”Komm, Frau!"

Miksi yleisön aplodit ja bravi-huudot eivät pääty, vaikka luvattu narsistisen komedian ja farssin yhdistelmä, vallanvaihto päättyy näytelmän edetessä joka kerta vähintään bannerien sisältämien mieltä sykähdyttävien odotuksien ja lipevien lupausten haihtumiseen, ellei jopa kulissit murskaavaan tragediaan – henkilökohtaiseen katastrofiin?

Syy vaalikarjan ristiriitaiseen ja epäjohdonmukaiseen käytökseen piilee yksinkertaisesti siinä, että lauman jäsenten muisti on sopivan lyhyt ja valikoiva (hän muistaa vain sen, mitä haluaa) sekä ajattelukyky vajavaista (valot ovat päällä, mutta ketään ei ole kotona). Esimerkiksi Aadolf Hitler ymmärsi erittäin hyvin. Kirjassaan ”Taisteluni” hän kirjotti. että yksilö muuttuu massan keskellä tahdottomaksi automaatiksi, persoonalliset arvot menettäneeksi viettiolennoksi, jolle on ominaista alkukantainen sankarillisuus ja helposti syttyvä toiminnanhalu. Ihmisistä tulee vain kuvienvaraiseen ajatteluun pystyviä, vaikutuksille alttiita, esimerkeillä, toistamisella ja liioittelulla helposti johdatettavia, jonossa ilmaisista muoviämpäreistä taistelevia raakalaisia, joilta puuttuu objektiivinen oikeustaju ja vastuuntunto. Menetelmät, joilla kansanjoukot Hitlerin mukaan ahdetaan Prokrusteen vuoteeseen nukkumaan tuhat vuotista unta, menetelmät. joilla ”propaganda”, tehokkain vaalimainonta (sanan kielitieteellinen ja sosiolingvistinen jatkumo on reklam-propaganda-mainos) tulee tarjoilla massoille, ovat Hitlerin ”Taisteluni”-kirjan Sotapropaganda luvun (ja kaikkien nykyisten poliittisten puolueiden - oikealta vasemmalle) mukaan  seuraavat:

1.  On opittava olemaan sanomatta yhtään mitään

2.  Propagandan (eli mainonnan) on oltava vastaanottajan henkisen tason mukaista

3.  Propagandan (eli mainonnan) on keskityttävä muutamiin harvoihin ydinkohtiin

4.  Propaganda (eli mainonta) perustuu (jankuttavaan) toistoon

5.  Propagandan (eli mainonnan) on oltava yhtämittaista ja pitkäkestoista

6.  Propagandan (eli mainonnan) on keskityttävä etupäässä tunteisiin

7.  Propagandan (eli mainonnan) on nojauduttava uhkaan (vihollinen, vastustaja), pelkoon, tarpeen tullen väkivallan tukemana

 Kohdat 1 ja 2 (Sisällöttömyys ja tason madaltaminen): Ei esitetä monimutkaisia ohjelmia tai analyysejä, vaan epämääräisiä iskulauseita ("Muutos", "Turva", "Kohti parempaa"), joihin jokainen voi heijastaa omat toiveensa ilman, että luvataan konkreettisesti mitään purettavissa olevaa.

 Kohdat 3, 4 ja 5 (Keskittäminen, jankutus ja kesto): Yksi tai kaksi karkeaa viestiä taotaan ihmisten tajuntaan niin monta kertaa kaikissa kanavissa, että siitä tulee kuulijalle itsestäänselvyys ja totuus pelkän tuttuuden vuoksi.

 Kohdat 6 ja 7 (Tunteet ja pelko): Järki ja logiikka ohitetaan suoraan matelija-aivojen kautta. Uhkakuva – olipa se ulkoinen vihollinen, toinen puolue, taantuma tai pelko jäämisestä ryhmän ulkopuolelle – luo akuutin tarpeen suojelijalle tai ratkaisulle, jonka sama koneisto kätevästi tarjoaa.

