Lasten pahoinpitelystä ei ole syytä puhua

Vanhempiensa pahoinpitelemä nelikko

A-studion lähetyksessä ”Miten seksuaalirikoksiin puututaan?” 17.1.2019 oli paikalla neljä vanhempiensa pahoinpitelemää, aikuisikään kasvanutta, kansanedustajina (pahoinpideltyjen edustajina) toimivaa naista, Leena Meri (ps.), Krista Mikkonen (vihr.), Sanna Marin (sd.) ja Katri Kulmuni (kesk).

Se, että kyseiset naisedustajat ovat lapsuudessa joutuneet vanhempiensa henkisesti pahoinpitelemiksi (tosin he pitävät pahoinpitelyä rakkautena psykologisten puolustusmekanismiensa vuoksi, niinhän pohjois-korealaisetkin pitävät), tulee ilmi ensinnäkin ulkoisen habituksen ohella jo siitä, että he ovat valinneet elämäntehtäväkseen sen, miten vanhemmat ovat heitä kohdelleet: kontrolloimilla, kyttäämällä ja näennäisellä epäitsekkäällä uhrautumisella (Kulmuni: ollaan esimerkki kansalaisille retoriikassa; Mikkonen: meidän poliitikkojen vastuu on, että me puututaan siihen). Toiseksi he kaikki haluavat puuttua seksuaalirikoksiin ensinnäkin etupäässä rangaistuksia koventamalla ja käytäntöjä eli valvontaa kiristämällä (kontrolloivan eli kyttäävän sekä rankaisemiseen nojaavan kasvatuksen seurausta, sillä jos heitä ei olisi kasvatettu rankaisemalla, hekään eivät rankaisi - koirakaan ei purisi, jos sitä ei olisi hakattu), vaikka tiedetään yleisesti, että rangaistusten kovuus ei ole mikään este intohimorikoksille. Kolmantena, heidän pahoinpitelyistään kielivänä seikkana esille tulee se, että he kaikki haluavat psykologisilla puolustusmekanismeillaan torjua ikävät lapsuuden muistot: kaltoinkohtelun - pahoinpitelykokemukset. Niinpä kukaan heistä ei ota keskustelussa esille seksuaalirikollisuuden perimmäistä syytä, varhaislapsuudessa tapahtuneita pahoinpitelyjä, vaan siirtävät keskustelun itsensä kannalta turvallisimmille vesille, Krista Mikkonen tiivisti nelikon pakotiet näin:  

Poliisi pamputtaa netissä

Konkreettisesti nettipolisitoimintaa on nyt lisätty, meidän pitää kouluissa, kuntien nuorisotoimissa, lastensuojelun olla aktiivisempi, järjestöt on tehnyt hyvin paljon hyvin pitkään hyvää työtä, heidän työtä pitää tukea ja huolehtia, että siellä on niitä turvallisia paikkoja, mihin ilmoittaa, jos tuntuu, että lapsi kohtaa siellä jotain epäilyttävää ja sitten koulutusta ihan meille vanhemmille myös ja jos tuntuu ja sitten myös ammattilaisille, että tiedetään mikä se nettimaailma on

Rakas Internet!

