Suuri sähkökusetus: Poliitikot ja virkamiehet pörssikeinottelun takuumiehinä

Mistä apu, kun hätä on suurin?

Koko EU:n sähkömarkkina toimii rajahinnoittelun eli pay-as-clear-periaatteen varassa: kallein verkkoon huudettu tuotantomuoto määrää hinnan kaikille. Euroopassa tätä kokonaisuutta pyörittää EU-tasolla lakisääteisesti yhteen kytketty järjestelmä (SDAC eli Single Day-Ahead Coupling), jossa Nord Pool on vain yksi alueellinen pörssioperaattori muiden rinnalla (kuten Keski-Euroopan EPEX SPOT). Kaikkien näiden pörssien taustalla pyörii yksi ja sama yhteiseurooppalainen laskenta-algoritmi nimeltä Euphemia. Tämä Euphemia-algoritmi laskee rajahinnoittelun koko mantereelle täsmälleen samalla kaavalla:

·       Jokaisella hinta-alueella halvimmat tuotantomuodot (aurinko, tuuli, ydin- ja vesivoima) otetaan huutokaupassa sisään ensin lähes nollakustannuksilla tai parilla sentillä.

·         Mutta hinnan määrää joka ikinen tunti tai varttitunti viimeinen verkkoon hyväksytty laitos, joka tarvitaan kattamaan kulutus. Ja viimeinen laitos on aina ja järjestelmällisesti se kaikkein kallein, se joka asettaa pörssihinnan. Ei ole sattumaa, vaan koko huutokauppajärjestelmän perusrakenne, jota kutsutaan taloustieteessä nimellä merit order (ansiojärjestys)

·   Jonon keulilla ovat tuuli- ja aurinkovoima, joiden muuttuvat polttoainekustannukset ovat käytännössä nolla euroa. Seuraavana tulevat ydinvoima ja suuri vesivoima, joiden ajaminen maksaa vain muutamia senttejä kilowattitunnilta. Sitten tulevat biomassaa tai turvetta polttavat lämpövoimalat. Ja jonon vihoviimeisenä hännänhuippuna ovat vanhat fossiiliset lauhdelaitokset, kaasukombivoimalat tai öljypolttimet.

-          Keski-Euroopassa kallein laitos on tyypillisesti maakaasu- tai hiilivoimala, johon on lisätty vielä EU:n päästöoikeuden hinta päälle. Suomessa tuon kalleimman viimeisen laitoksen roolin ottavat:

-          Kaasuturbiinit ja varavoimalaitokset: Pääosin kevyellä polttoöljyllä tai maakaasulla toimivat laitokset, joita pidetään valmiudessa vain pahimpia piikkejä varten. Niiden käynnistäminen, polttoaine ja korkeat päästöoikeusmaksut tekevät sähkön tuotantokustannuksesta moninkertaisen.

-     Kivihiili- ja turvelauhteen jäänteet tai teollisuuden varakattilat: Ne harvat fossiiliset laitokset, joita ei ole vielä ehditty purkaa, mutta joiden ajaminen vaatii kalliita EU-päästöoikeuksia, ja joiden omistajat hinnoittelevat riskinsä tappiin.

-   Tuontisähkö siirtoyhteyksien äärirajoilla: Jos oma tuotanto ei riitä ja sähköä joudutaan imemään Ruotsista tai Virosta siirtokaapeleiden maksimiteholla, kaapelien pullonkaulat ja naapurimaiden kalleimmat laitokset nostavat Suomen hinta-alueen hinnan suoraan kattoon.

-      Koko kuvion irvokkuus Suomen kohdalla tiivistyy tähän: Suomi tuottaa valtaosan sähköstään huippuhalvalla ja päästöttömästi – Olkiluodon ja Loviisan ydinvoimalla sekä vesivoimalla, joiden todellinen tuotantokustannus on vain 2–4 senttiä kilowattitunnilta. Suomessa tilanne on huomattavasti räikeämpi kuin Keski-Euroopassa, koska täällä halpa perusvoima ja kallein huippuvoima ovat äärimmäisen kaukana toisistaan, sillä heti kun pakkanen kiristyy ja tuulivoima hyytyy nollaan, tarvitaan viimeinen 100 tai 200 megawattia jostain öljypolttimesta tai kalliista varalaitoksesta, jonka omistaja huutaa pörssiin vaikkapa 50, 100 tai 200 senttiä kilowattitunnilta, tuo kallein öljypoltin muuttuu Suomen sähköverkon ”sahramiksi”. Kaikki se Olkiluodon ja Iijoen parin sentin sähkö myydään silloin kansalaisille ja teollisuudelle tuon vihoviimeisen öljypolttimen sahramihinnalla.

