Psykonarsistien teatteri

Kun toimittajan silmien eteen avautuu näky, jossa Saksan äärivasemmisto (Die Linke tai BSW) ja laitaoikeisto (AfD) seisovat rinnakkain samoissa mielenosoituksissa vaatimassa halpaa venäläistä kaasua, rauhanneuvotteluja Moskovan kanssa sekä vastustamassa Naton tukikohtia ja Brysselin sanelua, toimittajan aivot lyövät tyhjää. Hän ei osaa selittää tätä yleisölleen eikä itselleen, koska hänen yksiulotteisella janallaan näiden kahden pitäisi olla toistensa verivihollisia ja istua salin vastakkaisilla laidoilla.

Ehkä toimittajat eivät ole koskaan kuulleetkaan hevosenkenkäteoriasta (théorie du fer à cheval), jonka ranskalainen filosofi ja kirjailija Jean-Pierre Faye teki tunnetuksi. Sen perusajatus on, ettei perinteinen vasemmisto–oikeistoakseli olekaan suora viivoitin, vaan se kaartuu päistään kuin hevosenkenkä. Äärimmäinen vasemmisto ja äärimmäinen oikeisto eivät ole toistensa kaukaisimpia vastakohtia, vaan niiden ääripäät taipuvat lähelle toisiaan – kunnes puupäät kolahtavat yhteen. Nämä puupäät jakavat mielenosoituksissaan Leipzigin Augustusplatzilla, Dresdenissä, Erfurtissa, Berliinin Alexanderplatzilla tai Lubminissa Nord Stream -putkien ja LNG-terminaalien rantautumispaikalla hämmästyttävän yhteneväiset piirteet: populismin, kaipuun autoritaarisuuteen, syvän epäluulon liberaalia demokratiaa ja instituutioita kohtaan sekä täysin identtiset ulkopoliittiset viholliskuvat Natosta ja Yhdysvalloista aina Brysselin ja oman maan valtaeliittiin, samalla Moskovan narratiiveja papukaijamaisesti toistaen.

Tai sitten mediatalot, toimittajien työnantajat eivät yksinkertaisesti salli sitä, että yleisölle paljastettaisiin, mistä mielenosoituskyltit todellisuudessa huutavat. Jos yhä useampi kansalainen alkaisi käyttää aivojaan, he tajuaisivat nopeasti, että lyömällä ”pilkkakirveellä” osoitteettomasti keinotekoisia äärioikeisto- ja äärivasemmistoleimoja sinne tänne eliitti hännystelijöineen vain yrittää piilottaa totuuden: omien etujensa hiljaisen laillistamisen, moraalisen mädännäisyytensä, pohjattoman ahneutensa – ja kansalaisten häikäilemättömän kusetuksen. Entä tietävätkö toimittajat itse, ketä he ovat leimaamassa – kenen leipää syöt, sen virttä virität. 
Kun tarkastelee lähemmin eurooppalaista puoluekenttää – leimikkoa, niin voi tehdä helposti seuraavan kolmen kohdan yhteenvedon:

1. Vallan kehä ja haastajat (Systeemi vastaan reuna-alueet) – Pääväite ja teesi
Eurooppalainen puoluekenttä ei ole enää perinteinen kilpailu maltillisen oikeiston ja vasemmiston välillä. Vanha sodanjälkeinen konsensus – jossa keskustaoikeisto hoiti taloutta ja sosiaalidemokraatit hyvinvointivaltiota – on murentunut teknokraattiseksi omia etujaan varjelevaksi valtakeskittymäksi. Haastajat molemmilta laidoilta eivät ole poikkeamia järjestelmässä, vaan järjestelmän oman toiminnan tuottamia väistämättömiä vastareaktioita.

I. Konsensuksen murtuminen: Vanhan keskustan kuihtuminen
Teknokratian nousu: Puolue-erojen hämärtyminen 1990-luvulta alkaen (Blairilainen "kolmas tie", EU-integraation itsestäänselvyys, markkinakuri). Politiikka muuttui vaihtoehdottomaksi ja kasvottomaksi hallinnoinniksi.