Ja kun propagandan niellyt uhri saadaan katteettomilla lupauksilla, uhkailemalla sekä pelolla riittävän tiukasti pihteihin, pitävään ja tukahduttavaan ”kuristusotteeseen”, niin Erich Fromm kuvaa tilannetta:

Hallitun ryhmän itsetunto pysyy sopivasti alhaalla niin, ettei kapinasta ole pelkoa… Psyykkisesti rampautunutta ihmistä voidaan käyttää helpommin hyväksi kuin vahvaa ihmistä…

Puolue tai johtaja vaihtuu toiseen, ei siksi, että valinnan tekijä, lauman jäsen olisi itse vaihtanut omia odotuksiaan tai mielipiteitään, vaan siksi, että edustajiksi valitut ovat livenneet suurista lupauksistaan, aloittaneet kabinettipelin ja alkaneet tehdä lehmänkauppoja, ei suinkaan valitsijan, vaan omien etujensa maksimoimiseksi – hillotolppaan hitsautumisen.
Laumaihmisen psykomekaniikka toimii nykyaikana politiikassa ja aatteissa kuin metronomi siksi, että heiluriliike on psyykkisesti halvin ja vähiten vaivaa vaativa tapa reagoida pettymykseen. Kun nykyinen järjestelmä pettää, ihminen ei pysähdy analysoimaan itse kelloa tai sen koneistoa, vaan heittäytyy sokeasti vastakkaiseen laitaan kuvitellen, että 180 asteen suunnanmuutos tarkoittaa vapautumista.

The word is about, there's something evolving,
Whatever may come, the world keeps revolving...
They say the next big thing is here,
That the revolution's near,

But to me it seems quite clear
That's it's all just a little bit of history repeating.
The newspapers shout a new style is growing,
But it don't know if it's coming or going,

There is fashion, there is fad
Some is good, some is bad
And the joke rather sad,
That it's all just a little bit of History repeating.

And I've seen it before
And I'll see it again
Yes I've seen it before
Just little bits of history repeating

Some people don't dance, if they don't know who's singing,
Why ask your head, it's your hips that are swinging
Life's for us to enjoy
Woman, man, girl and boy,
Feel the pain, feel the joy
Aside set the little bits of history repeating

Syyt siihen, miksi katsomo ei näe toistuvaa kehää, tätä loputtomasti pyörivää karusellia, eikä edes etsi todellista ulospääsyä, purkautuvat viiteen mekaaniseen ja psykologiseen tekijään:
1.      Binaarisen ajattelun ansa (ohjelmoitu kaksiulotteisuus): Koulutusjärjestelmä, media ja viihdeteollisuus ovat opettaneet massat hahmottamaan todellisuuden joko-tai-asetelmana: hyvä vastaan paha, edistys vastaan taantumus, oikeisto vastaan vasemmisto. Jos vallassa oleva "oikeisto" kuristaa talouden ja lisää byrokratiaa, ainoa aivoille sallittu looginen vastaisku on rynnätä "vasemmiston" syliin – ja päinvastoin. Nykyään sylin vaihto on vielä helpompaa, sillä vasemmisto ja oikeisto ovat sulautuneet heilurissa näppärästi toisiinsa - tunnistamattomiksi. Heilurin kolmatta ulottuvuutta – koneiston hylkäämistä kokonaan – ei osata edes kuvitella, koska katsomolle on annettu vain kaksi lippua, seisoma- tai istumapaikka, valittavaksi.
2.      Katarsiksen illuusio ilman omaa vastuuta: Ulospääsyn etsiminen vaatisi ihmiseltä itsetutkiskelua, radikaalia vastuunottoa omasta elämästä ja sen kylmän tosiasian hyväksymistä, ettei kukaan ulkopuolinen tule pelastamaan häntä. Heilurin toiseen laitaan heittäytyminen sen sijaan tarjoaa välittömän dopamiinipiikin: vaaleissa saadaan "kostaa" vanhoille konnille, tuntea voitonhuumaa ja siirtää vastuu heti seuraavalle messiaalle. Se on lapsenomaista toiveajattelua, jossa toivotaan uuden isähahmon korjaavan edellisen tekemät tuhot.
3.      Historian mekaaninen unohdus (amnesia suojamekanismina):

Ihminen ei halua muistaa, mitä tapahtui edellisellä kerralla, kun heiluri kävi samassa äärilaidassa. Muistaminen synnyttäisi sietämättömän kognitiivisen dissonanssin: se pakottaisi myöntämään, että nykyinen "vallankumouksellinen" liike käyttää täsmälleen samoja iskulauseita ja keinoja, jotka johtivat terroriin, inflaatioon tai sotaan 30, 80, 200 tai 1 000 vuotta sitten. Historian unohtaminen ei ole tiedon puutetta, vaan tahallista sokeutta oman toivon suojelemiseksi.