Kukaan ei osannut kertoa mitään järkevää miten seksuaalirikoksiin puututaan ennalta, siis ennaltaehkäistään. Nettimaailmasta tehtiin ohjelmassa hiljaisella yksimielisyydellä pahan ruumiillistuma, pedofiili (sehän, netti riehui jo aiemmin Jokelassa, Kauhajoella ja Myyrmannissa, eivätkä poliitikot tai poliisi ole vieläkään saaneet sitä kiinni). Kaikki naikkoset keskittyivät kuin teeriurokset soitimella, pulisten kuorossa (kanojenhan pitäisi vain kotkottaa), erilaisiin ehkäisytoimenpiteisiin kyttäämisen, ”keskustelun” sekä seurausten laastaroinnin ja rikollisten ”pakkosteriloinnin” kaltaisen käsittelyn avulla. Kukaan ei ottanut esille puolikkaalla sanallakaan lapsen varhaisten elinvuosien maailmaa, josta lapsi joutuu liian usein kamppailemaan ”tervejärkiseksi” ilman vanhempiensa auttavaa kättä henkisen ja jopa ruumiillisen pahoinpitelyn saattelemana. Nelikon mainostama poliittinen vastuu, (lapsille toivotaan turvallisia pakopaikkoja [Mikkonen, Kulmuni] ei turvallista kotia) jääkin tyhjiksi korulauseeksi, sillä viimeisin maamme valtakunnallinen lapsiuhritutkimus (Poliisiammattikorkeakoulun raportti 110, 2013, kuvio 2) kertoo, että peräti 29 % alle 14-vuotiasta lapsista on joutunut kodin ulkopuolella heidän ikätoveriensa heihin kohdistaman väkivaltarikoksen (väkivallan tai omaisuusrikoksen) uhriksi, kuten esimerkiksi uhkaus, varkaus, vahingonteko, pahoinpitely tai pahoinpitelyn yritys sekä eriasteinen fyysinen ja psyykkinen (koulu)kiusaaminen.

Ja pidot sen kun vain paranevat, kun siirrytään ulkomaailmasta lasten omien kotien ”turvallisten” seinien sisäpuolelle, vaikka lapsiuhritutkimus ei pidäkään lasten omien vanhempien lapsiinsa kohdistamaa väkivaltaa lainkaan väkivaltarikoksena. Eikä se muuta asiaa, että väkivallassa ei olisi "tarkoituksellinen" halu satuttaa tai tehdä pahaa lapselle, tee syyntakeettomaksi, sillä vanhemmilla on kuitenkin tarkoitus "opettaa", kasvattaa lasta tavalla, jonka he kuitenkin vähintään alitajuisesti tietävät väkivallaksi, jopa rangaistavaksi väkivallaksi. Esimerkiksi tyrkkiminen, töniminen, ravistelu, riepottelu, tukistaminen, läpsiminen, läimäyttely, lyöminen, potkiminen, nyrkillä ja esineellä lyöminen, piiskaaminen, sekä selkäsauna eivät ole lapsiuhritutkimuksen mukaan pahoinpitelyä, vaan ainoastaan, joko henkistä tai ruumiillista väkivaltaa, kuten esimerkiksi myös haukkuminen, mitätöinti, esineiden heittely, uhkailu, kiroilu sekä mykkäkoulu. Siis väkivalta ei ole poliisin mukaan aina pahoinpitelyä, vaan hyvänä pitämistä - kasvattamista!

Joka kodin perustarvike: Henkinen pahoinpitely,
joka otetaan käyttöön usein jo kehdossa

Kaiken kukkuraksi lapsiuhritutkimus ei laske huutamista, rähjäämistä, syyttelyä, loukkaamista, pelottelua, kyykyttämistä, kyttäystä, kiristystä ja naistenlehtien äideille kasvatusohjeeksi yleisesti suosittelema eristämistä (toiseen huoneeseen sulkemista), saati verbaalista pahoinpitelyä lainkaan edes lieväksi henkiseksi väkivallaksi. Näistä tutkimuksesta poisjätetyistä, nykysuomessa erittäin suosituista henkisen väkivallan muodoista huolimatta suomalaislapsista on tutkimuksen mukaan 42 % tai jopa 64 % joutunut isänsä tai äitinsä henkisen tai ruumiillisen väkivallan kohteeksi (tutkimuksen kuvio 7) usein tai joskus. Henkistä väkivaltaa on tutkimuksen mukaan lapsista ennen 14-vuoden ikää kokenut 42 %, lievää väkivaltaa 20 % ja vakavaa väkivaltaa 2 %.  Ja syy siihen miksi tutkimus ei kerro väkivallan kohteeksi joutuneiden tarkkaa kokonaislukumäärää, johtuu kysymyspatterin kysymyskohtien ryhmittelystä. Sama lapsi on saattanut esimerkiksi vastata kokeneensa sekä henkiseksi että lieväksi fyysiseksi väkivallaksi luokiteltavia tekoja, joten prosenttiosuuksia eri väkivallan tyypeistä ei voi viivasuoraan laskea yhteen (Seuraava lapsiuhritutkimus tehneet samat virheet). Näistä luvuista numeerisesti on muuten maamme lehdistö ja poliitikot vaienneet vuosia kiitettävästi!