• 
  Kuplaantunut valtaeliitti: Robert Michelsin oligarkian
  rautainen laki käytännössä: päätöksenteko siirtyi parlamenteista komissioihin, asiantuntijaelimiin, keskuspankeille ja monikansallisille foorumeille – järjestelmäksi, jossa kukaan ei enää kanna mitään vastuuta.
• Yhteiskunnallinen repeämä (fracture sociale): Menestyvät metropolit vastaan unohdettu maaseutu ja taantuvat teollisuuspaikkakunnat. Kansa ei koe tulevansa enää edustetuksi, vaan ohjatuksi ja hallinnoiduksi.

II. Oikeiston haaste: Suvereniteetti, identiteetti ja rajat

• Syntysyy: Hallitsemattomaksi koettu maahanmuutto, elinkustannusten raju nousu, kansallisvaltion vallan rapautuminen ja arvojen ylhäältä saneltu murros.
• Ydinsanoma: Kansallisen itsemääräämisoikeuden palauttaminen, rajaturvallisuus ja perinteisen elämäntavan puolustaminen kosmopoliittista liberalismia vastaan.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (RN), Hollanti (PVV) ja Ruotsi (SD): Vastareaktio turvattomuudelle ja integraation epäonnistumiselle.
• Puola (Konfederacja) ja Sveitsi (SVP): Vastustus EU:n liittovaltiokehitykselle ja Brysselin sääntelylle.
• Kannattajaprofiili: Yksityisen sektorin duunarit, yrittäjät, maaseudun ja pikkukaupunkien asukkaat – ihmiset, joiden elinkeino ja turvallisuus ovat sidottuja konkreettiseen maantieteeseen ja kansalliseen lainsäädäntöön.

III. Vasemmiston haaste: Ostovoima, asuminen ja pääoman kuri

• Syntysyy: Talouskriisien jälkipyykki, inflaatio, julkisten palvelujen alasajo ja asuntokeinottelu. Perinteisen sosiaalidemokratian alistuminen leikkauspolitiikkaan ja markkinaehtoisuuteen.
• Ydinsanoma: Taloudellisen vallan ja monopolien murtaminen, perustarpeiden (asuminen, energia, terveydenhuolto) palauttaminen julkiseen hallintaan ja tuloerojen ankara tasaaminen.
• Rintamalinjat käytännössä:
• Ranska (LFI), Belgia (PTB) ja Espanja (Podemos/Sumar): Katutason liikehdintä, lakot ja elinkustannuskriisin politisoiminen.
• Saksa (BSW) ja Itävalta (KPÖ): Paluu perinteiseen materiaaliseen luokkapolitiikkaan, jossa identiteettikysymykset sivuutetaan ja keskitytään arjen toimeentuloon.
• Kannattajaprofiili: Kaupunkien matalapalkkaiset työntekijät, prekariaatti, vuokralaiset, eläkeläiset sekä opiskelijat, jotka putoavat asuntomarkkinoiden ja hyvinvointivaltion turvaverkoista.

IV. Yhteinen nimittäjä: Kapina samaa eliittiä vastaan

• Sekä oikeisto- että vasemmistohaastajat ammentavat täsmälleen samasta polttoaineesta: luottamuksen menetyksestä instituutioihin.
• Äänestäjä ei enää valitse pelkästään veroasteen tai sosiaalitukien väliltä, vaan äänestää koko vallitsevaa eliittijärjestelmää (la casta, l'establishment) vastaan.
• Egon Friedellin henkinen huomio: Järjestelmä on tuottanut hengettömän, teknokraattisen koneiston, jonka kieli ja moraaliposeeraus ovat täysin vieraantuneet tavallisen ihmisen todellisuudesta.

