Vanhempiensa pahoinpitelemät lapset

Lapset tarvitsevat heihin sitoutuneita aikuisia, jotka kuulevat heitä ja tukevat heitä eteenpäin. Ja jotka riittävän usein ottavat, syliin, halaavat, pörröttävät hiuksia, peuhaavat: läsnäolo ja kosketus auttavat lapsen psyykkistä kehitystä

Näin sanoi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kehittämispäällikkö, lastenpsykiatri Jukka Mäkelä vastaanottaessaan vuonna 2011 Helsingin ensikotiyhdistyksen myöntämän tunnustuspalkinnon lasten ja nuorten hyvin voinnin puolestapuhujana. Mutta mitä lapsille suomalaisissa kodeissa käytännössä tarjotaan? 

Viimeisein maamme valtakunnallinen lapsiuhritutkimus (Poliisiammattikorkeakoulun raportti 110, 2013, liitetaulukko 12) kertoo, että peräti 29 % alle 14-vuotiasta lapsista on joutunut kodin ulkopuolella heidän ikätoveriensa heihin kohdistaman väkivaltarikoksen (väkivallan tai omaisuusrikoksen) uhriksi, kuten esimerkiksi uhkaus, varkaus, vahingonteko, pahoinpitely tai pahoinpitelyn yritys sekä eriasteinen fyysinen ja psyykkinen (koulu)kiusaaminen. 

Ja pidot sen kun vain paranevat, kun siirrytään lasten omien kotien turvallisten seinien sisäpuolelle, vaikka lapsiuhritutkimus ei pidäkään lasten omien vanhempien lapsiinsa kohdistamaa väkivaltaa lainkaan väkivaltarikoksena. Esimerkiksi tyrkkiminen, töniminen, ravistelu, riepottelu, tukistaminen, läpsiminen, läimäyttely, lyöminen, potkiminen, nyrkillä ja esineellä lyöminen, piiskaaminen, sekä selkäsauna eivät ole lapsiuhritutkimuksen mukaan pahoinpitelyä, vaan ainoastaan, joko henkistä tai ruumiillista väkivaltaa, kuten esimerkiksi myös haukkuminen, mitätöinti, esineiden heittely, uhkailu, kiroilu sn 42 & tai jopa 64 % on joutunut isänsä tai äitinsä henkisen tai ruumiillisen väkivallan kohteeksi. Henkistä vekä mykkäkoulu. Kaiken kukkuraksi lapsiuhritutkimus ei laske huutamista, rähjäämistä, syyttelyä, loukkaamista, nälvintää, pelottelua, kyykytystä, kyttäystä, kiristystä ja jäähyttämistä eli lapsen eristämistä, saati verbaalista pahoinpitelyä lainkaan edes lieväksi henkiseksi väkivallaksi. Näistä tutkimuksesta poisjätetyistä, nykysuomessa erittäin suosituista henkisen väkivallan muodoista huolimatta suomalaislapsista on tutkimuksen mukaaäkivaltaa on tutkimuksen mukaan lapsista ennen 14-vuoden ikää kokenut 42 %, lievää väkivaltaa 20 % ja vakavaa väkivaltaa 2 %. 
Syy siihen miksi tutkimus ei kerro väkivallan kohteeksi joutuneiden lukumäärää, johtuu kysymyspatterin kysymyskohtien ryhmittelystä. Sama lapsi on voinut esimerkiksi vastata kokeneensa sekä henkiseksi että lieväksi fyysiseksi väkivallaksi luokiteltavia tekoja, joten prosenttiosuuksia eri väkivallan tyypeistä ei voi viivasuoraan laskea yhteen.

Kun Suomessa elää kaikkiaan noin 890 000 alle 14-vuotiasta lasta, niin prosenttiluku 64 tarkoittaa selkokielellä numeerisesti ilmaistuna, että elämänsä aikana maamme lapsista noin 570 000 (viisisataaseitsemänkymmentätuhatta) lasta on vanhempien toimesta pahoinpidelty fyysisesti tai haavoitettu psyykkisesti! Ja jos vanhempiensa haavoittamien lasten lukumäärään lisätään ensinnäkin vaikkapa huutamisen, mitätöinnin ja naistenlehtien äideille kasvatusohjeeksi yleisesti suositteleman eristämisen (toiseen huoneeseen sulkemisen) ja kiristämisen (et pelaa, ellet), sekä verbaalisen pahoinpitelyn (idiootti, tyhmä) kohteeksi joutuneet lapset, saamme vanhempien pahoinpitelemien alle 14-vuotiaiden lasten määräksi helposti lähes 90 % maamme kaikista lapsista. 

Ja jos koko lapsiin kohdistuva vanhempien edellä luetellut henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot kuorrutetaan tunnekylmyydellä, välinpitämättömyydellä eli henkisellä heitteillejätöllä, laiminlyönneillä, jalkapantaa muistuttavalla ylenpalttisella holhoamisella ja/tai lapselle rajoja määrittelemättömällä kasvatuksella, niin pahoinpideltyjen lasten määrä on varmasti reilusti yli 90 %. Ja vaikka poliisiammattikorkeakoulun lapsiuhritutkimus on itseilmoitukseen perustuva kyselytutkimus, niin silti osa kyselyyn vastaajista vielä vaikenee kokemastaan muun muassa tuntemansa häpeän tai mieltä kalvavan pelon vuoksi.

Lapsiuhritutkimus antaakin lasten kohtelusta valheellisen tilan, kaunistellun kuva! Tutkimuksen kysymyksen asettelu ensinnäkin sulkee lapsiin kohdistuvasta väkivallasta pois kaikkein yleisimmän ja vanhempien suosiman väkivallan ‒ huutamisen ja eristämisen! Toisekseen tutkimus ei näe väkivaltarikoksena pitämänsä ikätovereiden kiusaamisen syytä, vanhempien lapsilleen näyttämää esimerkkiä! Ja lasten ikätovereiden ja vanhempien käyttäytyminen jaetaan tutkimuksessa ikätoverien rikolliseen ja vanhempien ei-rikolliseen käyttäytymiseen, vaikka osa vanhempien lapsiinsa kohdistamasta väkivallasta on laissa kriminalisoitu! 

Entä mitä hyötyä on tutkimuksesta, joka ei puutu yleisimpiin vanhempien lapsiin käyttämän väkivallan muotoihin, huutamiseen ja eristämiseen, vaan vielä sen lisäksi jättää erottelematta toisistaan lasten kokeman fyysisen ja psyykkisen väkivallan? 

Suurin puute lapsiuhritutkimuksessa on kuitenkin se, että se ei erottele lainkaan lasten kokemaa väkivaltaa, kuten fyysinen aistillisen nautinnon, läheisyyden, kosketuksen, leikkiin, hellyyden ja rakastavan huolenpidon puutetta ‒ tunnekylmyyttä, ja lapseen istutettua seksuaalinen häpeän ja alastomuuden pelkoa, jotka kaikki aiheuttavat aivojen vaurioitumista, lapsen vammautumista, sellaisesta väkivallasta, joka ei ole kokopäiväistä ja jatkuvaa ‒ kaiken kattavaa.

Jo koska fyysisen aistillisen nautinnon riistäminen lapselta on pääasiallinen syy tämän myöhempään väkivaltaiseen käyttäytymiseen, niin jos tuohon riistoon ei puutu edes tutkijana, tekee itsestään väkivallan ja vihan lähettilään!