Sähkön hinnoittelu on poliittisen eliitin ilman asetta toteuttama rakenteellinen ryöstö

Toimittaja Anni Lassilan kirjoittama uutinen (HS Visio 19.9) ”Sähköpulaa paikkaavia voimaloita rakennetaan nyt yllättäen eri puolille Suomea” on pelkkää tosiasioiden viherpesua.

Uutinen alleviivaa täydellisesti sen mekaanisen todellisuuden, jota ideologinen vihreä liturgia on yrittänyt vuosia lakaista maton alle: fysiikan lakeja ei voi huijata, ja sähköverkon tasapaino ei kumarra toiveajattelulle. Koko tämä uutinen kiteyttää sen irvokkaan mekaniikan, miten "vihreä siirtymä" ja datakeskusbuumi törmäävät raakaan fysiikkaan ja insinööritieteeseen.

Hölmöläiset toteuttavat fiksua energiasiirtymää 2020 Inkoossa

2.      Nyt Helsingin Sanomissa hehkutetaan suurena edistysaskeleena ja pelastuksena sitä, että ympäri maata ryhdytään vuosien toimitusajoilla rakentamaan pieniä kaasumoottoreita yhteensä vaivaisen 450 megawatin edestä. Kukaan ei muista, tai ei ainakaan halua muistaa, että ensin suljettiin kertaheitolla reilusti yli 1 500 megawattikaistale varmaa perus- ja huippuvoimaa, ja nyt tilalle rakennetaan kalliilla ja hiki hatussa (veronmaksajilta nyhdettävillä rahoilla) murto-osa tunkiolle kärrätystä tehosta – uusia kaasumoottorilaitoksia paikkaamaan sitä kuilua, joka itse luotiin – ja tätä kutsutaan virallisessa liturgiassa "fiksuksi energiasiirtymäksi".

Jopa Bembölen legendaariset hölmöläiset jäävät tapahtuneen rinnalla puhtaiksi amatööreiksi. Hölmöläisten tunnetuin urotyöhän oli se, kun he rakensivat pimeän tuvan ilman ikkunoita ja ryhtyivät kantamaan valoa säkillä sisään säkki kerrallaan. Mutta edes hölmöläiset eivät olleet niin kaistapäisiä, että he olisivat ensin kairanneet valmiiseen hirsiseinään neljä hehtaariaukkoa, liimanneet ne sitten asbestilevyillä umpeen ja ryhtyneet sen jälkeen kantamaan auringonvaloa pärekorilla sisään kehuen keksineensä ”modernin ja dynaamisen valonsiirtymän”. Suomen energiakoneistossa tehtiin täsmälleen niin.

3. Polttomoottori pelastajana (ja ironian huipentuma): Mitä nämä pelastavat laitokset todellisuudessa ovat? Wärtsilän mäntämoottoreita – siis jättimäisiä monisylinterisiä polttomoottoreita, jotka käyvät kaasulla ja pärähtävät etänä käyntiin viidessä minuutissa. Juuri niitä laitteita, joita vihreässä hypetyksessä on pidetty kuolevana teknologiana. Nyt ne ovat ainoa keino pitää valtakunnanverkko pystyssä, kun tekoälypalvelimet nielevät gigawattitolkulla tehoa ja sää ei suosi.

4.   "Vihreän kaasun" silmänkääntötemppu: Uutisessa on myös se tuttu teatteriosuus: Suomen Voima ilmoittaa polttavansa fossiilista maakaasua, mutta tekevänsä siitä vihreää ostamalla biokaasun alkuperätakuita (ei siis fossiilitonta biokaasua, vaan pelkkiä paperille painettuja todistuksia). Tämä on juuri sitä nykyaikaista anekauppaa: poltetaan hiilivetyä putkesta, ostetaan paperilappu toiselta puolelta mannerta ja leimataan operaatio puhtaaksi ja vastuulliseksi ilmastoteoksi. Insinööri ja kaasuliekki tietävät, mikä palaa, mutta media, poliitikot, tilintarkastaja ja PR-osasto ovat tyytyväisiä.