2, Eliitin itsepuolustus (Miten koneisto reagoi) – Pääväite ja teesi

Kun haastajien kannatus kasvaa uhkaamaan vallan tasapainoa, valtajärjestelmä luopuu puolueettoman erotuomarin roolistaan. Se ottaa käyttöön valtion kovat rakenteet, juridiikan ja poissulkemisen mekanismit. Tätä puolustetaan ”demokratian suojelemisella”, mutta haastajien silmissä kyse on vanhan oligarkian suorasta vallassa pysymistaistelusta.

I. Taisteleva demokratia (Streitbare Demokratie): Teoria ja oikeutus

• Historiallinen peruste: Karl Loewensteinin ja Weimarin tasavallan trauman perintö: vapaa järjestelmä ei saa antaa omia vapauksiaan vihollisilleen, jotta sitä ei tuhottaisi sisältäpäin.
• Moraalinen etuoikeus: Eliitti asettaa itsensä natsien lailla arvojen ylimmäksi valvojaksi. Vakiintuneet perusarvot (ihmisoikeudet, oikeusvaltio, kansainväliset sopimukset) tulkitaan siten, että niiden kyseenalaistaminen katsotaan suoraksi hyökkäykseksi koko valtiojärjestystä vastaan.
• Popperin paradoksin valjastaminen: Suvaitsevaisuuden puolustaminen epäsuvaitsevuudella – vallanpitäjät määrittelevät itse, ketkä edustavat järjestelmälle eksistentiaalista uhkaa.
  

II. Mekanismit käytännössä: Kuinka koneisto toimii

• 1. Poliittinen palomuuri (Cordon Sanitaire):
• Belgia ja Ranska: Historialliset esimerkit siitä, miten vaalivoittajat suljetaan hallituskoalitioiden ja valiokuntapaikkojen ulkopuolelle keinotekoisilla konsensussopimuksilla.
• Saksa: Kaikkien muiden puolueiden julkinen sitoumus kieltäytyä yhteistyöstä AfD:n kanssa riippumatta vaalituloksesta.
• 2. Oikeudellinen sodankäynti (Lawfare) ja kieltotoimet:
• Turvallisuuspalveluiden valjastaminen: Saksan perustuslakisuojavirasto (Verfassungsschutz) asettaa kokonaisia puolueita ja niiden nuorisojärjestöjä tarkkailun alle ja leimaa ne virallisesti "äärioikeistolaisiksi".
• Rikossyytteet ja viraltapanot: Matteo Salvinin oikeudenkäynnit Italiassa siirtolaisalusten satamakielloista, Marine Le Penin uhkaava vaalikelpoisuuden menetys ja Pablo Iglesiasin / Podemosin vainoaminen keksityillä talousrikostutkinnoilla Espanjassa.
• Suorat kieltouhat: Keskustelu kokonaisten puolueiden lakkauttamisesta perustuslakituomioistuimessa tai niiden valtiollisen puoluetuen jäädyttämisestä.
• 3. Taloudellinen ja digitaalinen saarto:
• Pankkitilien mielivaltainen sulkeminen toisinajattelijoilta ja kansalaisliikkeiltä (kuten Konfederacjan tai Nigel Faragen tapauksissa).
• Algoritmiohjaus, somesensuuri ja disinformaatiolait, joilla haastajien tavoittavuutta karsitaan suoraan digitaalisilta alustoilta.

III. Portinvartijoiden rooli ja Overtonin ikkuna

• Valtamedian leimasin: Mielipideilmaston rajaaminen. Haastajien argumentit mitätöidään siirtämällä keskustelu asiasisällöstä moraaliin ja vaarallisuuteen ("äärioikeisto", "populismi", "putinismi", "äärivasemmisto").
• Instituutioiden sisäinen inertia: Oikeuslaitos, korkein virkamieskunta ja akateeminen maailma jakavat saman arvopohjan ja koulutustaustan kuin poliittinen eliitti. Vaikka haastajat voittaisivat vaaleissa, hallintokoneisto kykenee hidastamaan, vesittämään tai pysäyttämään uudistukset lakipykäliin ja kansainvälisiin sopimuksiin vedoten (kuten nähtiin Sveitsissä SVP:n kansanäänestysten jälkeen).
  

