tämä nostettiin lakipykäliksi asti vuoden 1935 Nürnbergin laeissa (Gesetz zum Schutze des deutschen Blutes und der deutschen Ehre), joissa suhteet saksalaisten ja juutalaisten välillä kriminalisoitiin ankarin rangaistuksin juuri "veren puhtauden" suojelemisen varjolla.
• Biologinen saastuttamisen pelko: Natsit ammensivat Martti Lutherin perinnöstä juutalaisvihan perustan ja pukivat sen oman aikansa biologiaan: juutalaiset rinnastettiin mikrobeihin, parasiitteihin ja taudinkantajiin, jotka soluttautuvat kansanruumiiseen ja tuhoavat sen sisältäpäin viemällä naisilta kunnian ja terveyden. Tämä poisti ihmisiltä normaalin myötätunnon esteet, sillä loisen torjumista pidettiin puhtaana itsesuojeluna ja velvollisuutena tulevia sukupolvia kohtaan.
• Elokuvateollisuus pelon palveluksessa: Elokuvat kuten Der ewige Jude ja Jud Süß eivät olleet mitään taloustieteellisiä luentoja, vaan niissä juutalainen päähenkilö esitettiin vallanhaluisena miehenä, joka käyttää rikkauttaan ja asemaansa saksalaisen naisen ahdisteluun ja raiskaamiseen – kuola suupielessä. Se oli suoraa syöttöä katsomon alitajuiselle suojelu- ja kostorefleksille.

Poliittiset liikkeet voivat perustella toimintaansa luvuilla ja teorioilla, mutta silloin kun kansan syvät rivit halutaan kääntää radikaalisti jotain ryhmää vastaan, vipuvartena käytetään aina samaa alkukantaista pelkoa naisten ja perheen koskemattomuuden menettämisestä. Tuo johtopäätös eristää ilmiöstä sen kaikkein primitiivisimmän käyttövoiman, mutta mekaniikan kannalta kyse ei ole joko–tai-asetelmasta, vaan kahden toisiaan ruokkivan tekijän leikkauspisteestä.

Ilman taloudellista pohjakurjuutta ja eliitin ylimielisyyttä kipinä ei ehkä sytyttäisi koko yhteiskuntaa, mutta ilman tuota syvää biologista ja reviiripohjaista suojeluraivoa populismi jäisi aikuisten hiekkalaatikolla vain vaisuksi vero- ja budjettikeskusteluksi – tahallaan toisten tekemien hiekkakakkujen maahan potkimiseksi ja kissankusen saastuttaman hiekan heittelyksi toisten silmiin. Taloudelliset leikkaukset ovat vain hidasta hapettumista, mutta patriarkaalisen suojeluaseman murskaaminen on se varsinainen kalliota halkaiseva dynamiittipanos.

Kautta vuosituhansien heimojen ja yhteisöjen koheesio on levännyt yhdellä biologisella peruskalliolla: miesten velvollisuus ja oikeus on puolustaa omaa reviiriään ja heimon naisia ja lapsia. Kun tämä asema riistetään, mieheltä viedään samalla koko hänen biologinen ja yhteiskunnallinen olemassaolonsa oikeutus. Mekanismi toimii arjessa kylmäävän tehokkaasti. Materiaaliset menetykset – tehtaiden sulkeminen, ostovoiman romuttuminen ja elämisen kallistuminen – toimivat pohjalatauksena. Ne riisuvat mieheltä ja perheenpäältä perinteisen aseman elättäjänä, vievät tulevaisuudenuskon ja luovat jatkuvan turhautumisen ja voimattomuuden tilan. Seksuaalinen uhka ja fyysisen tilan menettäminen puolestaan toimivat nallina, joka räjäyttää tuon patoutuneen massan liikkeelle:

• Alkukantainen reviiri- ja suojeluvaisto: Kun mies kokee menettäneensä jo taloudellisen pärjäämisen, ja samaan aikaan kotiovelle tuodaan tilanne, jossa hän ei pysty takaamaan edes omien naistensa ja lastensa koskemattomuutta katuja hallitsevilta vierailta miesryhmiltä, syntyy täydellinen eksistentiaalinen kriisi.
• Miksi talous ei yksin riitä: Ihminen voi sopeutua köyhyyteen, leikattuihin tukiin ja vaatimattomampaan elintasoon vuosikymmeniksi ilman kapinaa, jos yhteisön koheesio ja perusturvallisuus säilyvät. Mutta kun peliin tulee biologinen loukkaus – oman reviirin ja perheen naisten alistaminen vieraiden silmissä – reaktio muuttuu rationaalisesta talousvalituksesta silmittömäksi alitajuiseksi raivoksi.
• Valtion pakkokastraatio: Moderni liberaali hyvinvointivaltio on ottanut väkivaltamonopolin itselleen ja kieltänyt miehiltä oman reviirin puolustamisen lain voimalla, mutta samalla se on osoittautunut itse täysin kyvyttömäksi tai haluttomaksi hoitamaan tuota suojelutehtävää katuja valtaavilta vierailta klaaneilta. Kantaväestön mies on riisuttu aseista ja tehty toimintakyvyttömäksi sivustakatsojaksi omassa maassaan.
• Kaksinkertainen nöyryytys: Mies ei ainoastaan joudu katsomaan omien naistensa ahdistelua ja pelkoa, vaan valtio ja kulttuurieliitti valtamediaa myöten vieläpä syyllistävät häntä itseään, jos hän kehtaa ilmaista huolensa tai vihansa. Hänet leimataan ”toksiseksi”, taantuneeksi, rasistiksi tai jopa natsiksi, samalla kun tulijoiden harjoittama aito, karkea ja väkivaltainen patriarkaatti lakaistaan maton alle kulttuurisena ymmärtämisenä.
• Alitajuinen koston ja vallanpalautuksen tarve: Kun miesjoukko kokee, että heiltä on viety sekä elättäjän rooli (talous) että suojelevan vartijan rooli (biologia), jäljelle jää vain pohjaton, eksistentiaalinen raivo. Tätä raivoa ei tyydytetä millään puolueohjelmalla, inflaatiotarkistuksella tai veronkevennyksellä; se haluaa murskata ne instituutiot, tuomarit ja poliitikot, jotka tämän petoksen mahdollistivat.

Eliitti kuvittelee edelleen hallitsevansa tilannetta toitottamalla äänestäjille tekohymy kasvoilla BKT:n kasvusta, sopeutumisindekseistä ja työvoimapulasta. Todellisuudessa he seisovat rutikuivan ruutitynnyrin päällä. Kun ihmisen syvin suojeluvaisto ja reviirioikeus on poljettu lokaan riittävän pitkään, seurauksena ei ole salonkikelpoinen poliittinen kompromissi, vaan hallitsematon purkaus, joka repii koko vanhan järjestelmän tekopyhine julkisivuineen kerralla kappaleiksi.

Liittokansleri Friedrich Merz valittikin osavaltiovaalien tappioita – vain kaksi viikkoa Saksi-Anhaltin murskatappion sekä Mecklenburg-Etu-Pommerin ja Berliinin romahduksen jälkeen: 

”Luottamus maamme instituutioihin on heikentynyt, ja radikaalit puolueet niin oikealla kuin vasemmalla murentavat sitä aktiivisesti.”

On säälittävää nähdä, miten yltäkylläisyydessä uinuva valtaeliitti vierittää yhteiskunnan murenemisen omien tekojensa sijasta ”äärilaitojen” syyksi. He eivät tajua, että historialliset ”Magdeburgin häät” ovat jo ovella.

Mitä jos sinut ryöstettäisiin ruokakaupassa niin kuin sähköpörssissä?

 Neljä kuittia, jotka paljastavat poliitikkojen suuren puhalluksen

Jotta aivosi alkaisivat raksuttaa, lyödäänpä pöytään aukottomat todisteet: 

Kuitti 1: Vähävarainen perheenäiti haluaa valmistaa pienelle perheelleen kullanvärisen yllätyspäivällisen, paellan. Ostoskori koostuu halvimmista mahdollisista aineksista, joista riisiä, herneitä ja kurkumaa riittää vielä seuraaviinkin kertoihin. Ostosten hinta: 11,95 €. 