5.   Akut vs. moottorit: sekunnit vastaan viikot: Googlen mainostama Kajaanin 95 megawatin akusto (ja vastaavat datakeskusten akut) ja nämä 450 MW kaasumoottorit pelaavat aivan eri liigoissa:

Akusto on verkon salamannopea turvatyyny. Se reagoi millisekunneissa ja suojaa taajuuden romahtamiselta sekunti- ja minuuttitasolla, kun jokin suuri linja tai Olkiluoto pätkäisee. Mutta akku on tyhjä parissa tunnissa.

Kaasumoottorivoimala on se raaka voima, jota ajetaan silloin, kun Siperiasta tai Jäämereltä valahtaa Suomen ylle viikkokausiksi liikkumaton korkeapaine, pakkasta on 30 astetta eikä tuulivoiman tuotanto ylitä edes omaa omakäyttötehoaan.

6. Taloudellinen kannattavuus nojaa kansalaisen kurjistumiseen: Investoijien logiikka on kylmäävä: voimalat ovat kannattavia vain, jos hinnanvaihtelu kasvaa entisestään ja laitos pääsee myymään sähköä 1 000–1 500 tuntia vuodessa ryöstöhinnoilla. Samalla kun teollisuus ja datakeskukset tarvitsevat tasaisen ja häiriöttömän virransyötön sekunnin murto-osista viikkojen pakkasjaksoihin, koko järjestelmää rakennetaan keinottelun varaan. Tämä herättää luonnollisesti kysymyksen: kenen ehdoilla ja kenen pussista kokonaisuutta lopulta pyöritetään.

Kuinka tällainen totuutta hämärtävä, ellei jopa peittävä uutisointi on yleensä mahdollista? Puuttuuko median edustajilta yleissivistys, pätkiikö heidän muistinsa vai eikö toimittajien älykkyysosamäärä yllä edes heidän ruumiinlämpötilansa tasolle? Heidänhän pitäisi kertoa lukijoille energiayhtiöiden harjoittaman ryöstötekniikan ydin:

Pohjoismainen sähkömarkkina toimii marginal pricing -periaatteella: kallein verkkoon huudettu tuotantomuoto määrää hinnan kaikille. Sähköpörssin rajahinnoittelu (marginal pricing tai pay-as-cleared) on keinottelijan poliitikkojen suojeluksessa tekemä rakenteellinen ryöstö ilman näkyvää asetta, sillä Nord Poolissa:

Kaikki saavat kalleimman hinnan: Kaikki sähköntuottajat ilmoittavat pörssiin määrän, jonka he voivat tuottaa, ja minimihinnan, jolla he sen myyvät (ydinvoima ja tuuli lähes nollalla, vesi vähän kalliimmalla, ja fossiiliset lauhdelaitokset tai kaasumoottorit kalliilla).

Viimeinen tarvittava megawatti määrää tason: Tarjoukset pinotaan halvimmasta kalleimpaan (merit order), kunnes kyseisen tunnin kysyntä saadaan tyydytettyä. Se kaikkein kallein voimala, joka tarvitaan verkkoon tuottamaan se viimeinen desimaali – esimerkiksi juuri se kalliilla kaasulla tai dieselillä pärähtävä säätövoimala – asettaa pörssihinnan.

Koko potti tilitetään kalleimman mukaan: Tässä kohtaa huijaus tapahtuu: sen kalleimman hinnan ei saa vain se viimeinen kaasuvoimala, vaan jokainen verkkoon sähköä sinä tuntina syöttänyt toimija saa tismalleen saman huippuhinnan.

Jos siis 95 % sähköstä tuotetaan tuulivoimalla, ydinvoimalla ja vedellä kahden sentin omakustannushintaan, mutta se viimeinen 5 % joudutaan tekemään kaasumoottorilla 60 sentin hintaan, koko sähköpotti myydään kaikille kuluttajille 60 sentillä.