4. Katsomon tarve viholliskuvalle: Heiluriliike pysyy käynnissä vain niin kauan kuin toisella puolella on syntipukki. Ihminen ei halua ratkaista ongelmaa, vaan saada selityksen omalle pahoinvoinnilleen. Kun vasemmisto syyttää kaikesta pääomaa ja fasisteja, ja oikeisto maahanmuuttajia ja marxisteja, molemmat leirit tarjoavat seuraajilleen helpon maalin vihalle. Vihalla ja pelolla elävä ihminen ei etsi ulospääsyä karusellista, vaan tilaa huutaa ja osoittaa sormella. 

5. Vallanpitäjien ohjaama heilurikello: Metronomi ei heilu sattumalta, vaan sitä pidetään tarkoituksella liikkeessä. Valtaeliitille ei ole mitään niin vaarallista kuin hiljainen, omilla aivoillaan ajatteleva katsomo, joka kieltäytyy taputtamasta kummallekaan esiintyjälle. Niin kauan kuin massa saadaan kiihotettua taistelemaan toisiaan vastaan vaikka keinotekoisella oikeisto–vasemmistoakselilla, itse näyttämö, eliitin yhteiskunnallinen taloudellinen etuasema, verotus, velkamekanismi ja valtajärjestelmä säilyvät koskemattomina. Heiluriliike on järjestelmän tehokkain suojamuuri.

Ulospääsyä ei etsitä, koska ulospääsy vaatisi teatterista poistumista lauman suomasta lämpimästä turvallisuudesta yksin pimeään ja kylmään ulkoilmaan. Ihminen mieluummin istuu tutussa salissa, hakkaa päätään edessä olevan istuimen selkänojaan ja odottaa giljotiinin terää, kunhan metronomi vain takaa tasaisen, tutun ja unettavan rytmin, koska:
1.      Sijoitetun pääoman harha (Sunk Cost Fallacy) hengellisellä tasolla: Kun ihminen on uhrannut vuosia, ihmissuhteita, rahaa ja oman moraalisen ryhtinsä jonkin leirin, puolueen tai messiaan puolustamiseen, myöntäminen, että koko esitys oli silmänkääntötemppua, tuntuisi oman elämän mitätöinniltä. On psyykkisesti vähemmän tuskallista hakata päätä puuhun ja hurrata entistä kovempaa kuin kohdata se tosiasia, että tuli huijatuksi.

   2. Kauhutyhjiö ilman ohjaajaa: Valtaosalle ihmisistä vapaus ja täysi vastuu omasta elämästä on sietämätön taakka. Jos lavalta poistetaan messias, johtaja, Bryssel, Washington, Moskova tai Peking, ihminen jää yksin tyhjän näyttämön eteen. Kumarrus ja aplodit ovat alistumisen rituaali, jolla ihminen ulkoistaa elämänsä vaikeat päätökset ja ahdistuksen ylemmälle taholle. Orja rakastaa herraansa siksi, että herra poistaa tarpeen ajatella itse.

   3. Lauman tarjoama dopamiiniliima: Taputtamisen lopettaminen hiljaisessa salissa tekee ihmisestä välittömästi maalin. Lauma kääntyy heti sitä vastaan, jonka kädet pysyvät sylissä ja selkä suorana. Aplodien hakkaaminen ei ole rakkautta esiintyjään, vaan suojautumista vierustoverin lynkkauskatseelta. Se on sosiaalisen selviytymisen ehdollinen refleksi. 
4. Narsismin ja uhriuden symbioosi: Teatteri tarjoaa katsomolle aina syntipukin ja lunastuksen. Valtajärjestelmän yleisö saa tuntea itsensä moraaliseksi eliitiksi, ja haastajaleirin yleisö saa nauttia sorretun marttyyrin hekumasta. Kumpikin leiri saa aplodeistaan saman addiktoivan palkinnon: vakuutuksen siitä, että vika on aina ”noissa toisissa” eikä omassa sokeudessa. Katsomo ei ole viaton uhri, vaan se vaatii vaatimalla itse sirkuksensa, jotta sen ei tarvitsisi koskaan herätä todellisuuteen.