Kuitti 2: Makuja loihtiva keskituloinen kotikokki päättää herkutella. Hän korvaa seitin merilohella, heittää pataan tuoreet simpukat, vaihtaa tomaattimurskan makeisiin minitomaatteihin ja kruunaa kullanhohtoisen paellansa savupaprikalla ja kotimaisella muikunmädillä. Ostosten hinta: 66,40 €. 

Kuitti 3: Mutta jos ruokakauppias soveltaisi sähköpörssin kaltaista ”marginal pricing” -hinnoittelua, gourmet-korin loppusumma kassalla olisikin 1 181,84 euroa! Koko korin jokainen maitolitra ja sipuli hinnoiteltaisiin kalleimman yksittäisen tuotteen eli muikunmädin kilohinnan mukaan (220 €/kg). Kauppias kahmisi taskuunsa 1 115,44 euroa ilmaista windfall-voittoa – lähes 18-kertaisen katteen todellisiin kustannuksiin nähden – vain siksi, että koriin eksyi muutama teelusikallinen mätiä. Tämä on kansanedustajiesi siunaama, säälimätön mekanismi, jolla tavallisia sähkönkäyttäjiä rangaistaan ja rahastetaan vuoden jokaisena päivänä

Kuitti 4: Sähköpörssin koko groteskius paljastuu lopullisesti poikkeustilanteessa, jossa uusiutuvan energian kohtuuhintainen ’kurkuma’ vaihtuu maailmanmarkkinoiden kalleimpaan mausteeseen, ’sahramiin’ – eli kevyellä polttoöljyllä ja kaasulla käyvään helvetin kalliiseen huippuvoimaan.
Vaikka kuitti karrikoi pörssisähkön hinnoittelumekaniikka vertaamalla sähkön hintaa kurkuman ja sahramin hintaan, niin se kertoo lahjomattomasti, kuinka kansalaisen kusettaminen toimii!
Takana on rutikuiva kesä, vesivarastot ovat huvenneet, syksy on ollut tyyni ja lopulta päälle jämähtää talven 1984–1985 kaltainen kahden kuukauden paukkupakkanen, jossa elohopea matelee jatkuvasti -30 asteen alapuolella. Tuulivoimaloiden lavat seisovat taivaanrannassa liikkumatta ja pakkassumu peittää taivaan. Auta armias – yllätäen ydinvoimalan pysäyttää vielä viikkojen huoltoseisokkikin. 

Jotta ”markkinasignaali ei vääristyisi”, keinottelijoiden suojaksi viritetyt hintakatot poistetaan ja peliin astuu sähköpörssin ”sahramihinnoittelu” – jotta valtionyhtiöiden jättiosingot ja ainakaan poliitikkojen kulukorvaukset eivät vain vaarantuisi. Se vähävaraisen äidin halpa 11,95 euron peruskori maksaakin kassalla yhtäkkiä vain ja ainoastaan 43 405 euroa, koska jokainen maidon ja seitin grammakin hinnoitellaan pörssisähkön tapaan puolen gramman sahramipussin kilohinnalla (10 000 €/kg). 

Soittaisitko poliisin? Nuo neljä kuittia paljastavat valtion siunaaman sähkökusetuksen

Jos kauppias toimisi ruokakaupan kassalla näin, soitettaisiinko paikalle poliisi? Vietäisiinkö kauppias raudoissa maijan perälle tai suoraan suljetulle osastolle? Mutta kun täsmälleen sama mekanismi pyörii Suomen sähköverkossa ja Nord Poolissa joka ainoa sekunti, Fingrid, Fortum ja valtion päättäjät kutsuvat sitä ”tehokkaaksi, neutraaliksi ja moderniksi markkinaksi”. Ja sinä annat vaaleissa kiltisti äänesi tätä kartellia hyysäävälle rosvojoukolle – omille kansanedustajillesi. Sehän on sinun kansalaisoikeutesi...

Kurkumaa sahramina myynyt kauppias saa ilmaisen kyydin

Suuri sähkökusetus: Poliitikot ja virkamiehet pörssikeinottelun takuumiehinä

Mistä apu, kun hätä on suurin?