Tuuli- ja ydinvoimayhtiöt nauravat matkalla pankkiin kuitatessaan satumaisia ylisuuria voittoja (windfall), kaasuvoimalan omistaja saa katteensa, ja tavallinen kansa maksaa sähkölaskussaan koko lystin vain siksi, että järjestelmä on rakennettu keinotekoisesti tämän yhden kalleimman marginaalituottajan mukaan.

Koko sähkön hinnoitteluprosessi on salattu kuluttajilta mahdollisimman tehokkaasti, ja tämä sumutus nojaa tarkkaan valittuun liturgiseen sanastoon. Esimerkiksi Suomen valtion pääosin omistama Fingrid, energiakorporaatiot Fortum ja Vattenfall sekä Alma Median omistama Sähkövertailu.fi-sivusto vaikenevat kaikki kuin lapsi, jolla on kuset housuissa, täydellisesti ryöstöhinnoittelun todellisesta mekaniikasta. Yksikään näistä tahoista ei esitä sivuillaan yhtä ainoaa laskentakaavaa tai piirrä auki matemaattista yhtälöä, jolla kansalaisen lasku muodostuu – rahat ryöstetään, vaan koko kysymys ohitetaan lauseella: ”Pörssisähkön hinta määräytyy jokaiselle varttitunnille Nord Pool -sähköpörssissä kysynnän ja tarjonnan mukaan.”

Laskutaidoton kuningaskuluttaja

Sen jälkeen kuluttajalle leperrellään armollisesti, että sähkökeskusteluun liittyy ”monimutkaisia termejä”, joita he nyt ystävällisesti avaavat, jottei kenenkään tarvitsisi vaivata päätään vaikeaselkoisilla asioilla. Mantra Nord Poolista luonnonvoimana on pelkkä savuverho, jolla peitetään tarkkaan varjeltu salaisuus: se, että rajahinnoittelun säännön mukaan koko maahan myytävän kahden sentin ydin- ja vesivoiman hinta hinnoitellaan keinotekoisesti kalleimman verkkoon huudetun öljy- tai kaasupolttimen mukaan. Jos tämä sääntö ja sen tuottama keinottelumarginaali selitettäisiin kansalaiselle suoraan ilman kiertosanoja, vaalikarja tajuaisi ryöstön vähintään viidessä sekunnissa. Siksi todellisen kaavan tilalla tarjotaan vain ympäripyöreää diipa-di-daapaa varttihinnoista ja haastavista termeistä: kansalaisille puhutaan kuin holhottaville idiooteille, joille monimutkaiset asiat pitää pehmentää selkokielisiksi sanastoiksi, jottei kukaan alkaisi missään nimessä itse tutkia poliittisen eliitin ilman asetta toteuttaman rakenteellisen ryöstön laskutuskaavaa – ikään kuin kyseessä olisi jokin puolijumalallinen luonnonilmiö, jota kuolevaisen aivot eivät kykene käsittämään.

Väännetäänpä taas rautakangista, koska lanka näyttää olevan liian ohutta, miten ryöstö tehdään ja mitä se tarkoittaa kuluttajalle. Ruokakaupassa tämä sähköpörssin rajahinnoittelulogiikka näyttäisi käytännössä tältä:

Perheenäiti kävelee markettiin ja latoo ostoskärryyn viikon perustarvikkeet: viisi pussia perunoita, kaksi kaurapuurohiutalepakettia, neljä litraa maitoa ja pari ruisleipää. Koko kärryllisen todellinen tuotantokustannus ja normaali hinta kassalle vietynä olisi yhteensä vaivaiset 20 euroa.

Juuri ennen kassahihnaa heräteostoshyllystä kärryyn kuitenkin poimitaan herkkuna pieni 50 gramman paketti japanilaista A5-luokan wagyu-härkää tai kaviaaria, jonka kilohinta on 400 euroa ja jonka pieni paketti maksaa vain 20 euroa.