Nord Pool ei siis ole mikään suomalaisten virkamiesten oma pieni keksintö, vaan EU-komission, unionin sähkömarkkinadirektiivien ja ACER-viraston (EU:n energia-alan sääntelyviranomaisen) sementoima mantereenlaajuinen laki.

Sähköpörssin rajahinnoittelu (marginal pricing tai pay-as-cleared) on keinottelijan poliitikkojen suojeluksessa tekemä rakenteellinen ryöstö ilman näkyvää asetta, sillä järjestelmä mahdollistaa niin sanotun ylihinnoittelun. Teoreettisesti ja viranomaistasolla puhutaan ylevästi kahdesta pääasiallisesta suojamekanismista, mutta kumpikin on käytännössä vain porsaanreikä tai vitsi:

1.   Tekninen hintakatto (Maximum Clearing Price): Nord Poolissa ja EU:n sisämarkkinoilla on asetettu sähkölle muodollinen yläraja, joka oli aiemmin 3 000 €/MWh (eli 300 snt/kWh) ja jota on sittemmin nostettu jopa 4 000 ja 5 000 euron tasoille. Säännön irvokkuus piilee siinä, että jos hintakatto saavutetaan, sääntö velvoittaa nostamaan kattoa entisestään tulevaisuudessa, jotta "markkinasignaali ei vääristyisi". Se ei siis toimi kuluttajan suojana, vaan keinottelijan tikkaina.

2.   Markkinavalvonta (Fifa, Energiavirasto, ACER): Viranomaiset valvovat REMIT-asetuksen nojalla, ettei kukaan tee laitonta markkinamanipulaatiota eli pidätä keinotekoisesti kapasiteettia nostaakseen hintaa. Mutta kun koko järjestelmän laillinen sääntö on se, että saat huutaa marginaaliin mitä haluat ja kaikki saavat saman hinnan, laillisen huudon ja keinottelun raja on pelkkää silmänlumetta.

Voiko tällaisessa himmelissä yleensäkään puhua "ylikorkeasta hinnasta"? Uusliberaalin markkinateorian mukaan vastaus on kylmä: ei voi. Teorian mukaan ei ole olemassa "liian korkeaa hintaa", vaan hinta on vain "puhdas informaatiosignaali niukkuudesta", jonka tehtävä on tuhota kulutusta (demand destruction) eli pakottaa köyhät sammuttamaan lämmitys ja teollisuus ajamaan tehtaat alas.

Mutta todellisessa maailmassa, jossa ihmiset elävät pakkasessa ja tarvitsevat sähköä hengissä pysymiseen, termi on taloudellista väkivaltaa. Kun tuotantokustannuksiltaan 2 sentin vesivoimasta laskutetaan 50–200 senttiä vain siksi, että pörssisääntö sallii kalleimman polttimen hinnoitella koko maan virran, kyse ei ole mistään markkinasta vaan monopoliin verrattavasta pakkoverotuksesta.

Koko tämän ryöstömekanismin takana on Euroopan unioni, ja se on luotu nimenomaan poliittisilla päätöksillä. Väite siitä, etteivät poliitikot voisi tehdä asialle mitään, on valheellista vastuunpakoilua: he itse loivat nämä säännöt, ja heillä olisi valta ne myös purkaa. Mallin arkkitehtuuri rakennettiin Brysselissä niin sanotuissa sähkömarkkinadirektiiveissä (alkaen 1990-luvun lopulta ja huipentuen 2019 hyväksyttyyn EU:n puhtaan energian pakettiin, Clean Energy Package). Koko EU:n yhteisen sähkömarkkinan (ja Nord Poolin) säännöt vahvistettiin sitoviksi EU-komission, jäsenmaiden hallitusten ja europarlamentaarikkojen yhteisellä siunauksella.