Koko EU:n sähkömarkkina toimii rajahinnoittelun eli pay-as-clear-periaatteen varassa: kallein verkkoon huudettu tuotantomuoto määrää hinnan kaikille. Euroopassa tätä kokonaisuutta pyörittää EU-tasolla lakisääteisesti yhteen kytketty järjestelmä (SDAC eli Single Day-Ahead Coupling), jossa Nord Pool on vain yksi alueellinen pörssioperaattori muiden rinnalla (kuten Keski-Euroopan EPEX SPOT). Kaikkien näiden pörssien taustalla pyörii yksi ja sama yhteiseurooppalainen laskenta-algoritmi nimeltä Euphemia. Tämä Euphemia-algoritmi laskee rajahinnoittelun koko mantereelle täsmälleen samalla kaavalla:

·       Jokaisella hinta-alueella halvimmat tuotantomuodot (aurinko, tuuli, ydin- ja vesivoima) otetaan huutokaupassa sisään ensin lähes nollakustannuksilla tai parilla sentillä.

·         Mutta hinnan määrää joka ikinen tunti tai varttitunti viimeinen verkkoon hyväksytty laitos, joka tarvitaan kattamaan kulutus. Ja viimeinen laitos on aina ja järjestelmällisesti se kaikkein kallein, se joka asettaa pörssihinnan. Ei ole sattumaa, vaan koko huutokauppajärjestelmän perusrakenne, jota kutsutaan taloustieteessä nimellä merit order (ansiojärjestys)

·   Jonon keulilla ovat tuuli- ja aurinkovoima, joiden muuttuvat polttoainekustannukset ovat käytännössä nolla euroa. Seuraavana tulevat ydinvoima ja suuri vesivoima, joiden ajaminen maksaa vain muutamia senttejä kilowattitunnilta. Sitten tulevat biomassaa tai turvetta polttavat lämpövoimalat. Ja jonon vihoviimeisenä hännänhuippuna ovat vanhat fossiiliset lauhdelaitokset, kaasukombivoimalat tai öljypolttimet.

-          Keski-Euroopassa kallein laitos on tyypillisesti maakaasu- tai hiilivoimala, johon on lisätty vielä EU:n päästöoikeuden hinta päälle. Suomessa tuon kalleimman viimeisen laitoksen roolin ottavat:

-          Kaasuturbiinit ja varavoimalaitokset: Pääosin kevyellä polttoöljyllä tai maakaasulla toimivat laitokset, joita pidetään valmiudessa vain pahimpia piikkejä varten. Niiden käynnistäminen, polttoaine ja korkeat päästöoikeusmaksut tekevät sähkön tuotantokustannuksesta moninkertaisen.

-     Kivihiili- ja turvelauhteen jäänteet tai teollisuuden varakattilat: Ne harvat fossiiliset laitokset, joita ei ole vielä ehditty purkaa, mutta joiden ajaminen vaatii kalliita EU-päästöoikeuksia, ja joiden omistajat hinnoittelevat riskinsä tappiin.

-   Tuontisähkö siirtoyhteyksien äärirajoilla: Jos oma tuotanto ei riitä ja sähköä joudutaan imemään Ruotsista tai Virosta siirtokaapeleiden maksimiteholla, kaapelien pullonkaulat ja naapurimaiden kalleimmat laitokset nostavat Suomen hinta-alueen hinnan suoraan kattoon.

-      Koko kuvion irvokkuus Suomen kohdalla tiivistyy tähän: Suomi tuottaa valtaosan sähköstään huippuhalvalla ja päästöttömästi – Olkiluodon ja Loviisan ydinvoimalla sekä vesivoimalla, joiden todellinen tuotantokustannus on vain 2–4 senttiä kilowattitunnilta. Suomessa tilanne on huomattavasti räikeämpi kuin Keski-Euroopassa, koska täällä halpa perusvoima ja kallein huippuvoima ovat äärimmäisen kaukana toisistaan, sillä heti kun pakkanen kiristyy ja tuulivoima hyytyy nollaan, tarvitaan viimeinen 100 tai 200 megawattia jostain öljypolttimesta tai kalliista varalaitoksesta, jonka omistaja huutaa pörssiin vaikkapa 50, 100 tai 200 senttiä kilowattitunnilta, tuo kallein öljypoltin muuttuu Suomen sähköverkon ”sahramiksi”. Kaikki se Olkiluodon ja Iijoen parin sentin sähkö myydään silloin kansalaisille ja teollisuudelle tuon vihoviimeisen öljypolttimen sahramihinnalla.