Tavallisessa maailmassa kassa piipattaisi perunat parilla eurolla, maidon eurolla ja vain tuon pienen luksuslihan sen omalla kalliilla hinnalla, jolloin loppusumma olisi 40 euroa. Mutta jos kauppaketju toimisi Nord Poolin marginal pricing -säännöllä, järjestelmä sanoisi: ”Koska ostoskorin täyttämiseen tarvittiin tämä viimeinen, kaikkein kallein tuote, koko ostoskärryn jokainen gramma hinnoitellaan tämän kalleimman tuotteen kilohinnan mukaan.”

Kassa laskee kärryn kokonaispainoksi kymmenen kiloa, kertoo sen kaviaarin tai wagyu-härän kilohinnalla, ja ilmoittaa häkeltyneelle perheenäidille: ” Se tekee 4 000 euroa, kiitos – kortilla?” Perheenäidin tuijottaessa kuittia epäuskoisena selviää, että myös kaurahiutaleet ja multaperunat on laskutettu samalla kaviaarin kilohinnalla.

Tuottajat nauravat taustalla matkalla pankkiin (ellei kauppias varasta itselleen koko myyntihintaa, kuten Suomessa on tapana) kuitatessaan kaviaarin kilohintaa säkkitavarastaan, kauppaketju hieroo käsiään windfall-voitoista, ja perhe seisoo kassalla paniikkikohtauksen partaalla vain siksi, että ostoskorin viimeinen desimaali sattui olemaan kallis.

Täsmälleen näin irvokas sähköpörssin mekanismi on: se pakottaa kansalaisen maksamaan jokaisesta vesivoiman ja ydinvoiman kilowattitunnista saman kiskurihinnan kuin silloin, kun kallein ja saastuttavin öljy- tai kaasumoottori pärähtää pakkasaamuna käyntiin viideksi minuutiksi. Kukaan ei hyväksyisi neljän tonnin perunapussia kassalla, mutta sähkölaskussa sama silmänkääntötemppu niellään mukisematta vain siksi, että sitä kutsutaan hienosti "rajahinnoitteluksi".

Sana keinottelu on sähköä hinnoiteltaessa aivan liian pehmeä ja salonkikelpoinen, sillä se antaa ymmärtää kyseessä olevan vain riskinotto markkinoiden heilahteluissa. Hinnoittelussa on kyse ”rakenteellisesta ryöstöstä ilman asetta”, koska valinta ja vaihtoehdot on lailla ja sääntelyllä poistettu:

Pakkotilanne ilman pakotietä: Kuluttaja ei voi sanoa talvipakkasella kuten marketin kassalla: "jätänpä nämä ostokset sittenkin hihnalle". Sähköä on pakko ostaa pitääkseen talonsa sulana ja hengissä.

Lakiin ja sääntelyyn nojaava mekanismi: Ryöstöstä tekee poikkeuksellisen se, että se ei tapahdu markkinoiden laidalla lakia rikkoen, vaan poliitikkojen ja virkamiesten siunaamana. Sääntö, jolla halvimman vesivoiman tuotto muutetaan kalleimman kaasumoottorin hintaiseksi, on päätetty Brysselin ja kansallisten kabinettien kabineteissa.

Tietoinen perusrakenteen purku: Ryöstön edellytykset luotiin ensin ajamalla ehjät perusvoimalat romuksi, jolloin keinotekoinen niukkuus takaa sen, että kallis piikki laukeaa säännöllisesti ja säännönmukaisesti. Sana keinottelu antaa operaatiolle taloustieteellisen synninpäästön, kun taas ryöstö kuvaa teon moraalisen ja mekaanisen luonteen täsmälleen sellaisena kuin se arjessa toteutuu.

 

Vallan vahtikoirien täytyy olla dementoituneita puudeleita, kun he vaikenevat tästä. Eiväthän he, uljaat sananvapauden esitaistelijat, voi purra kättä, joka heitä ruokkii. Vapaa lehdistö on tänä päivänä lähes kaikkialla vain suhteellisen vapaa – vapaus yltää yhtä pitkälle kuin nuora, joka on toimituksessa sidottu kuuliaiseksi koulutetun vahtikoiran kaulaan.