IV. Noidankehä ja demokratian rapautuminen

• Takaisku järjestelmälle: Mitä enemmän eliitti turvautuu poikkeuksellisiin oikeustoimiin ja palomuureihin, sitä enemmän se vahvistaa haastajien pääsanomaa: järjestelmä on itsessään epärehellinen ja pelkää kansan tahtoa.
• Luottamuksen mureneminen: Oikeuslaitoksen ja turvallisuusviranomaisten uskottavuus puolueettomina toimijoina kärsii, kun ne nähdään poliittisen taistelun välineinä.
• Johtopäätös vallan luonteesta: Valtio osoittaa kovimman ytimensä aina silloin, kun sen perusrakenteet ovat vaarassa. Demokraattinen retoriikka väistyy, ja tilalle nousee kylmä valtapoliittinen selviytymisvaisto.

3. Suuri ulkopoliittinen jakolinja (Itä ja sota) – Pääväite ja teesi

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan ja sitä seurannut gеоpoliittinen murros murskasivat perinteisen oikeisto–vasemmistojaon ulkopolitiikassa. Idän suhteista ja sodasta muodostui Euroopan politiikan suurin vedenjakaja ja moraalinen lakmustesti, jota valtakoneisto käyttää uskollisuuden mittarina ja haastajat hyödyntävät omien tavoitteidensa ajamiseen.

I. Sota eliitin kurinpalautuksen välineenä

• Uskollisuuskoe ja salonkikelpoisuus: Suhde Natoon, Yhdysvaltoihin ja Kiovan aseelliseen tukemiseen määrittelee nyt sen, kuka pääsee vallan sisäpiiriin. Poikkeavat näkemykset leimataan suoraan maanpetokselliseksi "hybridivaikuttamiseksi" tai vihollisen pussiin pelaamiseksi.
• Overtonin ikkunan pakkosiirto: Keskustelu sodan diplomaattisista ratkaisuista, asekaupan kustannuksista tai pakotteiden bumerangivaikutuksista suljettiin hyväksytyn julkisen debatin ulkopuolelle.

II. Leiri A: Atlantistit ja suvereniteetin puolustajat (Pääsylippu valtaan)

• Strateginen valinta: Tiukka länsi-, Nato- ja Ukraina-myönteisyys toimii laitaoikeistolle täydellisenä keinona murtaa menneisyyden leimat ja saavuttaa hallituskelpoisuus ilman, että kansallismielisestä maahanmuuttolinjasta tarvitsee tinkiä.
• Esimerkit käytännössä:
• Italia (Giorgia Meloni / FdI): Meloni osti Washingtonin ja Brysselin luottamuksen asettumalla Ukrainan vankkumattomaksi tukijaksi, mikä teki hänestä Euroopan hyväksytyn johtohahmon ja neutraloi fasismisyytökset.
• Suomi (Perussuomalaiset): Pitkäaikainen, tinkimätön Venäjä-vastaisuus ja itärajan sulkemisen vaatimus sulautuivat saumattomasti Suomen turvallisuuspoliittiseen konsensukseen ja mahdollistivat hallitusvastuun.
• Ruotsi (SD): Nopea täyskäännös Nato-kantaan ja raskaiden asepakettien tuki varmistivat aseman Tidö-hallituksen tosiasiallisena ohjaajana.
• Ydinlogiikka: Kansallinen suvereniteetti ja rajojen koskemattomuus asetetaan ylimmäksi arvoksi; Venäjä nähdään suorana eksistentiaalisena uhkana kansallisvaltiolle.