Entä Euroopan poliittisella kentällä Moskovan narratiiveja myötäilevien, pakotteita vastustavien tai energiariippuvuutta ja ”rauhanneuvotteluja” ajavien toimijoiden kannattajat? Toimijoiden kuten Saksassa AfD, BSW ja Die Linke – Ranskassa RN, LFI ja Reconquête – Italiassa Lega ja M5S – Itävallassa FPÖ ja KPÖ – Alankomaissa & Belgiassa FvD, PVV ja PTB/PVDA, joita yhdistää laidasta riippumatta sama mekanismi: kotimaan talousahdingon, energiaremontin ja elinkustannusten valjastaminen protestiksi, jolloin Moskova tarjotaan ratkaisuksi vanhan eliitin itsekkäille lehmänkaupoille ja kaikkinaisen todellisuudentajun menetykselle.

Olisivatko näiden Venäjän kanssa flirttailevien toimijoiden kannattajat muka niin täydellisen ajattelukyvyttömiä, että he valjastaisivat valtion ainoaksi liimaksi Venäjän kaltaisen patriarkaalisen suojelun ja reviirin puolustamisen illuusion? Yhtyisivätkö he käsitykseen, että lännen eliitti ja EU:n byrokraatit haluavat tuhota perinteisen perheen, poistaa isän ja äidin käsitteet ja korvata ne sukupuolineutraalilla kaaoksella – ja että mies saa arvonsa takaisin vain aseen kautta? Nostettaisiinko kuolema rintamalla pyhäksi miehiseksi velvollisuudeksi, ja sotilaasta leivottaisiin yhteiskunnan juhlittu sankari vastineeksi siitä, että arjessa siviilielämän näkymät ja talous ovat usein toivottomia? Kuuluisiko perheen sisäinen valta ja patriarkaalinen kuri vain miehelle, eikä valtio tai länsimainen ihmisoikeusajattelu saisi tulla sorkkimaan kodin sisäisiä hierarkioita?

Vai menisivätkö he halatessaan muun muassa Pekingin harvinaisia maametalleja ja neodyymi- ja dysprosium-kestomagneetteja tai galliumia ja germaniumia, jotka ovat puolijohde- ja tutkateollisuudessa, kuituoptiikassa sekä pimeänäkölaitteissa välttämättömiä materiaaleja, joiden jalostusmonopoli on Kiinalla, vielä pidemmälle? Kitkettäisiinkö naapurustosta Pekingin malliin naisellisuuden kulttuuri valtion määräyksellä? Yllytettäisiinkö katkeroituneet kansalaiset kostamaan eliittinsä heihin kohdistaman, Kiinan ”sadan vuoden nöyryytystä” muistuttavan trauman myymällä kostolla hekumoinnin merkiksi kansallisen miehuuden ja kunnian palauttamisesta? Entä luotaisiinko Eurooppaan samanlainen valvontaverkko kuin Kiinassa? Tällöin jokainen sosiaalisen median katselukerta, viesti ja liikkuminen on sidottu sosiaaliseen luottojärjestelmään ja tekoälyvalvontaan. Yksikään turhautunut joukko ei pääsisi enää koskaan kokoontumaan tai organisoitumaan julkisessa tilassa ilman, että poliisi ja algoritmit katkaisevat sen ennen ensimmäistäkään hengenvetoa.

Puna-armeja jahdissa Berliini 1945

Saisiko eurooppalainen kotiäiti lainkaan unen päästä kiinni yhtenäkään iltana, jos hänen muistinsa ei olisi kuin lehmän häntä, jos hän tuntisi historian sekä tunnistaisi ajan saatossa käytetyn, kaltaisiinsa kohdistuvan pettämismekaniikan? Kun valtio ottaa perheen ”suojelukseensa” totalitaarisella panssarinyrkillä, perhe ei saa rauhaa, vaan se kansallistetaan syyllä tai toisella. Äidistä tulee valtiollinen hautomo, jonka ainoa virallinen arvo on synnyttää ja kasvattaa poikia tuleviin lihamyllyihin despootin reviirisotia varten. Kodin seinien sisäpuoli ei enää kuulu äidille, vaan siitä tulee osa armeijan huoltokoneistoa, jossa väkivalta ja alistaminen on normalisoitu pyhäksi miehisyydeksi.

