Idän suuri ja herkkä kulttuurikansa

Ratkaisua elinolosuhteidensa kurjistumiseen etsivien eurooppalaisten kansanjoukkojen joukkohulluus kiteytyy harhassa, jota näiden liikkeiden kannattajat syöttävät itselleen: teollisuustyöntekijät, rakennusmiehet, maanviljelijät, pienyrittäjät, hoitajat, virkamiehet, mieltään osoittavat ”viherpesurit” ja perheenäidit itselleen syöttävät.  Suostuisivatko vaikkapa Saksan ja Ranskan kotiäidit puna-armeijan raiskaamiksi?

Nykyinen länsimaisen identiteettipolitiikan, arvojen hajoamisen ja talouspaineen väsyttämä kotiäiti kuvittelee kaipaavansa vain "vanhaa kunnon kristillistä järjestystä", suojeltua kotilieden rauhaa ja miehistä selkärankaa. Hän näkee idän propagandassa perheen puolustajan ja uskoo, että paluu patriarkaaliseen kuriin takaa hänen lapsilleen turvallisen tulevaisuuden ilman sateenkaariliputusta tai woke-vouhotusta.

Tämän harhan kääntöpuoli on se kylmä historiallinen mekaanisuus, jota keittiön lieden ääreltä kotiäiti kieltäytyy katsomasta: Kun saksalainen äiti rukoilee Venäjän kaasuhanojen avaamista korvatakseen eliittinsä alas ajaman ydinvoiman, hän sulkee silmänsä Puna-armeijan etenemiseltä Puolan ja Saksan halki vuosina 1944–1945, jota leimasi massiivinen, sotahistorian mittakaavassa poikkeuksellisen laaja seksuaalinen väkivalta. Saksassa uhrien kokonaismääräksi arvioidaan historioitsijoiden tutkimuksissa noin 1,9–2 miljoonaa naista. Pelkästään Berliinissä arvioidaan raiskatun noin 100 000 naista, joista arviolta 10 000 kuoli vammoihinsa tai teki itsemurhan. 

Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa väkivalta oli vielä systemaattisempaa ja armottomampaa koston ja etnisen puhdistuksen leimatessa etenemistä. Puolassa tapahtuneet raiskaukset olivat pitkään täydellinen tabu. Vaikka Neuvostoliitto esiintyi virallisesti Puolan ”vapauttajana” saksalaismiehityksestä, sotilaat kohtelivat aluetta usein vallattuna vihollisalueena. Puolalaisten historioitsijoiden arkistotutkimusten perusteella puna-armeijan sotilaiden arvioidaan raiskanneen Puolassa vähintään 100 000 naista, joidenkin arvioiden mukaan huomattavasti enemmän. Uhreiksi joutuivat kaikenikäiset hyvin nuorista tytöistä aina vanhuksiin, mukaan lukien keskitysleireiltä ja pakkotyöstä vapautetut puolalaiset ja juutalaiset naiset sekä luostarien nunnat. Länsimaissa Puolan kohtalosta vaiettiin pitkään kahdesta syystä: toisen maailmansodan jälkeen läntiset liittolaiset (lännen eliitti) halusivat oikeuttaa liittolaisuutensa Stalinin kanssa, ja kylmän sodan alettua Puolan kommunistihallinto ja Moskova tekivät aiheesta ankarasti rangaistavan rikoksen. Jokainen, joka puhui puna-armeijan tekemistä raiskauksista, leimattiin "neuvostovastaiseksi provokaattoriksi" tai fasistiksi.

Kotiäitien ja ”vihervassareiden” marssiessa liehuvien lippujen alla Venäjän kumppanuutta kirkuvien kylttiensä kanssa kannattaisi vilkaista Venäjän ja sen edeltäjien "ystävällismielisen aggression" historiallista kaarta edes päällisin puolin:

1) Moskovan ruhtinaskunta ja kultainen orda: Erityisesti Ivan I Kalita ("Rahasäkki") 1300-luvulla – erottautui muista olemalla kaikkein nöyrin ja julmin kaanin tahdon toteuttaja. Moskova murskasi Tverin ja muiden kapinoivien venäläiskaupunkien vastarinnan mongolien puolesta.
2) Novgorodin hävitys (1570): Iivana Julman ja opritšninan suorittama teurastus, jossa tuhottiin Venäjän ainoa todellinen kauppatasavalta ja orastava kansalaisyhteiskunta. Kymmeniätuhansia heitettiin sidottuna Volhov-jokeen jään alle.
3) Isovihan, poltetun maan taktiikka ja siviiliväestön murtaminen Suomessa 1713–1721: Kyseessä oli kiinni saadun väestön silmittömän teurastuksen ohella myös massiivinen orjakauppa. Arviolta 20 000–30 000 suomalaista, pääosin lapsia ja nuoria naisia, siepattiin ja marssitettiin jalkaisin tai vietiin kaleereilla Pietarin orjamarkkinoille, orjatyöhön ja aina Kaukasukselle ja Persiaan saakka myytäväksi. Lasten leivinuuneissa paistaminen ja silpominen olivat sen arodoktriinin perusvälineitä, jolla vastarinta lanattiin ja väestö muutettiin pelkäksi kauppatavaraksi tai mätäneviksi ruumiiksi.

4) Tsaarin ajan Kaukasuksen kansojen karkotukset 1800-luvulla: (tšerkessit, abhaasit, abazat ja ubyhit). Venäläiset ”rangaistusosastot” polttivat järjestelmällisesti vuoristokylät (aulit), tuhosivat viljavarastot, hakkasivat metsät ja ajoivat satojatuhansia siviilejä talvipakkasissa kohti Mustanmeren rantaa. Kymmenet tuhannet hukkuivat Mustaan mereen merikelvottomien alusten upotessa, ja kymmenet tuhannet kuolivat rannoille nälkään ja kulkutauteihin ennen kuin yhtäkään laivaa saapui; aikalaiskuvauksissa Mustanmeren aallot huuhtoivat ruumiita rantaan kuukausien ajan

6)  Punainen terrori ja Tambovin kapinan kaasukäsittely (1918–1921): Tambovin talonpoikaiskapinan (1920–1921) kukistamisessa Tuhatševski käytti ensimmäisenä maailmassa kemiallisia aseita (kloori- ja myrkkykaasuja) omia siviilejä ja metsiin paenneita talonpoikia vastaan.

5) Kasakoiden hävittäminen (dekasakisointi) 1919 alkaen): Vastarintaa tehneet kasakat määrättiin teloitettaviksi, stanitsat poltettiin ja miesväestö ammuttiin. Katkeruus johti toisessa maailmansodassa kymmenientuhansien kasakoiden liittymiseen Saksan riveihin Neuvostoliittoa vastaan. Sodan päättyessä toukokuussa 1945 nämä joukot perheineen antautuivat Itävallan Lienzissä brittijoukoille. Jaltan sopimuksen nojalla länsiliittolaiset luovuttivat ja ”myivät” touko–kesäkuussa 1945 noin 50 000 kasakkaa ja heidän perheenjäsentään väkivalloin SMERŠille ja puna-armeijalle. Epätoivoiset ihmiset hukuttautuivat Drau-jokeen välttääkseen luovutuksen. Johtajat hirtettiin Moskovassa ja kymmenettuhannet naiset ja lapset karkotettiin suoraan Siperian ja Kazakstanin Gulag-leireille tuhoutumaan.

7) Ukrainan keinotekoinen nälänhätä 1932–1933 (Holodomor): Uhriluvut nousevat useista miljoonista aina kymmeneen miljoonaan. Moskova lähetti aseistetut GPU:n erikoisosastot sekä aktivistikomennuskunnat takavarikoimaan maasata kaiken syötäväksi kelpaavan. Muun muassa elokuussa 1932 säädettiin pahamaineinen ”viiden tähkän laki”, jonka nojalla kolhoosin pellolta nälkäänsä muutaman viljantähkän poimimisesta tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille tai suoraan ammuttavaksi paikan päällä.

8) Suureen terrorin ja Gulag-järjestelmän huippu 1937–1938. NKVD:n tilastojen mukaan pelkästään niskaan ampumalla murhattiin virallisesti 680 000–700 000 ihmistä – Butovossa, Karjalan Sandarmohissa ja Levashovassa jauhettiin ruumiita päivittäin, ja kahden vuoden terrorin kokonaisuhriksi arvioidaan 950 000–1,2 miljoonaa kuollutta.