Nord Pool ei siis ole mikään suomalaisten virkamiesten oma pieni keksintö, vaan EU-komission, unionin sähkömarkkinadirektiivien ja ACER-viraston (EU:n energia-alan sääntelyviranomaisen) sementoima mantereenlaajuinen laki.

Sähköpörssin rajahinnoittelu (marginal pricing tai pay-as-cleared) on keinottelijan poliitikkojen suojeluksessa tekemä rakenteellinen ryöstö ilman näkyvää asetta, sillä järjestelmä mahdollistaa niin sanotun ylihinnoittelun. Teoreettisesti ja viranomaistasolla puhutaan ylevästi kahdesta pääasiallisesta suojamekanismista, mutta kumpikin on käytännössä vain porsaanreikä tai vitsi:

1.   Tekninen hintakatto (Maximum Clearing Price): Nord Poolissa ja EU:n sisämarkkinoilla on asetettu sähkölle muodollinen yläraja, joka oli aiemmin 3 000 €/MWh (eli 300 snt/kWh) ja jota on sittemmin nostettu jopa 4 000 ja 5 000 euron tasoille. Säännön irvokkuus piilee siinä, että jos hintakatto saavutetaan, sääntö velvoittaa nostamaan kattoa entisestään tulevaisuudessa, jotta "markkinasignaali ei vääristyisi". Se ei siis toimi kuluttajan suojana, vaan keinottelijan tikkaina.

2.   Markkinavalvonta (Fifa, Energiavirasto, ACER): Viranomaiset valvovat REMIT-asetuksen nojalla, ettei kukaan tee laitonta markkinamanipulaatiota eli pidätä keinotekoisesti kapasiteettia nostaakseen hintaa. Mutta kun koko järjestelmän laillinen sääntö on se, että saat huutaa marginaaliin mitä haluat ja kaikki saavat saman hinnan, laillisen huudon ja keinottelun raja on pelkkää silmänlumetta.

Voiko tällaisessa himmelissä yleensäkään puhua "ylikorkeasta hinnasta"? Uusliberaalin markkinateorian mukaan vastaus on kylmä: ei voi. Teorian mukaan ei ole olemassa "liian korkeaa hintaa", vaan hinta on vain "puhdas informaatiosignaali niukkuudesta", jonka tehtävä on tuhota kulutusta (demand destruction) eli pakottaa köyhät sammuttamaan lämmitys ja teollisuus ajamaan tehtaat alas.

Mutta todellisessa maailmassa, jossa ihmiset elävät pakkasessa ja tarvitsevat sähköä hengissä pysymiseen, termi on taloudellista väkivaltaa. Kun tuotantokustannuksiltaan 2 sentin vesivoimasta laskutetaan 50–200 senttiä vain siksi, että pörssisääntö sallii kalleimman polttimen hinnoitella koko maan virran, kyse ei ole mistään markkinasta vaan monopoliin verrattavasta pakkoverotuksesta.

Koko tämän ryöstömekanismin takana on Euroopan unioni, ja se on luotu nimenomaan poliittisilla päätöksillä. Väite siitä, etteivät poliitikot voisi tehdä asialle mitään, on valheellista vastuunpakoilua: he itse loivat nämä säännöt, ja heillä olisi valta ne myös purkaa. Mallin arkkitehtuuri rakennettiin Brysselissä niin sanotuissa sähkömarkkinadirektiiveissä (alkaen 1990-luvun lopulta ja huipentuen 2019 hyväksyttyyn EU:n puhtaan energian pakettiin, Clean Energy Package). Koko EU:n yhteisen sähkömarkkinan (ja Nord Poolin) säännöt vahvistettiin sitoviksi EU-komission, jäsenmaiden hallitusten ja europarlamentaarikkojen yhteisellä siunauksella.