Ja mikä pahinta: silloin kun tuo unelmoitu "pelastaja" ja itäinen sotilasmahti marssii ovesta sisään, se ei tule kumartamaan äitiyden pyhyyttä eikä suojelemaan keittiötä. Se tulee huutaen vuoden 1945 Berliinin kellareista ja halki Sleesian kaikunutta tuttua komentoa: ”Komm, Frau!" Se tulee ottamaan naisesi ja tyttäresi itselleen luontaisetuna pitämänään sotasaaliina (kuten puna-armeija puhdistaa tänä päivänä Ukrainalta valloittamiltaan alueilta jääkaapit, pakastimet ja mikrot rintamapostina kotiin), jättäen jälkeensä vain ruhjotun ruumiin ja häväistyn kodin. Luuleeko joku todella, että Idän Lohikäärmeen muisti on lyhyt tai Baskov-kujan rähjäisessä, torakoiden ja rottien kansoittamassa yhteisasunnossa varttunut ja Itä-Saksan Dresdenistä Lännen nöyryyttämänä 5.12.1989 vetäytynyt Vladimir Putin olisi antanut Lännelle tai elämälleen koskaan anteeksi?

Flirttaillessaan tällaisten voimapolitiikan ja patriarkaalisen illuusioiden kanssa kotiäiti ei siis tilaa lapsilleen idyllistä suojapaikkaa, vaan ostaa eturivin paikan samaan ikuiseen teurastamoon, jossa naisen rooli on aina ollut toimia joko synnyttäjänä tai sotasaaliina.
Massan täydellinen tragikoominen sokeus piilee siinä, että samalla kun se luulee kapinoivansa omissa maailmoissaan elävää Brysselin tai oman maansa eliittiä vastaan, se rukoilee tilalle avoimen totalitaarista orjapiiskuria. Katsomo kuvittelee ostavansa vain halpaa maakaasua ja paluuta vanhoihin hyviin aikoihin, mutta todellisuudessa sopimuksen mukana tulee joko Moskovan verinen patriarkaatti tai Pekingin digitaalinen vankileiri.

Tämän ajattelukyvyttömyyden ydin on juuri siinä, miten helposti eksynyt lauma vaihtaa vajavaisen vapautensa vain kireämmälle vedettyyn talutusnuoraan heti, kunhan tarjous sisältää pelkoa ja epävarmuutta lievittäviä lupauksia sekä vastavuoroisesti taloudellista hyvinvointia kasvattavia täkyjä. Yleisö hakkaa kätensä verille ja mylvii suosiota näille vapauttaville "vaihtoehdoille" tajuamatta, että se vaihtaa yhden teatterin pahvikulissit suoraan teräksiseen kiväärinpiippuun ja digitaaliseen pakkopaitaan. Siinä tiivistyy massan ikuinen tragediakaava: kun pelko ja viha sumentavat järjen, ihminen on valmis toivottamaan oman pyövelinsä tervetulleeksi pelastajana, kunhan tämä vain lupaa eliminoida entisen eliitin.

Historiallinen aikalaiskaiverrus Ludvig XVI:n teloituksesta (21. tammikuuta 1793) tarjoaa täydellisen mekaanisen metaforan koko ilmiölle. Kuvassa pyöveli nostaa irti leikatun pään lavalla ilmaan, ja katsomona toimiva sotilaiden ja kansan lauma ottaa veren vastaan hurraahuudoin. He eivät ymmärrä katsovansa omaa tulevaisuuttaan: sama terä söi pian girondistit, Dantonin, hébertistit ja lopulta itse Robespierren. Yleisöjoukot ovat aina tyydyttääkseen orgastisen kaipuunsa huutaneet niin rintamalla hyökkäyksen yhteydessä kuin miehisissä urheilukamppailuissa: ”Verta pakkiin!”