 Miksi poliitikot ja virkamiehet loivat tällaisen himmelin?

Alkuperäinen neoliberaali teoria: 1990-luvun markkinauskovaisten keskuudessa laskettiin, että kun valtioiden monopolit puretaan ja sähköstä tehdään pörssihyödyke, kilpailu ajaa hinnat alas. Teorian mukaan rajahinnoittelun (marginal pricing) piti kannustaa investoimaan aina halvempaan tuotantoon, koska se tuottaa hyvän katteen.

Järjestelmän perversio vihreässä siirtymässä: Teoria toimi jollain tavalla silloin, kun järjestelmässä oli yllin kyllin vakaata perusvoimaa. Kun samat poliitikot alkoivat ajaa alas hiili- ja ydinvoimaloita ja tukea sääriippuvaista tuulta ja aurinkoa, järjestelmästä tehtiin tahallaan äärimmäisen herkkä. Nyt kallis kaasu- tai öljymoottori pärähtää käyntiin jatkuvasti, ja rajahinnoittelusta tuli automaattinen rahansiirtokone kansalaisilta energiayhtiöille.

 Mitä poliitikot voisivat tehdä, jos tahtoa todella olisi?

• Siirtyminen "pay-as-bid" -malliin: Jokaiselle tuottajalle maksettaisiin vain se hinta, jonka he itse tarjoavat pörssiin omakustannuksensa ja kohtuullisen voiton perusteella. Esimerkiksi Jos sähköä myytäisiin kunkin tuotantomuodon todellisten kustannusten ja terveen katteen mukaan (pay-as-bid tai kustannusvastaava hinta) eikä sahramimallilla, eri tuotantotapojen kilowattituntihinnat asettuisivat karkeasti tällaisiin haarukoihin. Esimerkiksi:
• Aurinkovoima (n. 1–4 snt/kWh): Polttoainetta ei tarvita lainkaan, ja huoltotarve on vähäinen. Kun laitteisto on pystyssä, auringon paistaessa jokainen tuotettu kilowattitunti syntyy käytännössä ilmaiseksi, ja pääoman kuoletuksenkin jälkeen kulut jäävät 1–3 sentin tuntumaan.
• Tuulivoima (n. 2–5 snt/kWh): Tuulen puhaltaessa polttoainekustannus on tasan nolla euroa. Uusien teollisten maatuulipuistojen kokonaiskustannus investointeineen ja huoltoineen asettuu useimmiten 2,5–4 sentin tasolle kilowattitunnilta. Kun propelli pyörii, se tuottaa verkkoon massiivisen määrän erittäin halpaa energiaa.

• Ydinvoima (n. 3–5 snt/kWh): Ydinvoimalan uraanipolttoaine muodostaa vain pienen murto-osan käyttökuluista, jolloin laitoksen ajaminen täydellä teholla maksaa noin 1–2 senttiä kilowattitunnilta. Kun mukaan lasketaan massiiviset rakennuskulut, rahoituskulut ja loppusijoitusrahastot, tuotannon todellinen omakustannushinta asettuu Loviisan ja Olkiluodon kaltaisilla laitoksilla vakaasti 3–5 sentin haarukkaan. Se takaa kellon ympäri tasaisen ja ennustettavan perusvoiman ilman sääriippuvuutta.
• Kaasuvoimalat (n. 15–40+ snt/kWh): Toimivat fossiilisella polttoaineella, jonka markkinahinta heittelee rajusti ja johon isketään päälle EU:n päästöoikeuden hinta. Tehokas peruslaitos tuottaa sähköä noin 10–18 sentillä, mutta pakkashuippuihin käynnistettävä avoimen kierron kaasuturbiini polttaa kaasua tai kevyttä polttoöljyä heikolla hyötysuhteella, jolloin hinta kohoaa 25–40 senttiin – ja pahassa markkinaniukkuudessa vielä huomattavasti korkeammaksi.