 Miksi poliitikot ja virkamiehet loivat tällaisen himmelin?

Alkuperäinen neoliberaali teoria: 1990-luvun markkinauskovaisten keskuudessa laskettiin, että kun valtioiden monopolit puretaan ja sähköstä tehdään pörssihyödyke, kilpailu ajaa hinnat alas. Teorian mukaan rajahinnoittelun (marginal pricing) piti kannustaa investoimaan aina halvempaan tuotantoon, koska se tuottaa hyvän katteen.

Järjestelmän perversio vihreässä siirtymässä: Teoria toimi jollain tavalla silloin, kun järjestelmässä oli yllin kyllin vakaata perusvoimaa. Kun samat poliitikot alkoivat ajaa alas hiili- ja ydinvoimaloita ja tukea sääriippuvaista tuulta ja aurinkoa, järjestelmästä tehtiin tahallaan äärimmäisen herkkä. Nyt kallis kaasu- tai öljymoottori pärähtää käyntiin jatkuvasti, ja rajahinnoittelusta tuli automaattinen rahansiirtokone kansalaisilta energiayhtiöille.

 Mitä poliitikot voisivat tehdä, jos tahtoa todella olisi?

• Siirtyminen "pay-as-bid" -malliin: Jokaiselle tuottajalle maksettaisiin vain se hinta, jonka he itse tarjoavat pörssiin omakustannuksensa ja kohtuullisen voiton perusteella. Esimerkiksi Jos sähköä myytäisiin kunkin tuotantomuodon todellisten kustannusten ja terveen katteen mukaan (pay-as-bid tai kustannusvastaava hinta) eikä sahramimallilla, eri tuotantotapojen kilowattituntihinnat asettuisivat karkeasti tällaisiin haarukoihin. Esimerkiksi:
• Aurinkovoima (n. 1–4 snt/kWh): Polttoainetta ei tarvita lainkaan, ja huoltotarve on vähäinen. Kun laitteisto on pystyssä, auringon paistaessa jokainen tuotettu kilowattitunti syntyy käytännössä ilmaiseksi, ja pääoman kuoletuksenkin jälkeen kulut jäävät 1–3 sentin tuntumaan.
• Tuulivoima (n. 2–5 snt/kWh): Tuulen puhaltaessa polttoainekustannus on tasan nolla euroa. Uusien teollisten maatuulipuistojen kokonaiskustannus investointeineen ja huoltoineen asettuu useimmiten 2,5–4 sentin tasolle kilowattitunnilta. Kun propelli pyörii, se tuottaa verkkoon massiivisen määrän erittäin halpaa energiaa.

• Ydinvoima (n. 3–5 snt/kWh): Ydinvoimalan uraanipolttoaine muodostaa vain pienen murto-osan käyttökuluista, jolloin laitoksen ajaminen täydellä teholla maksaa noin 1–2 senttiä kilowattitunnilta. Kun mukaan lasketaan massiiviset rakennuskulut, rahoituskulut ja loppusijoitusrahastot, tuotannon todellinen omakustannushinta asettuu Loviisan ja Olkiluodon kaltaisilla laitoksilla vakaasti 3–5 sentin haarukkaan. Se takaa kellon ympäri tasaisen ja ennustettavan perusvoiman ilman sääriippuvuutta.
• Kaasuvoimalat (n. 15–40+ snt/kWh): Toimivat fossiilisella polttoaineella, jonka markkinahinta heittelee rajusti ja johon isketään päälle EU:n päästöoikeuden hinta. Tehokas peruslaitos tuottaa sähköä noin 10–18 sentillä, mutta pakkashuippuihin käynnistettävä avoimen kierron kaasuturbiini polttaa kaasua tai kevyttä polttoöljyä heikolla hyötysuhteella, jolloin hinta kohoaa 25–40 senttiin – ja pahassa markkinaniukkuudessa vielä huomattavasti korkeammaksi.