Kun Suomessa elää kaikkiaan noin 890 000 alle 14-vuotiasta lasta, niin prosenttiluku 64 tarkoittaa selkokielellä numeerisesti ilmaistuna, että elämänsä ensimmäisten 14 elinvuoden aikana maamme lapsista jopa noin 570 000 (viisisataaseitsemänkymmentätuhatta) lasta on vanhempien toimesta pahoinpidelty fyysisesti tai haavoitettu psyykkisesti! Ja jos vanhempiensa haavoittamien lasten lukumäärään lisätään ensinnäkin vaikkapa huutamisen, mitätöinnin ja kiristämisen (et pelaa, ellet), sekä verbaalisen pahoinpitelyn (idiootti, tyhmä) kohteeksi joutuneet lapset, saamme vanhempien pahoinpitelemien alle 14-vuotiaiden lasten määräksi helposti lähes 90 % maamme kaikista lapsista.

Voi helvetti, et kai vaan erehtynyt panemaan sitä?
Nyt sitten olette kaikki ansainneet perisynnin! 

Ja jos koko lapsiin kohdistuva vanhempien edellä luetellut henkisen ja ruumiillisen väkivallan muodot kuorrutetaan tunnekylmyydellä, välinpitämättömyydellä eli henkisellä heitteillejätöllä, laiminlyönneillä, jalkapantaa muistuttavalla ylenpalttisella holhoamisella ja/tai lapselle rajoja määrittelemättömällä tai ylineuvottelevalla kasvatuksella, niin pahoinpideltyjen lasten määrä on varmasti reilusti yli 90 %.

Ja silti vanhempiensa "ei tarkoituksellisesti" kasvatuksen nimissä pahoinpitelemien lasten listalta puuttuvat yhä "henkisen pedofilian uhrit" eli lapset, joiden luonnollinen seksuaalisuus on tukahdutettu häpeällä ja pelolla sekä mielikuvilla seksuaalisuuden likaisuudesta. Ja vaikka poliisiammattikorkeakoulun lapsiuhritutkimus on itseilmoitukseen perustuva kyselytutkimus, niin silti osa kyselyyn vastaajista vielä vaikenee kokemastaan muun muassa tuntemansa häpeän tai mieltä kalvavan pelon vuoksi.

Oheinen lasten pahoinpitelyn prosentteina kertova diagrammi on lapsiuhritutkimusraportin kuvan 4 mukainen, mutta kaavion oikeaan reunaan on laitimmaiseksi lisätty kyseisen tutkimuksen kokonaan poisjättämä lapsiin kohdistettu väkivalta (palkit: "Väkivalta, jota yhteiskunnassa ei yleisesti lasketa väkivallaksi"). Oikean laidan palkit siis kuvaavat vanhempien alle 14-vuotiaisiin lapsiin kohdistamaa väkivaltaa, jota yhteiskuntamme viranomaiset eivät halua edes käsitellä väkivaltana ja siksi tuo tieto oli ilmeisesti alun perinkin poisjätetty tutkittavasta aineistosta, vaikka esimerkiksi huutamisen on todettu jättävän lapseen jopa syvemmän "muistijäljen" kuin lyömisen. Ja yleisimmästä väkivallan esiintymistä kuvaavasta, oikealle lisätyistä pylväistä, puuttuvat kaiken hyvän lisäksi vielä sellaiset vanhempien lapsiinsa kohdistamat väkivallan muodot kuten tunnekylmyys, välinpitämättömyys, henkinen heitteillejättö, laiminlyönti, ylenpalttinen holhous ja rajoja määrittelemätön tai ylineuvotteleva kasvatustyyli sekä kaikki "henkisen pedofilian" uhrit.