9) Puolan operaatio ja Katyn (1937–1940): Osana Suurta terroria (NKVD-käsky 00485) ammuttiin niskaan yli 111 000 etnistä puolalaista pelkän kansallisuuden perusteella. Suora jatkumo tälle oli Katynin metsän ja muiden leirien 22 000 puolalaisen upseerin ja älymystön jäsenen teollinen teloitus keväällä 1940.

10) Stalinin ja Berijan suuriet karkotukset 1943–1944: Tšetšeenit, inguušit, karatšait, balkaarit ja kalmukit survottiin juniin ja pakkasen vuoksi evakuoimatta jääneet kylät (kuten Haibah) poltettiin navettoihin asukkaineen.

10) Tšetšenian sota (1994–1996 ja 1999–2009): Groznyi lanattiin YK:n mukaan maan päältä maailman tuhoutuneimmaksi kaupungiksi käyttämällä termobaarisia TOS-1-raketteja, rypälepommeja ja ballistisia Totška-U-ohjuksia suoraan synnytyssairaaloihin ja toreille. Maastossa toimi pahamaineinen zatšistka-doktriini eli "puhdistusoperaatiot", joissa kokonaiset kylät kuten Samashki ja Aldi saarrettiin, miehet ja pojat koottiin suodatusleireille kidutettavaksi ja teloitettavaksi, naiset raiskattiin ja omaisuus ryöstettiin kuorma-autoihin.

11) Syyrian kaupunkien lanauksen laboratorio (Aleppo 2015–2016): Venäjän ilmavoimien suorittama sairaaloiden, torien ja siviilialueiden järjestelmällinen pommittaminen tynnyri- ja rypälepommeilla, jota käytettiin suorana harjoituskenttänä ennen Ukrainan kaupunkien (Mariupol, Bahmut) tasaamista.

12) Nykypäivän Butšaan (2022): Kun puna-armeijan Kiovan salamavaltaus epäonnistui ja armeija jumiutui esikaupunkeihin, turhautuminen ja viha purettiin suoraan siviiliväestöön. Jablunska-kadun varret täytettiin teloitettujen siviilien ruumiilla, joiden kädet oli sidottu selän taakse valkoisella kankaalla ennen niskaan ampumista, naiset raiskattiin kellareissa lastensa nähden, ja vetäytyessään joukot miinoittivat pyykinkuivaustelineet, lelut ja ruumiit samalla kun varastetut pesukoneet, matot ja korut sullottiin panssarivaunujen kansille matkalla Valko-Venäjän postikonttoreihin. 

Äiti-Venäjän käyttäytymismallin runko on pysynyt muuttumattomana aina Tsingis-kaanin aroimperiumista ja Kultaisen ordan perinnöstä Iivana Julman, Pietari Suuren, Leninin ja Stalinin kautta Putiniin: reviirin laajentaminen – siviilien kollektiivinen rankaiseminen, kaupunkien tuhoaminen, sidottujen teloittaminen, järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta, lasten kaappaaminen ja alueen puhdistaminen omalle asutukselle. Tämä mekaaninen kaava muistuttaa ikävällä tavalla, että länsimainen valtaeliitti on ennenkin ”myynyt” kokonaisia ihmisryhmiä – naisia ja lapsia myöten – suoraan idän tuhoamiskoneistolle ja sen ”märkien töiden” (mokryje dela) toimeenpanijoille. Ennenkin niskoittelijat ohjattiin SMERŠin ja Gulagin lihamyllyyn poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ja omien etujen turvaamisen nimissä.

Eurooppalaisessa, merkeliläisessä ja vihervasemmistolaisessa itsepetoksessa kuvitellaan mantereen itälaidalla uinuvan vain jokin suuri ja herkkä kulttuurikansa, jonka aro-imperiaalinen luonto saadaan kesytettyä ”rakentamalla siltoja”, ostamalla halpaa putkikaasua ja teeskentelemällä yhteisiä arvoja.