III. Leiri B: Pasifistit, realpolitik ja lännen vastustajat (Järjestelmän haastajat)

• Ideologiset juuret: Yhdistelmä kylmän sodan aikaista lännen-/Nato-vastaista imperialismikritiikkiä (radikaalivasemmisto) sekä kansallista itsekkyyttä ja liike-elämän pragmatismia (laitaoikeisto).
• Esimerkit käytännössä:
• Saksa (Sahra Wagenknecht / BSW & AfD): "Rauhanliike", joka vaatii välitöntä aseviennin lopettamista, halvan venäläisen kaasun palauttamista ja Saksan teollisuuden pelastamista pakotteiden kynsistä.
• Ranska (LFI) ja Espanja (Podemos): Sodan tulkitseminen Yhdysvaltain ja Naton lietsomaksi imperialistiseksi eturistiriidaksi, jossa eurooppalainen työväenluokka maksaa laskun inflaationa ja asevarusteluna.
• Puola (Konfederacja): "Tämä ei ole meidän sotamme" -retoriikka, jossa puolalaisten viljelijöiden ja kuljettajien etu asetetaan Ukrainan vapaakaupan ja tukipakettien edelle.
• Italia (M5S ja Lega): Giuseppe Conten pasifistinen vastustus aseavulle ja Matteo Salvinin jatkuva epäröinti pakotteiden ja pitkän kantaman ohjusten suhteen.
• Ydinlogiikka: Kieltäytyminen maksamasta sodan taloudellista hintaa, pelko ydinsodan eskalaatiosta ja epäluottamus Yhdysvaltain gеоpoliittisia intressejä kohtaan.

IV. Johtopäätös: Sota vallan uutena jakolinjana

• Blokkien sisäinen repeämä: Ulkopolitiikka jakaa niin oikeistoa (Meloni vs. Salvini/Konfederacja) kuin vasemmistoakin (Suomen Vasemmistoliiton Nato-hyväksyntä vs. Espanjan Podemosin ja Saksan BSW:n kiivas vastustus).
• Eliitin vipuvarsi: Valtajärjestelmä käyttää sotaa ja turvallisuusuhkaa tehokkaimpana moraalisena lyömäaseena haastajia vastaan: jokainen haastaja joutuu valitsemaan joko atlantistisen sopeutumisen tai putinisti-leiman ja poliittisen eristyksen välillä.

Kun vetää yhteen nykyisen "äärioikeistolaiseksi" tai "populistiseksi" leimatusta retoriikasta, niin havaitsee, että se on sanasta sanaan peräisin 1900-luvun alun klassisesta marxilaisesta ja työväenliikkeen vaatimuslistasta. Suora ja mekaaninen erittely nykyisen kapinaliikkeiden ja järjestelmän haastajien vaatimuksista jakautuu vanhan koulukunnan vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin teemoihin seuraavasti:
 Vanhat vasemmistolaiset vaatimukset (jotka oikestolaiset haastajat ovat omaksuneet):

• Kriittisen perusinfrastruktuurin kansallistaminen: Rautateiden, sähköverkon, vesilaitosten, postin ja energiantuotannon palauttaminen valtion ja kansan omistukseen pois pörssikeinottelijoilta ja monikansallisilta sijoitusyhtiöiltä.
• Työväen suojeleminen halpatyövoimalta (maahanmuuttokritiikin talousydin): Rajojen sulkeminen ja työvoiman vapaan liikkuvuuden rajoittaminen, jotta suurpääoma ei voi käyttää siirtolaisia keinona polkea palkkoja, heikentää työehtoja ja murtaa ammattiliittojen neuvotteluvoimaa.
• Finanssipääoman ja pankkikartellien vastustaminen: Lontoon Cityn, Wall Streetin ja kansainvälisten suurpankkien vallan murtaminen, keinottelun ankara verottaminen ja talousjärjestelmän alistaminen tuotannollisen työn palvelukseen.
• Imperialististen sotien ja sotilasliittojen vastustaminen: Lännen sotateollisen kompleksin riisuminen vallasta, sotilasliittojen (kuten Naton) vastustaminen imperialismin työkaluina sekä "rauhanpolitiikan" vaatiminen työläisten etuna (koska työläiset ovat aina niitä, jotka sotivat ja maksavat laskun).
• Teollisuuden ja reaalitalouden suojelu suhteessa keinotteluun: Tuotantovälineiden ja tehtaiden säilyttäminen omassa maassa, teollisen työn kunnianpalautus sekä vapaakauppasopimusten vastustaminen kansallisen tuotannon puolustamiseksi.
• Vastikkeeton ja vahva sosiaaliturva omalle kansalle: Hyvinvointivaltion ydintehtävien palauttaminen, ilmainen ja julkinen terveydenhuolto sekä eläkkeiden turvaaminen ilman yksityisiä eläkerahastokeinotteluja.