Pylväsdiagrammin lähes 90 % lähestyvä luku onkin siis vain alakanttiin tehty hyvin, hyvin varovainen ARVIO maassamme vanhempien toimesta pahoinpidellyistä lapsista, sillä ei kai kukaan tosissaan kuvittele, että lapsen haukkuminen, nälviminen tai uhkailu olisi vanhempien keskuudessa kovinkaan paljon yleisempää, kuin huutaminen, kyttäys tai kiristys ‒ päinvastoin, se on ainakin yhtä yleistä, ellei vielä yleisempää! Ja on muistettava, että lapsiuhritutkimuksessa näkyy vain lasten itsensä muistama väkivalta, ei varhaislapsuudessa tai sikiöaikana tapahtunut väkivalta. Esimerkiksi äidin raskausaikana harjoittama kemiallinen väkivalta, joka on saattanut aiheuttaa yhdessä lapseen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana kohdistuneen väkivallan kera vakavia, jopa pysyviä aivovaurioita.
Lapsen pahoinpitelyn aiheuttamista henkisistä ja aivovaurioista löytyy dataa suomen kielellä esimerkiksi kirjasta Sue Gerhardt, Rakkaus rattkaisee, varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle, Edita, 2008. 

Eeva Aronen

Riinakerttu Kaltiala-Heino 

Poliisiammattikorkeakoulun tekemän Lapsiuhritutkimuksen mukaan, jos ikätoveri lyö lapsesi silmän mustaksi, se on pahoinpitelyrikos, mutta jos vanhempana teet saman, et syyllisty pahoinpitelyrikokseen, ainoastaan väkivaltaan, johon useimpien mielenterveyden ammattilaisten mukaan ei saa hienotunteisuussyistä puuttua, koska se syyllistää vanhempia, eivätkä vanhemmat kaipaa syyllistämistä! Muun muassa TAYS:n nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riinakerttu Kaltiala-Heino (AL 28.10.2018), Helsingin yliopiston lastenpsykiatrian professori Eeva Aronen (HS 27.4.2016) sekä professori Essi Viding (HS 13.7.2018), ovat sitä mieltä, että vanhempia ei saisi syyllistää! Heidän tarkoitushan ei ole ollut satuttaa tai tehdä pahaa! Kaltiala-Heino:

"Rikkonaisista perhesuhteista Kaltiala-Heino kokee, ettei siitä ole suotavaa puhua, koska se syyllistää aikuisia".

Jos mielenterveyden ammattilaiset eivät kielläkään lasten pahoinpitelyä, niin ainakaan he eivät halua, että vanhempien "harrastamasta" lasten pahoinpitelystä puhutaan, ilmeisesti omien väkivaltaa sisältävien lapsuudenkokemuksiensa vuoksi.

Ei ollut tarkoitus!

Mitä tapahtuu jos rattijuoppo ajaa lapsen päälle niin, että tämä vammautuu loppuiäksi? Kaipaako rattijuoppo syyllistämistä? Tai ylipäätään syyttämistä? Millä nimellä tapahtumaa pitäisi oikein kutsua? Epäsuotuisaksi reaktioksi, aikuisiän häiriöksi, vaikeudeksi sietää riippuvuutta, tunteiden purkamiseksi, alkoholin ohjaamaksi tapaukseksi, sietokyvyn murtumiseksi, ylivoimaisiksi tunteiksi, tunneperäisen tuen puutteeksi, läsnäolon tyyliksi? Ehkäpä käyttäytymisen epäonnistuneeksi sopeuttamiseksi sosiaalisiin sääntöihin tai vuorovaikutus tilanteeksi ohjaajan ja auton välillä, jopa olosuhteiden ainutkertaiseksi monimutkaisuudeksi? Vai pitääkö rattijuoppo laskea kuin koiraveräjästä?  Rattijuoppojahan maamme oikeuslaitos yleensä vain silittelee, eiväthän he tahallaan törttöile, sillä eiväthän rattijuopot törttöile koskaan tahallaan? Aivan samoin lapsensa pahoinpidelleet vanhemmat ansaitsevat ilmeisesti erityiskohtelun mielenterveyden ammattilaisilta: kakkukahvit! Eiväthän vanhemmat kurita lapsiaan tahallisesti, vaan tarkoituksella, koska he kasvattavat lastaan. Kodin Kuvalehdessä (29.1.2015) psykologi Kaisa Lumijärvi totesi:

Jos puhe kasvatusväkivallasta saa äidin tai isän nyt syyllistymään, hän voi olla tyytyväinen. Se tarkoittaa, että vanhempi välittää. Syyllisyys auttaa myös toimimaan toisin.

Mikään muuhan ei näytä auttavan vanhempia toimimaan toisin, sillä valistuskin valuu joitakin pieniä yksityiskohtia (selkäsauna) lukuun ottamatta heistä, kuin vesi hanhen selästä.

Niinpä kun vanhempien lapsiaan kohtaan harjoittamasta väkivallasta ei ole soveliasta puhua niin valtaosa psykiatreista psykologeista sekö psykoanalyytikoista kautta koko mielenterveyden ammattikentän esittävät, varsinkin julkisuudessa, mielenterveyden häiriöiden syiksi esimerkiksi väkivaltaviihdettä, videopelejä, äidinmurhakuvitelmia, vastakaiun, kontrollin, terveydenhoidon resurssien ja kouluterveydenhuollon puutteita, mustasukkaisuutta, sosiaalista mediaa, peniskateutta, oidipaalisia rukkasia, unettomuutta, äidin katseen vähäisyyttä, yhteiskunnan kovuutta, koulu- tai työpaikkakiusaamista, sairaalahoitoa, leikkausta, nukutusta, kuoleman viettiä, koulutuksen ongelmia, koulujen vähentyneitä resursseja, vaativaa koulumaailmaa, välinpitämättömyyttä, selittämättömyyttä, liikalihavuutta, kulloisestakin hallituskokoonpanoa ja maapallon ilmaston lämpenemistä sekä vääriä kulutustottumuksia.

Paina visusti mieleesi, jotta menestyisit maailmassa!

Vai olisivatko mielenhäiriöiden syyt seurausta niistä traumoista, jotka ovat syntyneet esimerkiksi silloin, kun märkävaippa on jäänyt heti vaihtamatta, kehdon helistin on hävinnyt, tutti pudonnut, purkkisose ei ole ollut hyvää. Tai he ovat jättäneet pokkuroimatta, teitittelemättä (tai kumartamatta ja niiaamaan tarpeeksi syvään) jota kuta kohtaamaansa (jollekin kohtaamalleen) "etkö tiedä kuka minä olen"-silmäätekevää (silmää tekevälle), jättäneet ruoka- tai iltarukouksen lukematta tai eivät ole osanneet olla syömättä kynsiään, kaivamatta nenäänsä, jopa käyttää vieraissa haarukkaa ja veistä oikeissa käsissä - yleensäkin tyytyä mukisematta ja ilman minkäänlaisia nurinoita osaansa. 
Vanhempien lapsiinsa kohdistamalla henkisellä tai ruumiillisella väkivallalla, lasten kaltoin kohtelulla tai kurittamisella (rakkaalla lapsella on monta nimeä) ei useimpien maamme mielentervveyden ammattilaisten mielestä ole juuri mitään tekemistä mielenhäiriöiden kannalta!

On myös hyvä tiedostaa, että sana "syyttää" tarkoittaa sanakirjan mukaan sitä, että väittää jotakuta syylliseksi johonkin, jotakin jonkun syyksi, pitää jotakin jonkun tai jonkin syynä, vikana, aiheuttamana, josta lapsen pahoinpitelyssä on aina kyse. Syyntakeettomuus olisi puolestaan useimmiten väärä ilmaisu, koska se tarkoittaa sitä, että henkilö ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt. Vai onko suurin osa maamme vanhemmmista syyntakeettomia?