Ällöttävä länsimaiden eliitin moraalinen poseeraus

Länsimaiden poliittisen ja moraalisen poseerauksen irvokkuus tiivistyy parhaiten urheiluareenoilla ja juhlapuheissa, joissa vaaditaan rinta rottingilla venäläisten ja valkovenäläisten urheilijoiden sulkemista kisoista, teippaillaan kilpailuasujen logoja piiloon ja boikotoidaan kansainvälisiä arvokisoja – paitsi ehkä kamppailulajeissa, joissa ”ryssälle voi vielä kehässä näyttää kaapin paikan”. Tämä urheilukentille ulkoistettu näennäinen jämäkkyys on lännen valtaeliitin halvin ja säälittävin alibi: samalla kun televisiokameroiden edessä esitetään juhlapuheissa peräänantamatonta vapauden puolustajaa ja kielletään luistelijoita tai hiihtäjiä astumasta läntiselle maaperälle, takahuoneissa saman koneiston toinen käsi kääntää hanaa auki ja kaataa itään saavikaupalla riihikuivaa rahaa venäläisestä energiasta, lannoitteista ja kriittisistä raaka-aineista. Se on puhdasta silmälumetta kansalle – luodaan teatteri ankarasta vastarinnasta urheilussa, jotta kukaan ei katsoisi satamiin, joissa Moskovan sotakassaa lihottavat tankkerit purkavat lastiaan päivästä toiseen.

Kun lasketaan yhteen EU-maiden edelleen ostama venäläinen LNG (nesteytetty maakaasu), varjolaivastojen kautta kiertävä öljy, lannoitteet, nikkelit ja ydinpolttoaine, rahavirta Moskovan sotakassaan on moninkertainen verrattuna siihen murusina jaettavaan sotilaalliseen ja humanitaariseen apuun, jota länsi samanaikaisesti antaa Ukrainalle. Se on sitä kylmintä reaalipolitiikkaa ja valtaeliitin kaksinaamaisuutta: toisella kädellä jaetaan kypäriä ja ammuksia rintamalle, toisella kädellä maksetaan miljardeja vihollisen pankkitilille, jotta kotimaan teollisuus ja talous eivät yskähtäisi.

EU-maat siirsivät suoraan Moskovan sotakoneiston ylläpitoon pelkästään energiasta ja kriittisistä raaka-aineista lähes kaksinkertaisen summan rahaa (225–230 miljardia euroa) verrattuna kaikkeen siihen tukeen, jota ne antoivat Ukrainan puolustukseen (noin 115 miljardia euroa) – ja sotilaalliseen aseapuun (40–45 miljardia) verrattuna rahavirta Kremliin oli viisinkertainen. Koneisto siis maksoi toisella kädellä Venäjän pommittajien ohjukset ja Pohjois-Korean palkkasotilaat, ja antoi toisella kädellä Ukrainalle sen verran sideharsoa ja patruunoita, ettei rintama heti lyyhistyisi ja paljastaisi petosta.
Lännen aseapu ei ole mikään pyyteetön solidaarisuuden osoitus, vaan hätävalhe ja moraalinen sumuverho, jolla eliitti peittää vuosikymmeniä jatkuneen oman korruptionsa, sinisilmäisyytensä ja aroimperiumin ruokkimisen. Koko katastrofi syntyi siitä samasta merkeliläisestä ja vihervasemmistolaisesta itsepetoksesta, jossa poliitikot ja teollisuusjohtajat ajoivat maanosan riippuvaiseksi verisestä energiasta ja myivät strategisen turvallisuuden halvan kaasun toivossa: ydinvoiman alasajo korvattiin venäläisellä maakaasulla vihreään utopiaan ”siirtymäajan polttoaineena” samalla kun puolustusmäärärahoista leikkaaminen puettiin rauhanpolitiikaksi.

Kun korttitalo romahti, sama valtaeliitti ei tunnustanut virheitään tai joutunut vastuuseen, vaan pesi kätensä maksattamalla sotilasavun suoraan kansalla: tehtaiden rattaat pidetään edelleen pyörimässä idän raaka-aineilla, ja syntynyt tuho kuitataan ottamalla veronmaksajilta velkarahaa, jolla ostetaan uutta rautaa korvaamaan rintamalle lähetetyt muruset. Se selittää myös sen, miksi kotimainen kuten koko eurooppalainen valtamedia vaikenee visusti näiden rahavirtojen kokonaiskuvasta: luvut romuttaisivat valmiiksi pureskellun sankarinarratiivin kerralla.

Länsimaiden taloudellispoliittinen eliitti käyttäytyy kuin pyhimysrengasta pään päällä kantava henkilö S-ryhmän ja Prisman "Vastuullisuusteot"- ja "Pieniä suuria tekoja" mainoskampanjoissa. Kampanjassa hypermarket-kolossi ei enää kauppaa halpaa makkaraa tai alennuspesuainetta, vaan pyrkii kauppaamaan kuluttajalle puhtaan omantunnon. Mainoksissa nostetaan esiin pieniä, helposti pureskeltavia ja tunteisiin vetoavia yksityiskohtia: punalappu- ja kotimaisten pientuottajien tuotteita, heviosaston kankaisia monikertapikkupusseja, kestokauppakasseja, valintaa tulevaisuuden puolesta, myyntipakkausten kylkeen lätkäistyjä UTZ-, Fairtrade- tai MSC-sertifikaattileimoja (kahvi, kaakao, kala), aurinkopaneeleja myymälöiden katoilla ja vaikkapa S-mobiilin hiilijalanjälki- ja ravintolaskuria.