 Vanhat oikeistolaiset vaatimukset (jotka haastajat ovat perineet):

• 
  Kristillinen perintö ja luonnonoikeus valtion mielivaltaa vastaan: Kristillisen etiikan ja kulttuuriperinnön palauttaminen yhteiskunnan moraaliseksi selkärangaksi. Tämä ei vanhassa oikeistolaisuudessa ole vain kirkollista tapakulttuuria, vaan syvää vallankäytön mekaniikkaa: ihminen saa arvonsa ja perusoikeutensa suoraan Luojaltaan (luonnonoikeus), ei valtiolta tai hallituksen armosta. Kun valtion yläpuolella katsotaan olevan korkeampi moraalinen laki, valtiosta ei voi tulla absoluuttista ihmismielen ja ruumiin omistajaa. Haastajat vastustavat aggressiivista sekularismia ja kristinuskon hävittämistä julkisesta tilasta, sillä he näkevät, että kristillisen (kaksinais-)moraalin tilalle valtio ja ylikansalliset järjestöt nostavat oman korvikerealisminsa ja valtiollisen uskonnon, jossa totuus ja oikeus määritellään kaksinaismoraalin pohjalta kulloisenkin poliittisen eliitin käskykirjeillä.
  Vanha kristillinen järjestelmä pyöritti vuosisatoja omaa kaksinaismoraaliaan – saarnasi köyhyyttä ja laupeutta samalla kun keräsi vaurautta ja pönkitti valtaa. Nykyinen teknokraattinen valtajärjestelmä tekee täsmälleen samaa omalla uudella teknouskonnollaan. Se saarnaa "arvoja", "monimuotoisuutta" ja "ihmisoikeuksia", mutta käyttää niitä vain keppinä omien etujensa ajamiseen ja toisinajattelijoiden leimaamiseen. Taustalla on aina sama mekaniikka – valtaeliitti määrittelee synnin ja armon aina niin, että se itse pysyy syyttömänä ja kansa maksaa itsensä kipeäksi.
  
• Kansallinen suvereniteetti ja rajat: Kansallisvaltion ehdoton ensisijaisuus suhteessa ylikansallisiin järjestöihin (kuten EU, YK tai WHO). Päätösvallan palauttaminen kunkin kansan omalle parlamentille ja perustuslaille.
• Perinteiset instituutiot ja arvot: Ydinperheen aseman turvaaminen yhteiskunnan perussoluna, perinteisten sukupuoliroolien ja perhearvojen puolustaminen sekä vastarinta valtion ohjaamaa uutta arvo- ja moraalikasvatusta vastaan.
• Verotuksen ja byrokratian karsiminen: Tuloverojen ja yhteisöverojen keventäminen, pk-yrittäjyyden vapauttaminen sääntelyviidakosta sekä valtion paisuneen, tuottamattoman virkamieskoneiston raju leikkaaminen.
• Kansallinen identiteetti ja kulttuurin suojeleminen: Monikulttuurisuusideologian torjuminen, kansallisen historian, kielen ja perinteiden vaaliminen sekä vaatimus siitä, että tulijoiden on mukauduttava vallitsevaan kulttuuriin eikä toisinpäin.
• Vihreän sääntelyn ja ilmastopakotteiden purkaminen: Luonnonvarojen (öljy, kaasu, hiili, maaperä) vapaa hyödyntäminen talouskasvun takaamiseksi, hiilidioksidiverojen poistaminen ja markkinavetoinen energiapolitiikka ilman valtion tukemia pakkosiirtymiä.
• Laki, järjestys ja perustuslailliset vapaudet: Kovat rangaistukset rikollisuudesta, poliisin toimintavaltuuksien vahvistaminen katuturvallisuuden palauttamiseksi, sekä sananvapauden ja aseenkanto-oikeuden tinkimätön suojeleminen valtiovallan mielivaltaa vastaan.