Kun koko paketti asetetaan rinnakkain, Sahramipörssin huijaus tiivistyy luvuiksi: 95 prosenttia sähköstä syntyy 1–5 sentin hinnalla auringosta, tuulesta ja ydinvoimasta, mutta jos se viimeinen viisi prosenttia vaatii 35 sentin kaasu- tai öljypolttimen, jokainen parin sentin tuulivoimala ja Olkiluodon reaktori saa saman 35 sentin hinnan. Tuottajat keräävät 30 senttiä ilmaista windfall-voittoa kilowattitunnilta, ja kuluttaja kuolee sähkölaskun äärelle.

• Iberian poikkeus (Espanja ja Portugali): Espanja ja Portugali osoittivat vuonna 2022, että asialle voi tehdä jotain: ne eivät suostuneet katsomaan vierestä kansalaistensa ryöstöä kesän ilmastointipiikeissä, vaan neuvottelivat itselleen poikkeusluvan (kesäkuu 2022 – joulukuu 2023) EU-säännöistä ja asettivat keinotekoisen hintakaton kaasuvoimaloiden käyttämälle kaasulle pudottaen kuluttajahinnat murto-osaan muun Euroopan tasosta. Pohjolassa samaa ei vaadittu yksinkertaisesti poliittisen tahdon puutteen ja virkamieskuuliaisuuden takia.
• Suomi ja Ruotsi ovat sähkömarkkinoiden ”energiasaari” tismalleen samalla logiikalla: meillä on massiivisesti omaa halpaa ydin-, vesi- ja tuulivoimaa, mutta arktisessa talvessa sähkö on kirjaimellisesti hengissä pysymisen edellytys, ei mukavuustuote. Suomalaiset poliitikot mieluummin esittivät EU:n mallioppilasta ja suojelivat valtionyhtiöiden jättiosinkoja kuin oman maansa kansalaisia: raha oli kansanedustajille tärkeämpää kuin ihmisten terveys, eikä arktista poikkeusta edes uskallettu vaatia kansalaisten henkirievun turvaamiseksi.

• Sähkön irrottaminen keinottelupörssistä: Valtiot voisivat palata vanhaan malliin, jossa perusvoima taataan omakustannushintaan ja sähköä käsitellään kriittisenä elinehtona ja infrastruktuurina – samalla tavalla kuin puhdasta hanavettä tai tieverkkoa – eikä keinottelukohteena. 

• Ennen kaikkea ja mikä oleellisinta: Kuluttajille myytävä sähkö laskettaisiin pörssihintojen keskiarvosta eikä kaikkein kalleimman huudon mukaan, kuten nyt. Tämä poistaisi keinottelijoiden satumaisen ylisuuret voitot silmänräpäyksessä.

Poliitikot eivät kuitenkaan koske järjestelmään, koska valtionyhtiöt (kuten Suomessa Fortum ja kunnalliset energiayhtiöt) tekevät näillä piikeillä jättivoittoja ja tilittävät niistä verotuloja ja osinkoja valtion pohjattomaan kassaan. Poliitikoille on helpompaa levitellä käsiään, syyttää ”Euroopan yhteisiä sääntöjä ja markkinavoimia” ja lavastaa vaalien alla vappusatasen kaltainen sähkötukialmujen farssi, kuin laittaa kuriin se laillistettu ryöstöhinnoin toimiva kartelli, jonka he ovat itse kabineteissaan luoneet.

Poliitikkojen pienituloisille luodun Kelan tuen ehdot olivat silkkaa ivaa: tuki koski vain puhdasta sähköenergiaa ilman siirtomaksuja, ja se vaati peräti 400 euron kuukausittaisen omavastuun ennen kuin valtio korvasi 60 prosenttia sen ylittävästä osasta – enintään 660 euroon kuussa rajattuna.

Mistä paikalle uisi se delfiinilauma, joka suojelsi kansalasia valkohaiden kaltasilta poliitikoilta?

Ei luulisi olevan liikaa vaadittu, että kansalaisten etuja valvovat edustajat loisivat sähköpörssin, jossa sähkö – oli se sitten pohjoismaista vesivoimaa, Ranskan ydinvoimaa, aurinko- tai tuulivoimaa – myydään tasan samaan kaikkien eri sähköntuotantomuotojen kulloiseen keskihintaan!