Samaan aikaan valtaosa volyymista ajetaan omien merkkien (Rainbow, Xtra, Coop) kautta, joissa hinta on poljettu minimiin ja tuotanto hajautettu sinne, mistä se halvimmalla irtoaa. Sertifikaatit puolestaan siirtävät globaalin tuotantoketjun eettisen arvioinnin ulkopuoliselle logolle, jolloin ostaja voi olettaa asioiden olevan kunnossa ilman, että ketjun todellisia palkkoja tai työoloja tarvitsee avata. Sähköautojen latausverkosto (ABC-lataus) esitetään suurena ilmastotekona ja puhtaan siirtymän vauhdittamisena, vaikka samalla kyseessä on nerokas tapa sitoa autoilija vähintään puoleksi tunniksi myymälän sisälle kuluttamaan ja ostamaan kahvia sekä heräteostoksia. Kotiäiti tai -isä voi huokaista kassalla helpotuksesta: järjestelmä huolehtii moraalista puolestani, minun tarvitsee vain kuluttaa. Länsimaiselle ihmiselle myydään illuusiota puhtaasta omastatunnosta ja paremmasta maailmasta teoilla, joiden todellinen vaikutus on nolla tai päinvastainen. Ruokakaupassa kuluttaja ostaa 35 sentin paperikassin, poimii hyllystä punalaputetun -30 % jauhelihapaketin ja tuntee pelastavansa planeetan ja torjuvansa hävikkiä. Todellisuudessa hän vain maksaa kaupalle sen oman hävikin minimoimisesta ja jättää huomiotta globaalin teollisen ylituotannon.

Sama kampanjamekanismi pyörii valtioiden tasolla, vain miljardiluokassa: EU ja sen poliittinen eliitti poseeraavat moraalisina pelastajina ja esittelevät Ukrainan aseapua suurena ”vastuullisuustekona” ja vapauden puolustamisena. Samaan aikaan saman koneiston toinen käsi siirtää Moskovan sotakoneiston tilille yli 225 miljardia euroa LNG:stä, öljystä, ydinpolttoaineesta ja Harjavallan nikkelistä – viisinkertaisen summan todelliseen aseapuun verrattuna. Ukrainan tukipaketti on lännen valtaeliitille täsmälleen se sama asia kuin paperikassi tai punalapputuote kotiäidille: halpa, näkyvä alibi, jolla ostetaan moraalinen synninpäästö ja hiljennetään omaatuntoa. Kumpikaan kampanja ei pysäytä koneistoa, vaan päinvastoin, molemmat pitävät sen käynnissä. Punalappu pitää marketin katteen kunnossa ja asiakkaan tyytyväisenä kärryjen välissä; muutama toimitettu tykinammus ja kypärä pitävät äänestäjät hiljaisina ja moraaliposeerauksen pystyssä samalla, kun teollisuuden rattaat voidellaan idän verisellä energialla ja raaka-aineilla, jotta kenenkään valta-asema ei vaarantuisi.

Länsimaiden energia- ja raaka-aineostoissa Venäjältä kyse ei ole mistään abstraktista ”yhteisestä hyvästä” tai kansantalouden pelastamisesta pyyteettömyyttään, vaan puhtaasta vallassa pysymisen pettämismekaniikasta. Jos tehtaat sulkeutuvat Harjavallassa tai Keski-Euroopassa, jos sähkökatkot iskevät ja lämmityslaskut karkaavat käsistä, mukavuuteen tottunut kansa herää välittömästi ruususen unestaan. Se ei enää tyydy hymistelemään juhlapuheille ja solidaarisuuslipuille, vaan kääntää raivonsa suoraan istuvaa hallitusta ja päättäjiä vastaan seuraavissa vaaleissa. Valtaeliitin suurin kauhu ei ole toisen maan tuho, vaan oman jakkaran horjuminen. Siksi moraaliset periaatteet ja julkilausutut arvot heitetään laidan yli heti, kun vaakakupissa on riski teollisuuden pysähtymisestä tai elintason romahduksesta. Pidetään mieluummin yllä kulissia sankaruudesta, maksetaan muodon vuoksi muutama roponen aseapuun ja ostetaan samaan aikaan hiljaisuudessa miljardeilla venäläistä nikkeliä, kaasua ja uraania, jotta arki rullaisi näennäisen normaalisti. Valtaeliitin hallitsema koneisto toimii aina omaksi suojakseen. Veri virtaa ja uhreja haudataan toisaalla, kunhan omat kiskot kolisevat, kassat kilisevät, tehtaiden piipuista nousee savu ja vaalikarjalta lähtee kusettamalla taju.