Ei olekaan mikään maailman kahdeksas ihme, jos edes Suomen Yleisradion tai maan suurimman sanomalehden Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat, saati entinen teollisuus- tai maatyöläinen ja keskiluokkainen arjen pyörittäjä eivät käsitä, että kumpikaan vanhoista valtablokeista ei itse asiassa enää missään aja hänen asiaansa.
Ja jotta silkaksi soseeksi ylikypsynyt sekahedelmäsoppa olisi entistä maittavampaa, niin molemmat leirit, laita- ja äärioikeisto sekä -vasemmisto ovat hirttäytyneet omiin messiaisiinsa, joiden ilmeistä psykonarsistista arvaamattomuutta ja todellisuudesta irtaantumista ei uskalleta oman ryhmittymän sisällä kyseenalaistaa ilman tuoretta petturin leimaa. Jäljellä on vain toistensa mielipuolisuudesta elävä teatteri:

• 
  Valtajärjestelmän ja atlantistien ansa: Liberaali eliitti ja atlantistit nojaavat sokeasti Yhdysvaltojen tarjoamaan ydinsateenvarjoon ja kaksinaismoraaliseen ylivaltaan, mutta heidän suuri johtotähtensä Donald Trump saa orgastisen nautintonsa naaraiden sukuelinten rajoittamattomasta kopeloinnista, arvaamattomasta narsismista, kiristystä muistuttavasta kaupankäynnistä ja sääntöpohjaisen maailman silppuamisesta. Koska eliitti on ulkoistanut oman turvallisuutensa ja identiteettinsä Washingtonin armoille, se joutuu nielemään kaiken ja selittelemään mustan valkoiseksi, mikä antaa haastajille loputtoman määrän ammuksia tekopyhyyden osoittamiseksi.
• Haastajien ja kansallismielisten ansa: Vaihtoehtoiset liikkeet, laitaoikeisto ja -vasemmisto haluavat perustellusti purkaa Brysselin sanelua ja sotahysteriaa, mutta heidän vastapainonaan kummittelee Moskova ja psykopaatti Putin, joka vastavuoroisesti saa orgastisen tyydytyksensä alistamisesta ja tuhoamisesta – toteuttaa omaa vainoharhaista rottasotaansa, imperialistista ja veristä fantasiaansa. Koska haastajat eivät uskalla tai voi irtisanoutua Moskovan liepeiltä menettämättä "rauhanliikkeen" tai vaihtoehdon leimaansa, he antavat valtajärjestelmälle juuri sen ainoan aseen, jolla heidät voidaan mitätöidä: putinisti- ja maanpetosleiman.
  
  
  
• Lopputulos: Kumpikin puoli on kahlinnut itse itsensä, panttivankina omassa leirissään. Tavallinen kansalainen katsoo tätä peliä ja huomaa seisovansa kahden hullun välissä: toisella puolella on psykonarsisti Donald Trump, joka vaatii ase kädessä kuuliaisuutta Washingtonin kulloisellekin oikulle, ja toisella puolella Moskovan varjoissa häärää psykonarsisti Vladimir Putin, joka ase kädessä teeskentelee puolueetonta rauhaa. Kumpikaan osapuoli ei kykene itsekritiikkiin, joten molemmat tarjoavat vastapuolelleen jatkuvasti täydellisen lyömäaseen, jolla koko yhteiskunnallinen keskustelu lukitaan pelkäksi leimakirveiden heilutteluksi. 
  

Tässä teatterissa kukaan ei ole vapaa, kukaan ei ole järjissään, ja karusellissa pyörivä kansalainen on ainoa, joka maksaa tämän sirkusteatterin pääsylipun. Eikä kukaan itse asiassa enää tiedä, kenelle aplodit pitäisi antaa!