Kun koko paketti asetetaan rinnakkain, Sahramipörssin huijaus tiivistyy luvuiksi: 95 prosenttia sähköstä syntyy 1–5 sentin hinnalla auringosta, tuulesta ja ydinvoimasta, mutta jos se viimeinen viisi prosenttia vaatii 35 sentin kaasu- tai öljypolttimen, jokainen parin sentin tuulivoimala ja Olkiluodon reaktori saa saman 35 sentin hinnan. Tuottajat keräävät 30 senttiä ilmaista windfall-voittoa kilowattitunnilta, ja kuluttaja kuolee sähkölaskun äärelle.

• Iberian poikkeus (Espanja ja Portugali): Espanja ja Portugali osoittivat vuonna 2022, että asialle voi tehdä jotain: ne eivät suostuneet katsomaan vierestä kansalaistensa ryöstöä kesän ilmastointipiikeissä, vaan neuvottelivat itselleen poikkeusluvan (kesäkuu 2022 – joulukuu 2023) EU-säännöistä ja asettivat keinotekoisen hintakaton kaasuvoimaloiden käyttämälle kaasulle pudottaen kuluttajahinnat murto-osaan muun Euroopan tasosta. Pohjolassa samaa ei vaadittu yksinkertaisesti poliittisen tahdon puutteen ja virkamieskuuliaisuuden takia.
• Suomi ja Ruotsi ovat sähkömarkkinoiden ”energiasaari” tismalleen samalla logiikalla: meillä on massiivisesti omaa halpaa ydin-, vesi- ja tuulivoimaa, mutta arktisessa talvessa sähkö on kirjaimellisesti hengissä pysymisen edellytys, ei mukavuustuote. Suomalaiset poliitikot mieluummin esittivät EU:n mallioppilasta ja suojelivat valtionyhtiöiden jättiosinkoja kuin oman maansa kansalaisia: raha oli kansanedustajille tärkeämpää kuin ihmisten terveys, eikä arktista poikkeusta edes uskallettu vaatia kansalaisten henkirievun turvaamiseksi.

• Sähkön irrottaminen keinottelupörssistä: Valtiot voisivat palata vanhaan malliin, jossa perusvoima taataan omakustannushintaan ja sähköä käsitellään kriittisenä elinehtona ja infrastruktuurina – samalla tavalla kuin puhdasta hanavettä tai tieverkkoa – eikä keinottelukohteena. 

• Ennen kaikkea ja mikä oleellisinta: Kuluttajille myytävä sähkö laskettaisiin pörssihintojen keskiarvosta eikä kaikkein kalleimman huudon mukaan, kuten nyt. Tämä poistaisi keinottelijoiden satumaisen ylisuuret voitot silmänräpäyksessä.

Poliitikot eivät kuitenkaan koske järjestelmään, koska valtionyhtiöt (kuten Suomessa Fortum ja kunnalliset energiayhtiöt) tekevät näillä piikeillä jättivoittoja ja tilittävät niistä verotuloja ja osinkoja valtion pohjattomaan kassaan. Poliitikoille on helpompaa levitellä käsiään, syyttää ”Euroopan yhteisiä sääntöjä ja markkinavoimia” ja lavastaa vaalien alla vappusatasen kaltainen sähkötukialmujen farssi, kuin laittaa kuriin se laillistettu ryöstöhinnoin toimiva kartelli, jonka he ovat itse kabineteissaan luoneet.

Poliitikkojen pienituloisille luodun Kelan tuen ehdot olivat silkkaa ivaa: tuki koski vain puhdasta sähköenergiaa ilman siirtomaksuja, ja se vaati peräti 400 euron kuukausittaisen omavastuun ennen kuin valtio korvasi 60 prosenttia sen ylittävästä osasta – enintään 660 euroon kuussa rajattuna.

Mistä paikalle uisi se delfiinilauma, joka suojelsi kansalasia valkohaiden kaltasilta poliitikoilta?

Ei luulisi olevan liikaa vaadittu, että kansalaisten etuja valvovat edustajat loisivat sähköpörssin, jossa sähkö – oli se sitten pohjoismaista vesivoimaa, Ranskan ydinvoimaa, aurinko- tai tuulivoimaa – myydään tasan samaan kaikkien eri sähköntuotantomuotojen kulloiseen keskihintaan!